Kaksi kokemusta - tai oikeastaan neljä

Juhannusilta

Vihreältä kumpareelta aistii juhannuksen. Ei sellaista, jossa tuoksuu kukkiva tuomi, vaan bensankatku. Ei tuuhene tuulessa koivut, vaan näkymää hallitsee vastapäisellä Shellillä käyvien autojen virta. Datsun 100 A, Toyota Corolla, Opel Kadett, Volkswagen 1302. Parhaassa tapauksessa nakuttaa Mercedes Benz 220 D tai tulipunainen Volvo Amazon Ruotsin kilvissä. Huoltoasemalla on baari, jossa myydään höyrymakkaroita ja lihapiirakoita, kahvia ja munkkipossuja. Ei helky mittumaarin heleä tanhupiirin sottiisi, vaan autojen Blaupunkteista Hurriganes tai Abba.

Tämä on aito juhannus. Kalajoella 1976 tai 1977, ei mikään Suomi-filmi.

Huoltoasemaa vastapäätä Kalajoen kirkko sulkee tiilimuuriensa suojaan suuren nuorisojoukon. Siellä minäkin. Rauhan sanan juhannusseurojen nuorten ilta. Taisi olla myös ehtoolliskirkko. Vaikea sanoa varmasti, kun eri tilaisuudet menevät muistoissa sekaisin ja tunnelmapalat yhdistyvät.  Onhan niistä jo 43 vuotta, tai 42.

Siihen aikaan ei puhuttu mistään rauhansanalaisuudesta, vaan pikkuesikoisuudesta. Se oli yhden suunnan lestadiolaisuutta, mutta kun puhuttiin lestadiolaisuudesta, tarkoitettiin rauhanyhdistyksiä. Samat laulut ja samanlaiset puheet, mutta emme olleet tuntevinamme. Ainakaan julkisesti. Silloin oli myös pappislaisuutta ja oli ja on edelleen uusheräystä. Kalajoellakin oli joen toisella rannalla kirkon kohdalla uudenheräyksen kansanopisto. Ja on vieläkin. Esikoisuuden tiesin vain koulukirjoista.

Juhannusseurojen nuortenkirkossa ei tarvinnut olla minkään suunnan kukaan, kaikki sinne menimme. Ja oli meitä paljon.

Urut käynnistyivät. Sähkö alkoi virrata niihin ja puhallin suhista. Sitten kuului se lämmin ja matala ääni, jolla ensimmäinen sävel ottaa yleisönsä. En tiedä, onko sille omaa verbiä. Sille, kun kesäillan kirkossa urku alkaa soida.

Herra Jeesus verellänsä maksoi syntivelkani.

Tunnelmapalat ovat kummallinen ilmiö. En voi olla varma vuodesta, en muista puhujia, enkä varsinkaan puheita. Mutta urkujen äänikerrat, satapäisen laulajajoukon sävyn, laulujen sanat, ilmanalan ja lasiakkunoista kuultavan juhannuksen valoisuuden voin kaivaa muistin lokeroista milloin tahansa väärentämättöminä esiin.

Nyt kodista laulun mä laulan, siell ikuisen asunnon saan.

Omakohtaisia muistoja kokemuksista on hyvä kirjoittaa, koska ne auttavat jäsentämään elämänpolkua ja katsomaan yksittäisistä tapahtumista koostuvaa suurempaa kokonaisuutta. Mutta niiden julkaiseminen vaatii jotain sellaista, millä on yleistä merkitystä. Kynnyksen ylittäminen on iso askel, joka merkitsee tervettä itsekriittisyyttä. Lukija arvioi, onko yritys onnistunut.

Ehtoolliselle käyvä joukko halailee toinen toistaan. Sillä tarkoitetaan sovintojen tekemistä ja anteeksipyytämistä ennen pöytään polvistumista. Ei voi hakea rauhaa Herralta, jos ei ole rauhassa lähimmäisen kanssa. Minä en muista rikkoneeni ketään vastaan, mutta haluaisin myös kosketusta ja lupaa itkeä.

On niin paljon patoutunutta itkua kertynyt lapsesta asti. Kun koti hajosi ja elämä romahti jo pikkupoikana, mutta aina piti olla reipas. Piti kannatella ympärillään aikuisia, joilla ei ollut, ole eikä tule edellytyksiä kohdata kärsimystä ja kipua. Lapsen pitää esittää vahvaa, kun aikuisista ei siihen ole. Ei vanhemmilla tai sukulaisilla. Ei opettajalla koulussa tai papilla seurakunnassa.

On syntini anteeksi suuret, koko velkani maksettu

Alttaritaululla on Kristus ylösnousseena. Sitä katson. Siinä on mies, jota ei tarvitse kannatella, jolle ei tarvitse vakuutella, kuinka hyvin kaikki on. Kaukana soivat urut, ehtoollisviini tuoksuu. Pöytäkunnittain polvistutaan, kun mitään jatkuvaa pöytää ei ole vielä keksitty. Hetki on pyhä ja siinä on hyvä olla. Ulkoa kuuluu juhannusliikenne, Abba ja Hurriganes ja siniset valot vilkkuvat, hälytyssireenit huutavat.

Tule Jeesus ja siunaa lastas, on tuulinen maailman tie. Kätes voimakas turvaksi anna; kun uuvun, niin nosta ja kanna. Ikirauhaan kerran vie.

Oliko se hengellinen kokemus? Koskettiko siinä Henki?

Ei sinne päinkään. Ei Henkeä tunne jännittyneestä ja liikuttuneesta ilmapiiristä tai ruumiillisesti. Pyhä Henki vaikuttaa sanassa ja sakramentissa, näyttää totuuden ja kirkastaa Kristusta. Hengellisissä kokemuksissa ja ilmiöissä ihminen on kosketuksissa vain oman sisimpänsä kanssa, purkaa tunnelukkojaan ja löytää jotain kadottamaansa. Ei sekään ole mikään vain, mutta ei tule hengellistää asioita, jotka kuuluvat vain sieluun ja ruumiiseen. Hengen läsnäoloa ei aistita, siihen uskotaan sanan lupauksen perusteella.

Ylenpalttinen armo on mulla, minä kurja ja kiusattu.

Puheet armosta ja sovituksesta, ehtoollinen ja alttaritaulun Kristus. Oivalsin, että tämä on enemmän kuin pelkkä hetki. Juuri tuossa on kirkko, kristinusko ja Jumala. Koko olevaisuus. Minä sain sovituksen sanasta tarkoituksen elämälleni ja sisällön sanoilleni. Sen mukaan olen arvioinut kuulemiani puheita ja lukemiani kirjoituksia. Sen mukaan olen kritisoinut uskonnollisia virtauksia ja oman kirkkoni tehtävää ja toteutusta tässä ajassa ja ihmisten maailmassa.

Herätysliikkeissä ja kirkossa on aivan liikaa ja nykyään yhä enemmän kuorrutusta ja krääsää. On parantajaevankelistoja, jotka eivät oikeasti paranna eivätkä julista evankeliumia. On vain kirkkaat valot ja levoton meininki, vain kova ääni ja suuret lupaukset. On sielunhoitoterapeutteja, jotka hierovat hartioita ja rukoilevat maksusta.

On kristillisyyden ideologisoimista, jossa Raamatun sanoman ytimeksi on nostettu avioliitto. Ikään kuin Jeesuskin olisi tullut ihmisten maailmaan vain perhepolitiikan takaajaksi. Opettamaan joko seksuaalista tasa-arvoa tai perinteistä perhemallia. Yksinkertainen armon kristillisyys tukehtuu hengelliseen rihkamaan, kuten kylväjävertauksessa kylvetty sanan siemen tukehtui ohdakkeisiin ja orjantappuroihin.

Valoa siivilöityy kirkon ikkunoista ja pölyhiukkasten kiilat tulevat näkyviin. Minkä valo paljastaa, sen veri puhdistaa. Pidä se, mikä sinulla on.

Jeesuksen ja ystävät kaikki mä kohdata kotona saan.

