Kaivokseen kadonnut lapsuus - Mitä me voimme tehdä?

Elämme Nenäpäivä-aikoja ja varmasti monet teistäkin seuraavat siihen liittyviä ohjelmia ja tietoiskuja. Olen juuri palaamassa kotiin Boliviasta, jossa Ylen Uutisten Piia Pasanen ja Nenäpäivä-tiimi kävivät helmikuussa tutustumassa Lähetysseuran tukemaan työhön vaikeissa oloissa elävien lasten ja nuorten parissa.

Kumppanimme CEPROMIN toteuttaa tuellamme työtätekevien ja haavoittuvien lasten ja nuorten hanketta Potosin maakunnassa Llallaguan ja Uncían kaivoskaupungeissa, joissa lasten ja nuorten lähettäminen töihin kaivokseen on arkipäivää. Tämä hanke on sydäntäni lähellä erityisesti siksi, että olen itsekin kotoisin kaivoskylästä, Särkisalon Förbystä, ja kaivos antoi leivän myös meidän perheellemme. Ero on kuitenkin siinä, ettei meitä lapsia pakotettu laskeutumaan kaivoskuiluihin tekemään pitkiä työpäiviä maan uumenissa, ryömimään kaivoskuiluissa asettamassa dynamiittia sinne mihin aikuiset eivät mahdu. Me saimme käydä koulua ja leikkiä vapaa-ajalla pihalla, metsässä, meren rannalla. Kesätöitä toki teimme mekin kaivoksen sokerijuurikaspellolla, mutta pakko sinne ei ollut mennä.

Boliviassa lapsityöläisiä on lähes miljoona, mikä on valtava määrä noin kymmenmiljoonaisen kansan maassa. Suurta kansainvälistäkin huomiota herätti muutama vuosi sitten maassa hyväksytty lasten oikeuksia koskeva laki, jonka mukaan työntekoon oikeuttava ikä on 10 vuotta – matalin koko maailmassa. Laissa on toki hyviäkin puolia, mm. se että kaikkein raskaimmat ja vaarallisimmat työt kuten juuri kaivostyö on kielletty lapsilta, mutta huono puoli se että lakia ei noudateta. Boliviassa lapsityöläisten järjestö puolustaa vahvasti lasten ja nuorten oikeutta työntekoon, mutta he puhuvat työstä, joka on ihmisarvoista: trabajo digno tarkoittaa sitä, että heitä myös kunnioitetaan ja heidän työlleen annetaan arvoa ja tunnustusta.

Suurin osa hankkeemme tavoittamista työtätekevistä lapsista ja nuorista on kyllä sitä mieltä, että lasten ei pitäisi joutua käymään töissä, mutta lisäävät heti perään, että heidän velvollisuutensa on auttaa perheen toimeentulossa sillä raha ei muuten riitä. Monissa perheissä isä on sairastunut ”kaivossairauteen” – kuten täällä pölykeuhkoa, silikoosituberkuloosia ym. kutsutaan – joka johtaa väistämättä kuolemaan, usein jo 35–40-vuotiaana. Ja kun isä sairastuu tai kuolee, pojan – ja joissain tapauksissa myös äidin – on jatkettava hänen työtään. Llallaguan tinakaivoksessa malmi täytyy kantaa selässä noin 1,5 kilometrin matka ylös kaivostunnelia, ja niin myös poikien selät ja keuhkot kuluvat nopeasti.

Mutta ei meillä Suomessakaan lasten työnteko niin kaukainen asia ole. Luin jokin aika sitten Helsingin Sanomista artikkelin, jonka mukaan esimerkiksi NMKY välitti ainakin 1960-luvun loppupuolelle asti köyhille lapsille töitä lähetteinä, lehdenjakajina ja kengänkiillottajina. Artikkelissa haastateltujen mukaan raha oli todella suuri lisä monilapsisille yksinhuoltajaperheille. Ikäraja oli 12 vuotta ja sen alle jääneitä harmitti suuresti, ettei heitä otettu töihin. Lukiessa tulivat elävästi mieleen Llallaguan keskustorin pienet kengänkiillottajat, nuorimmat 6-vuotiaita, jotka kylmästä sinertävinä, paljaat varpaat rikkinäisistä muoviläpyköistä vilkkuen, taistelevat asiakkaista. Aikuiset lyövät ja häätävät muualle, ja pienimmät jäävät aina jalkoihin.

Lapsityötäkin on kuitenkin monenlaista, ja vielä kurjempi kohtalo voisi olla esimerkiksi joutua kerjäämään tai ihmiskaupan uhriksi. Mitä me sitten voimme tehdä? Emme pysty muuttamaan Bolivian tämänhetkistä todellisuutta, jossa lasten on tehtävä töitä perheen elannon eteen, mutta meidän on hyvä muistaa, miten Suomessa päästiin eroon lapsityöstä. Me voimme tukea näiden lasten koulunkäyntiä ja antaa heille myös ammatillista koulutusta, jonka kautta he voivat löytää helpompia ja kevyempiä tulolähteitä. Voimme kouluttaa heitä tuntemaan oikeutensa ja puhumaan puolestaan, jotta hyväksikäyttö saataisiin vähenemään. Voimme lisätä vanhempien tietoisuutta lasten oikeuksista ja edistää perheiden sisäistä kommunikaatiota ja yhdessäoloa, jotta Boliviassa niin yleinen perheväkivalta vähenisi. Ja antaa lapsille mahdollisuus leikkiin, urheiluun ja yhdessäoloon. Siitä kasvaa uusi sukupolvi, jonka avulla Boliviakin pääsee eroon lapsityöstä kuten meidän oma 100-vuotias Suomemme.

Arja Koskinen
Suomen Lähetysseuran aluepäällikkö Latinalaisessa Amerikassa

John on yksi perheelleen lisäansioita kengänkiillottajana hankkiva bolivialaislapsi. Kuva Päivi Korpela

Kirjoittaja

Missioblogi
Missioblogi

Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Latinalaisen Amerikan kehitysyhteistyökoordinaattori Arja Koskinen * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Lähi-idän alueen tiedottaja Sari Lehtelä * Mekongin alueen kirkollisen työn koordinaattori Tero Massa * Tansanian Makumiran yliopiston opettaja Katri Niiranen-Kilasi * Tansanian kummityön koordinaattori Pia Pyhtilä * Pohjois-Suomen seurakuntayhteyksien koordinaattori Juha Taanila * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen