Kaksi kuolinkamppailua

ars-moriendi

Uskonpuhdistaja Martti Luther oli Eislebenissä keskustelutilaisuudessa, kun hän kylmässä talvi-ilmassa sairastui ja kuoli sydäninfarktiin 18.2.1546. Hänen viimeisin sanansa oli Kyllä, joka oli vastaus kysymykseen, puolustiko hän viimeiseen asti Kristusta ja saarnaamaansa opetusta. Viimeiseen hengenvetoon asti mies joutui tilille reformaatiopuheistaan.

Tuolla vastauksella Luther ei sijoitu kovin korkealle sarjassamme Kuuluisia viimeisiä sanoja.  Viimeisissä kirjeissään tämä 60-vuotias mies valittaa olevansa vanha ja työnsä loppuun tehnyt. Sydänvaivaisena hän toivoi jo pois pääsemistä. Kukaan vain ei ollut osannut aavistaa, miten vakavista vaivoista oikein oli kyse.

Eisleben oli Lutherin syntymäkaupunki, johon hän oli poikansa kanssa saapunut jo tammikuun puolella. Isä tahtoi näyttää pojalle syntymäpaikkansa. Matkan varsinainen tarkoitus oli sovitella joittenkin maallisen regimentin piiriin liittyneitten asioitten takia keskenään riiteleviä kreivejä. Vaivalloisten neuvottelujen jälkeen sopu saatiin kuin saatiinkin aikaan, ja Luther puhkui intoa. Tuolloin hän ei ollut köyhä eikä kipeä.

Mutta 17.2. Luther oli jo hyvin sairas, kuoleman kielissä. Ilta-aterialla hän otti pöytäkumppaniensa kanssa puheeksi kuoleman ja tulevan elämän. Iltayhdeksän aikaan hän paneutui vuoteelleen.  Vuoteen ympärille olivat kokoontuneet Justus Jonas, Mikael Coelius, Lutherin pojat Martti ja Paavali sekä palvelija Ambrosius. Koolla olevalle seurueelle Luther sanoi: ”Rukoilkaa Jumalaa hänen evankeliuminsa puolesta, että sille kävisi hyvin, sillä kokous Tridentissä ja paavi ovat sille ankarasti vihoissaan.”

Luther heräsi puolen yön jälkeen, jolloin Jonas kysyi hänen vointiaan. Vastaus oli tuskainen: ”Oi, Herra Jumala, minulla on paha olo. Luulen, että täällä Eislebenissä, jossa olen syntynyt ja jossa minut on kastettu, tulen myös päättämään päiväni.” Ystävät yrittivät vielä tsempata reformaattoria, mutta Luther oli realistisempi oman tilansa suhteen: ”Taidan antaa henkeni, sillä tauti kovenee.”

Kuolinkamppailunsa aikana Luther rukoili ja hikoili paljon ja toisteli tuttuja Psalmin sanoja latinaksi. Lääkkeet eivät enää auttaneet, joten hän voihki: ”Minä taidan viipymättä erota täältä. Huomaan hyvin, että minun täytyy antaa henkeni.” Kolme kertaa hän vielä ehti sanoa kuin Jeesus ristillä: ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni.”

Nämä olisivatkin olleet ihan kelvollisia viimeisiä sanoja, mutta kun ei niin ei:  Elvytyksen epäonnistuttua Luther painoi silmänsä umpeen,  jolloin Jonas ja Coelius huusivat hänen korvaansa: ”Kunnioitettava isä, tahdotte siis aina lujana pysyä ja vielä kuollakin uskossa Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen ja siinä opissa, jota olette saarnanneet?” Näin uskonpuhdistajan viimeiseksi sanaksi siis jäi Kyllä. Tai mahdollisesti Tahdon. Vartin päästä hän sai nukkua pois Herrassa.

Eislebenistä Lutherin arkku vietiin Wittenbergiin, jossa hautajaiset pidettiin 22.2. Luther haudattiin siihen linnankirkkoon, jonka oveen hänen  kerrotaan 29 vuotta aikaisemmin naulanneen 95 teesiään.

* * * * * *  *

Oman isänikin nimi oli Martti. Hän on ainoa ihminen, jonka kuolinkamppailua olen seurannut aivan vierestä. Kaksi vuotta sitten isä oli siirretty espoolaisesta sairaalasta tuttuun hoivakotiin kuolemaan, sillä lääketieteellisessä mielessä mitään ei enää ollut tehtävissä. Sairauksia oli vaikka muille jakaa, mutta toisin kuin kuuluisalla kaimallaan isän sydän oli hyvin vahva.

Pikkuveljeni kanssa jaoimme vahtivuorot noina viitenä viimeisenä vuorokautena. Kaksi viimeistä yötä valvoin nojatuolissa isän vuoteen vierellä. Sain talon puolesta lainaksi patjan, jonka laitoin isän vuoteen viereen lattialle. Rukoilin kumpanakin yönä ennen kahden tunnin mittaisia koiranuniani kolmesta viiteen, että Jumala ei ottaisi isää pois nukkuessani, koska halusin ehdottomasti olla läsnä, kun on lähdön aika.