Poisnukkuneen äitini maalaama akvarelli kesäisestä Kalajoen kirkonmäestä on kotimme seinällä. Samassa huoneessa, jossa on ikoneita. Olen alkanut pitää sitä ikonina. Se muistuttaa siitä, mikä on tärkeää.

Mikä sitten on tärkeää?

Kaikkea kristillisyyttä Suomessa sävyttää pietistinen kysymyksenasettelu. Sitä kutsutaan synnin ja armon kristillisyydeksi. Vatvotaan sitä iänikuista syntiä. Yhden mielestä mikään ei ole syntiä ja toisen mielestä synnistä ei muka saa nykyään puhua. Muita teemoja on jätetty vähälle huomiolle, esimerkiksi hylkääminen ja hyljätyksi tulemisen pelko.

Syntikin on kyllä hylkäämisiä ja kuolema on Jumalan hylkäämäksi joutumista. Lankeemus johti karkotukseen paratiisista. Liekehtivä miekka julisti: mene pois. Sen jälkeen ei ole ollut mitään yhteyttä eikä mitään vapaata tahtoa.

Kuoleva huutaa tuskassaan, älkää jättäkö minua yksin. Jeesuskin huusi. Jumalani, miksi minut hylkäsit! Ihmiset jättävät, pettävät ja unohtavat. Hyvä on siellä, missä ei revitä rikki eikä unohdeta. Hyvä on siellä, missä puoliso ei jätä kumppaniaan, äiti lastaan, sotilas toveriaan ja lääkäri potilastaan. Seurakunta eksynyttä jäsentään.

Yksi ei hylkää. ”Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois.” Kuuluisa pienoisevankeliumikaan ei puhu mistään vääristä teoista ja niiden anteeksisaamisesta, vaan kadotetuksi tulemisesta ja ikuisesta elämästä. Hyvän ja pahan tiedon puu, elämän puu, ristinpuu.

Uskonnossa hirvittävintä on ulkopuoliseksi joutuminen. Kun ei sanota enää jumalanterve, ei katsota silmiin, kun sanotaan, etten hyväksy sinua. Kadonnut raha heitetään takaisin hämärän talon nurkkiin ja aarre haudataan takaisin peltoon.

Kun sanotaan, ettei sinua tarvita, mene pois. Jätä avaimesi pöydälle ja palauta firman puhelin. Se on kuin paleltumista maailman kylmiin tuuliin siellä, missä piti olla suojassa ja lämpimässä.

Jumalan rauhaan jälleen, toisemme heitämme.

Ei minusta täyttä rauhansanalaista koskaan tullut, kun en ollut huonetta ja sukua. Seuroissa kuljin ja opin kuuntelemaan ja ajattelemaan uskoa myös ruotsiksi. Opiskeluvuosina olin työssä kirkon järjestöissä, mutta oma porukkani oli se, joka kokoontui Frebellä, eli Fredrikinkadun rukoushuoneella Kampissa. Seuroissa käyn edelleenkin, jos haluan vain istua penkissä ja tulla osalliseksi siunauksesta. Ahdistumatta ja jännittämättä sitä, mitä joutuu kuuntelemaan.

Minusta tuli ystäväpappi. Sellainen, jota katsotaan silmiin ja sanotaan jumalanterve. Sitähän me olemmekin, ruumiin puolesta runneltuja, sielun puolesta haavoitettuja, mutta hengessä terveeksi tehtyjä. Jumalan terveitä.

Luovankylän elokuu

Elokuun sunnuntain ilta. Luovankylän rukoushuone. Ilta-aurinko hellii kullaantuvia ohrahalmeita. Helteen hellittäessä ilmassa leijuu pehmeitä hyttysparvia, jotka kohoilevat ylös ja alas. 1990. Lama ja Nokia.

Tuttu kylä. Tie mummolasta Kurikan kirkolle kulki sitä kautta. Paapan moottoripyörällä. Tammelinin kauppa ja Järvimäen autovarikko. Molemmissa pysähdyttiin ja Järvimäessä juotiin nisukaffit ja poikettiin Kaukolanmäelläkin. Ja koska Tammelinilta ostettuna vaniljajäätelö olisi ehtinyt jo sulaa, sitä haettiin vielä Riskun kaupasta. Kauppias näki jo ovelta, kääriikö jäätelöpaketin Vaasaan vai Ilkkaan.

