Kalifiksi kalifin paikalle

Kirkkolaissa kiellettiin vielä muutama vuosikymmen sitten kirkkoherraksi haluavalta vähäinenkin omasta puolestaan puhuminen vaalisaarnassa. Kielto käsitetiin myös kielloksi kaikenlaisesta kampanjoinnista valituksi tulemisen edistämiseksi. Ankarimman tulkinnan mukaan ehdokkaan tuli vain saapua vaalisaarnaamaan ja poistua paikalta samantien kirkonmenojen jälkeen. Piispaksi haluavia koskevaa kampanjointikieltoa ei ollut ja tuskin sitä piti kukaan edes tarpeellisena, ihan jo ajatuksen mahdottomuudenkin vuoksi.

Maailma on sitten nykyisen, vuoden 1993 kirkkolain säätämiseen mennessä muuttunut ja varsinkin sen jälkeen. Kirkkoherran johtajavirkamies -asema on ymmärretty ja valintapäätökseen tekijöiden täytyy voida tietää ehdokkaasta työssä onnistumisen kaikki olennaiset edellytykset – niin puolesta kuin vastaankin. Samalla vaaka on heilahtanut myös yli. Kun ehdokasta saa kehua ja ehdokas saa itsekin kehua itseään, kampanjointiin on tullut asianäkökulmien lisäksi ylenmäärin henkilönäkökulmien painotusta. Äärimmillään myydään ensisijaisesti mielikuvaa ehdokkaasta.

Piispanvaali myös on saanut yhä enemmän henkilömielikuvavaalin piirteitä, joita voisi hiljalleen arvioida kriittisesti. Nykyiseen valitsijayhdistysmalliin ryhdyttiin, kun piispanvaaleissa alkoi esiintyä taidokasta median hyväksikäyttöä, jota silloin havahduttiin pitämään vaalin arvolle vieraana. Uudistus toi vaaleihin uutta avoimuutta, mutta avasi oven mielikuvamarkkinoinnille, jossa ”perinteistä” vaalia käyvät ehdokkaat eivät pärjänneet. Äärimmillään mielikuvamarkkinointi osoitti voimansa, kun kaksi kertaa avioliitoistaan eronnutta ehdokasta pystyttiin menestyksellisesti markkinoimaan äänestäjille perinteisten perhearvojen puolustajana.

Tuoreimmat piispanvaalit ovat käynnistyneet Facebook – sivustojen avaamisella ja ehdokkaiden blogisivustoilla sosiaalisessa mediassa sekä kannattajalistojen julkipidolla. Tarkkasilmäisimmät ovat voineet nähdä viitteitä kampanjoinnista jo ennen vaaleja ehdokkuutta pohjustavien omilla sivustoilla, joissa näkyvyyttä kanta-alueella on korostettu. Tilastothan osoittavat, että piispaksi vain harvaa poikkeusta lukuun ottamatta tullaan muina kuin paluumuuttajina, oman alkuperäisen kotiseudun miehinä/naisina. Kun vielä siihen lisää näkyvyyden kirkolliskokouksessa ja kirkon keskus- ja hiippakuntahallinnossa, valintakriteerit ovatkin jo koossa. Ja hyvällä mainonnalla vakuutetaan sitten ne, jotka eivät ehdokkaita näistä piireistä tunne ja silloin mielikuvamarkkinointi pääsee suurimpaan kukkaansa.

Mutta onko kenelläkään lupa kysyä tällaisen valintasysteemin ja kampanjoinnin oikeutuksen perään?  Piispa on kirkon alueellisen paikallishallinnon johtaja ja toimintapiirinsä pappien esimies ja kirkollista työtä tekevien kaitsija. Hengellinen johtaja kyllä, periaatteessa, mutta käytännössä vain ihan omiensa joukossa, jos sielläkään. Vaalisysteemillä ja sen nykyisellä hypetyksellä arvioiden piispanvaali on nykyisellään aikamoinen prosessi, ellei peräti hämmentävä spektaakkeli. Vertailun vuoksi: valitaanko entistä läänin maaherraa vastaava AVI:n (aluehallintovirasto) ylijohtaja kuukausien vaalikampanjalla. Vastauksen voi löytää vaikkapa googlaamalla.

2 kommenttia

  • Muuto näyttää suurelta piispanvalinnassa. Mieleeni tulee vanha haastattelu, kun papilta kysyttiin aikooko hän pyrkiä vapautuvaan piispanvirkaan? Hän vastasi, ettei siihen pyritä, Jumala valitsee ja valtuuttaa, se oli suurinpiirtein näin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Raimo Turunen sanoo:

    Blogissa mainittujen asioiden lisäksi olen ollut hämmentynyt joidenkin innosta sekaantua kaikkiin vaaleihin ympäri maata riippumatta onko asianomaisella kyseisessä vaalissa äänioikeutta vai ei. Pidän käytöstä kolonialismin ja imperialismin sukulaisena. Moniin vaaleihin minultakin on kysytty kantaa tai kannatusta, mutta olen sanonut, etten sekaannu vaaleihin, joissa minulla ei ole äänioikeutta. Alkeellinenkin ihmisten ja järjestelmien kunnioitus pitäisi johtaa ajattelemaan näin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Risto Voipio
    Risto Voipio

    Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.