Minulla oli käsikirja ja hengellisten laulujen moniste koko ajan  siinä lähellä. Koska näytin tuolloin jo varmaan aivan nukkuneen rukoukselta, niin olen kiitollinen, että kolmatta yöpäivystystä putkeen ei enää tullut, vaan tuon päivän iltana äkkiä tajusin, että kipupumpun lääke ei enää tehonnut, vaan isä valittaa tuskissaan. Mietin kuumeisesti, pitäisikö nyt rynnätä hakemaan apua. Päädyin lopulta siihen, että ei siitä ole mitään hyötyä, koska väistämätön on edessä joka tapauksessa. Ei siis mitään ylimääräisiä hössötyksiä. Avasin käsikirjan kohdasta Rukoushetki kuolevan luona. Luin rukouksia ja raamatuntekstejä, lauloinkin jotakin.

Saattaa olla, että rukoushetki jäi keskenkin, en muista, sillä minulle tuli valtava tarve ottaa isää kädestä kiinni, katsoa häntä silmiin (näköni vienyt pahoinpitely oli vielä kahden kuukauden päässä), ja vakuuttaa, miten hän on meille kaikille läheisille rakas.  Kiitin kaikesta hyvästä ja pyysin anteeksi asioita, jotka olivat aiheuttaneet ristiriitoja. Sitten tuli sellainen hämmentävä hiljaisuus, ikään kuin me molemmat olisimme odottaneet jotakin.

Mieleeni nousi ajatus, että minä olen tässä nyt kuolettamassa omaa isääni. Huh, mikä termi! Siunasin hänet matkaan sanomalla: ” Isä, kaikki on nyt aivan hyvin. Nyt voit lähteä rauhassa. Hyvää matkaa.”

Isä  katsoi minua ja olin aistivinani tuossa katseessa suurta luottamusta, kun hän pienen nyökkäyksen jälkeen helpottuneen oloisesti huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Minulle tuli hyvä ja lämmin olo: Nyt isä rohkeni päästää kaikesta irti. Kädet hänellä jo olivatkin olleet ristissä rinnan päällä.  Kuolinhetkellä isän kasvojen väri muuttui ensin aivan kuparinruskeaksi ja sitten tuhkanharmaaksi. Hetki oli yllättävän kaunis, suorastaan pyhä.

* * * * * *  *

Kummankin Martin kuolinkamppailussa minua puhutteli hetki, jonka latinankielisen nimen Commendatio animae (sielun jättäminen Jumalan haltuun) opin vasta isän poismenon jälkeen. Molemmissa luettiin rukouksia ja psalmeja. Keskeisenä aiheena oli pyyntö, että Jumala ottaisi armollisesti vastaan poislähtijän sielun.

Keskiajalla pappi hoiti kuolevan viimeiselle matkalla ripittämällä lähtevän, tarjoamalla tälle ehtoollisen ja pyytämällä häntä lukemaan uskontunnustuksen. Lutherin kohdalla tuota tunnustusta kysyttiin noilla korvaan huudetuilla kysymyksillä. Minä en tohtinut kysellä oman isäni sieluntilasta mitään, en poikana enkä edes pappina. Olisiko minun pitänyt?

Mielestäni eskiajalta voisi tuoda tähän päivään kaksi kuolemaan liittyvää asiaa: Ensiksikin kirkollisen kaavan, joka tarjoaa turvallisen keinon, jonka avulla kristillisesti kuoleminen onnistuu tyylikkäästi.

Ja siksi toisekseen: Keskiajalla kirkko opetti kuolemisen taitoa (ars moriendi) ja muistutti tuon tuostakin kuoleman todellisuudesta: Memento mori, muista kuolemaasi / kuolevaisuuttasi. Kuoleman päivittäinen meditointi voisi olla meidänkin aikanamme ihan paikallaan, jotta totuus ei unohtuisi: Me emme ole itsemme omat. Me kuulumme Jumalalle. Hän on mitannut meille päiviemme määrän ja hänellä yksin on lupa ottaa lainansa takaisin.  On olemassa tietty aikaraja, jota emme voi ylittää, vaikka kuinka yrittäisimme. Alittaminen – ikävä kyllä – meiltä kyllä onnistuu.

* * * * * * * *

Jos sinulla, lukijani, on kristityn nimi, niin millä tavalla vaelluksesi osoittaa, että Jumala elää?

5 kommenttia

  • Juha Hyrsky sanoo:

    Vaikuttava ja hieno blogi. Se on myös erittäin ajankohtainen, koska olemme juuri todistamassa anoppini viimeisiä päiviä hänen melkein 92 vuotta kestäneessä vaelluksessaan. Blogisi viimeisen lauseen haasteesi seuratkoon meitä koko ajan, elämässä ja kuolemassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Kiitos, kylmiä väreitä kulki selkäpiissä joitakin omaankin elämääni vertautuvia kohtia lukiessani.

    Viimeiseen kysymykseen tekisi mieli vastata: “ei mitenkään.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Eila Kujala sanoo:

    Tämä oli Pyhäinpäivän blogi. Kiitos siitä. Kiitos myös kommenteista. Näillä sivuilla vallitsevien useimmiten repivien keskustelujen vastapainoksi tuntui hyvältä pysähtyä Pyhän äärelle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Jumala elää, koska olen olemassa, olenhan Jumalan teko. Kiitos hyvästä ja koskettavasta kirjoituksesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (65v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121