Nyt minä olen Luovankylässä toivottuna pappina. Puku päällä ja dieselin katkua housunpersuksissa. Aamulla saarnasin kirkossa, jonka on rakennuttanut isoisän isoisän isä. Sameli Juhonpoika Rinta-Kakkuri. Sunnuntain teema oli etsikkoaika. Muistutin siitä, että Kristuksella on aina etsikkoaika, hän ei milloinkaan lakkaa etsimästä kadonneita.

Lihasopan jälkeen oli päiväjuhla, kirkkoherra Raimo Mäki ja piirisihteeri Jussi Järvinen ja minä. Ajoin Kurikkaan Helsingin Munkkiniemestä aamuyöllä Opel Asconalla. Inkeri-täti myi aulassa arpoja lähetyksen hyväksi. Vielä iltajuhla Luovankylällä. Takahuoneessa matkapapille väkevää kaffia, topattavaksi ankkastukkia. Voileipiä, joiden päällä Itikan lauantaimakkaraa ja nokare Turun sinappia ynnä persiljaa.

Väkeä tulvii paikalle, kättelijöistä on puolet jotain sukua. Eikä ihme. Talo, josta olen perinyt nimeni, on seissyt Kurikassa 1540-luvulta saakka. Kestänyt nuijasodan, isonvihan, Suomen sodan ja vielä vapaussodankin. Sinne meiltä lähti neljä veljestä, heistä nuorimpana paappani, joka oli juuri aloittanut rippikoulunsa. Jo viisitoistavuotisna hän astui rivihin. Kun paappa palasi Vilppulan taistelun jälkeen karkulaisena rippikouluun, rovasti Alanen katsoi puuttuvat suoritukset kuitatuksi kivääri olalla.

Ilta-täti tulee. Ja paappani, jonka moottoripyörä on vaihtunut rollaattoriin. Väri on vielä sama kuin MZ 150:ssä kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin. Minua itkettäisi, mutta kyyneleet eivät yllä poskille asti. Hikikarpalot kyllä kihoavat otsalle ja nenänvarteen.

Armo yli kaikkien valtava on.

Olin ollut Evankeliumiyhdistyksen pappina vuoden tai kaksi. En oikein tiennyt, miksi. Siihen aikaan otettiin Sleyn palkoille kaikki, jotka osasivat solmia kengännauhansa, kävivät suihkussa ja vastustivat naispappeutta. Minulta ei onneksi kysytty mitään noista kolmesta, oletettiin vaan. Ehkä olisin reputtanut kaikissa.

Valmistumisen kynnyksellä olin lähdössä jo kesäksi Alatornion seurakuntaan, mutta lopputentit venyivätkin syksyyn. Eikä edes seuraavaan, vaan sitä seuraavaan. Se harmittaa vieläkin. Asunto olisi ollut kirkon vieressä joentörmällä vastapäätä Haaparantaa. Siellä olisi voinut aina kalastaa, käydä välillä kirkossa saarnaamassa ja palata taas kauhtana päällä takaisin jokirantaan. Ylipekkalan Ossi jäi ilman kesäapulaista.

Ei se Sley mikään vastenmielinen vaihtoehto silti ollut. Olihan se julkaissut Lutherin Sidotun ratkaisuvallan ja Hedbergin Elämän sanoja. Sidottu ratkaisuvalta oli tärkeä teos. Se oli pelastanut minut viidesläisyydestä. Ratkaisukristillisyydeltä, lakihenkisyydeltä, triviaalien asioiden opillisuudelta, ylistysmusiikilta ja muulta pinnallisuudelta. Siltä, että ihmisen usko ottaa Kristuksen paikan. Siitä, mikä on lupa ja lahja, tehdään pakko ja vaatimus. Ihmiset toki olivat sielläkin olleet lämpimiä ja sydämellisiä.

Sleyhyn tullessani luulin, että täällä on hyvä hengittää, iloitaan vain aina armosta ja koko maailman autuudesta. Kuinka väärässä minä olinkaan.

Katso ihmettä suurinta maan, Jeesus maailman autuudeks on, tuonut kaikille näin sovinnon.

Luovankylän sunnuntai-iltaan saakka silti ihmettelin, miksi juuri minä olen siellä töissä. Sleyssä. Hyviä kirjoja ja kesäjuhlan penkkiriveillä mukavia ihmisiä, mutta mikä minut tähän sitoisi?

Piirisihteeri Järvinen aloitti laulun. Jeesuksen haavoihin maailman synti yhdellä uhrilla hukkunut on. Hänen äänensä täytti jo yksinään isohkon salin, mutta väki tuplasi sen. Piano jäi kolmanneksi. En voi rikkaammaksi tulla kuin jo Kristuksessa oon.

Kirkkoherra Mäki puhui päivän tekstistä. Ei kuitenkaan tyyliin ”kirkkoherra puhui päivän tekstistä”, vaan puhui hyvin. Minunkin vuoroni koitti. Väsymys painoi sanoja. Onneksi oli lauluja. Minä puhuin niiden laulujen sanojen mukaan. Siionin kannel 216. Armo yli kaikkien valtava on. Niinhän se onkin, ei pieni armo tai juuri ja juuri synnin kokoinen. Valtava. Synti suuri on, vaan armo suurempi.

Lakihenkinen uskonnollisuus opettaa oikeastaan pientä syntiä. Synti on jotain niin pientä, että ihminenkin voi sitä tehdä. Ihmistä pienempää. Jotain askaretta kuin rukinlapojen veisto tai patalapun virkkaus. Kännykän laturin korjaus tai Mersun jarruremontti.

Oikeasti ihminen ei tee syntiä, vaan synti tekee ihmistä. Synti muovaa meistä kaltaisiaan ja riepottaa kuin myrskytuuli narulla kuivuvaa pyykkiä.

Mutta armo ei rajoitu vain siihen, kuinka suuri synti on. Se ei ole synnin renki. Jumalaa ei voi mitata ihmisten maailman mitoilla. Hän on se Kalajoen kirkon alttaritaulun ylösnouseva Kristus. Kirkkaampi kuin mikään aurinko, laajempi kuin universumi.

Kristuksen risti on ikkuna toiseen todellisuuteen. Usko muuttuu näkemiseksi ja toivo vaihtuu täyttymykseksi. Mutta rakkaus ei lopu eikä muutu. Se täydellistyy. Taivasta ei tajua, mutta ristissä sinne näkee.

Auki nyt on kädet Jeesuksen aivan.

Luovankylän elokuu on yhtä lämmin kuin Kalajoen juhannus. Samaa lämpöä. Se ei tule vain kesän helteistä, vaan evankeliumi lämmittää. Evankeliumi ei ole korkealta saarnatuolista luettua vanhurskauttamisoppia omin sanoin, vaan se tulee lähelle ja puhuu sinusta. Ja sinulle. Myös sinut helmaansa sulkeakseen.

Helsinki

Elokuun yhdeksäs 2010. Maanantaiaamu lomien jälkeen. Sain kutsun esimiehen huoneeseen. Olin erehtynyt uudelleen Sleyhyn työhön. Olin ollut kaksitoista vuotta muualla vastuullisissa töissä ja kokenut hirvittävän työuupumuksen. Jospa vanha työnantajan kanssa löytyisi mahdollisuuksia johonkin uuteen. Ei löytynyt. Meille oli käynyt kuin vanhalle avioparille, joka kasvaa erilleen.

Aamulla toiminnanjohtaja tai konttoripäällikkö, virastomestari, mikä lie, kutsui huoneeseensa. Oli hänellä varmaan nimikin, kun kaikilla ihmisillä lienee jokin nimi. Hänellä oli kaksi asiaa. Ensinnäkin, että minut on päätetty irtisanoa tästä päivästä lukien. Toiseksi hän kysyi, että voinko silti vapaaehtoistyönä toimittaa loppuun Hedbergin juhlakirjan ja järjestää yliopistolle juhlasymposiumin.

Virastopäällikön ilme ei juuri värähtänyt eikä hän joutanut ajattelemaan, mitä ihmiselle itselleen irtisanominen merkitsee. Sitä, että juuri sinun työpanostasi ei tarvita. Pidämme kyllä omistamme huolta, mutta sinua se ei koske. Tervehdytämme toimintaamme, kun saneeraamme sinut pois. Sinä olet kelvoton oksa puussamme, sinut leikataan. Me jatkamme täällä me hyvät ihmiset. Juomme kahvia ja pullaa ja lurautamme päiväkahvilla muutaman värssyn Siionin kanteleesta. Sinä kyllä saat poistua saman tien.

Työni perinyt merkonomi steppaili käytävällä kiiltonahkakengissään ja hymyili kuin hopeapintainen vappupallo. Hymyilee varmaan edelleen. Valmistelee liikkeen lehden myyntipuheita: "Jos nyt tilaat lehden helmitarjouksessa alennettuun hintaan, saat seuraavat viisituhatta vuotta sadalla eurolla ja ilmaiseksi syvällisen hartauskirjani Mikä kirkossa nyt on vikana."

Meilahdessa

Kesäkuun neljästoista 2019. Kolme kuukautta sitten. Jaksan nousta katsomaan ikkunasta merelle Meilahden kolmiosairaalan viidennessä kerroksessa. Aurinko heijastuu vanhan tornisairaalan seinistä. Uuden lastensairaalan katon se saa loistamaan sateenkaaren värejä. Helikopteri pörrää, hakee ja tuo. Tämä on elinsiirto-osasto. HUS K5B.

Huonetoverini on tuotu edellisenä päivänä. Silloin minäkin tulin. Lentokoneella Oulusta. Kaveri on haettu taksilla kotoaan ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Han pratar bara svenska. Se ei haittaa minua, päinvastoin. Kieli vaihtelee, mutta onni on yhteinen. Hän on karjatilallinen Pohjanmaalta. Kun mietin nimeä ja kotipaikkaa, tajuan, että hän on erään saarnaajan poika. Ehkä olen kuunnellutkin nuorena seuroissa hänen isäänsä. Ruotsinkielinen Rauhan sana, LFF. Myöhemmin ymmärrän, että taisimme molemmat saada munuaisen samalta luovuttajalta. Nyt olenkin huonetta ja sukua. Davids hus och släkt.

23 kommenttia

  • Lea Maria Haapalainen sanoo:

    Nuo kolme viimeistä riviä pysäyttivät. Wow.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Kiitos Teemu Kakkurille!

    Poimin kirjoituksesta kohdan: “Armo yli kaikkien valtava on.”

    Siinä on sama sanoitus kuin Paavalin sanoissa: “niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa”. Siten kaikki armahdetaan armosta ja kaikki pääsevät taivaaseen, kukin ryhmä vuorollaan.

    Sama teema kuin toistuu apostolin sanoissa.”Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi.”

    “Armo yli kaikkien valtava on.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seija Rantanen sanoo:

    Kiitos näistä kokemuksista ja niiden jakamisesta.

    Kukahan joskus keräisi talteen ja kirjoittaisi noiden vanhojen SLEYn piirisihteereiden tarinoita? Jussi Järvisestä olisi varmaan voinut tulla oopperalaulajakin, sen verran komea oli hänen ulkomuotonsa ja laulunäänensä.

    Harmillista, että nykyinen SLEY ei ainakaan tule sitä tekemään.

    Kaikkea hyvää toipumiseenne tohtori Kakkuri.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Kiitos. Silmät kostuivat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jenni Haapanen sanoo:

    Kiitos, Teemu. Minua puhutteli moni kohta, erityisesti tämä:

    “Minä en muista rikkoneeni ketään vastaan, mutta haluaisin myös kosketusta ja lupaa itkeä. On niin paljon patoutunutta itkua kertynyt lapsesta asti. Kun koti hajosi ja elämä romahti jo pikkupoikana, mutta aina piti olla reipas. Piti kannatella ympärillään aikuisia, joilla ei ollut, ole eikä tule edellytyksiä kohdata kärsimystä ja kipua. Lapsen pitää esittää vahvaa, kun aikuisista ei siihen ole. Ei vanhemmilla tai sukulaisilla. Ei opettajalla koulussa tai papilla seurakunnassa.”

    Lopetus oli myös koskettava.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Muilu sanoo:

    Kiitos Teemu Monikin kolahti kohdalle. Olet myös viime aikoina liikkunut körttipireissä. Siitä plussaa. Olemme myös kohdanneet käyttäreissä. Lisää hyviä muistoja. Joulukuussa 1998 lauantaina laitain pisteen seuraavan päivän saarnalle Pakilan kirkossa. Juuri silloin soi puhelin. Puhelu oli Kirralta. Täällä olisi munuainen, kelpaako. Kyllä kelpasi. Puolen tunnin kuluttua olin Kirralla. Sain Diapamin. Hetken kuluttua kysyin hoitajalta, ruvetaanko hommiin, siihen hoitaja: se on siellä jo. Niin olivat dialyysiajat takanapäin. Olen elänyt tätä uutta elämää runsaat kaksikymmentä vuotta. Ja tosi hyvin olenkin elänyt. Kiitollisena. Vaimoni toivomuksesta olen joutunut lopettamaan rippikouluelämäni. Sekin onnistuu juuri ja juuri. Mutta kiitollisena saan elää uutta elämää. Ehkä Herra ei sittenkään ole unohtanut.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Ai meillä on tällainenkin yhteys. Minä pääsin siirtolistalle toukokuun lopussa ja kahden viikon päästä tuli kutsu Helsinkiin. Dialyysiaika jäi taakse.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Hyrsky sanoo:

    Väkevä, pysäyttävä, henkilökohtainen ja aito. Voiko blogilta enempää toivoa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mikko A. Himanka sanoo:

    Kiitos, Teemu!

    Osasitpa kuvata Kalajoen juhannusseurojen tunnelmaa aidosti. Juuri tuollaistahan se oli, on varmaan saman sorttista edelleen – mitä nyt tunnelma on vähän rentoutunut muutaman napsun. Mutta juhannusseurat näyttävät edelleen olevan monelle vähän saman tyyppinen juttu kuin herättäjäjuhlat; vaikka elämä olisi muuten kuinka hiljaiseloa hyvänsä ja aivan eri ympyröissä, niin juhannus Kalajoen kirkolla kuuluu ohjelmaan.

    Paitsi nyt, kun kirkko on vielä ensi kesän remontissa, seurat järjestetään kasitien toisella puolella Arteman (taidettiin vielä 70-luvulla puhutella kotikouluksi) tiloissa. Siellä ei valitettavasti kuule niiden vanhojen romanttisten urkujen uhkeaa huokailua.

    Olen tunnistanut tuon osattomuuden ongelman näissä herätysliikkeessä. Terveen ja haitallisen yhteisöllisyyden raja on hiuksenhieno. Että kenenkäs poikia/tyttöjä sitä ollaankaan? Jaa, eipä ole tuttu, eipä ole… Normaaliin prosessiin kuuluva uuden henkilön allokointi verkostoon ei onnistu. Et naksahdakaan vaivatta osaksi tätä Jumalan nuottaa. Siinä molemmat sitten seisovat vähän vaivautuneina. Että tulinkin kysyneeksi. Taitaa olla aika tuttu tilanne monilla kesäjuhlilla.

    Paitsi tietysti Sanan suvipäivät, New Wine ja muut, johon kaikki tulevat jostain, eikä ole olemassa mitään 200-vuotta kypsynyttä yhteisöä. Siinäkin on puolensa. Toisaalta moni liike – Rauhan Sana siinä mukana – on muuttunut avoimemmaksi, ja liikkuvaa väkeä on niin paljon, ettei kenestäkään voi olettaa ennakkoon mitään.

    Mutta jospa juhannuksena nähtäisiin, Teemu. Tervehdin Jumalan terveellä epäilemättä. En ymmärrä, miksi noin hyvää tervehdystä pitäisi pantata jollekin sisäpiirille.

    Siinähän tulee laki ja evankeliumi yhdellä kädenpuristuksella. Molemmille.

    Ilmoita asiaton kommentti