Kamalaa, mutta vapauttavaa...

Näiltä näkyminen tämä blogi päättää kohtuullisen tiiviin blogikirjoittamiseni sarjan. Syynä tähän on työssä ja elämässäni tunnistamani uupumisen merkit. Ei ole ollut helppoa myöntää sitä itselle. Jos pumppu sykkii vielä suhteellisen tasaisesti ja on myös fyysisesti terve, on vaikeaa todeta olevansa silti niin väsynyt, että pitää karsia jotakin omasta mielestä tärkeitä asioita. Olen pitänyt tärkeänä sitä, että olen saanut kuuluttaa, pohtia ja julistaa näiden blogien kautta Raamatun sanomaa; lakia ja profeettallista kehotusta, mutta ennen kaikkea sanomaa hyvästä Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta. - Nyt on kuitenkin aika levätä.

Tässä informaatiossa ei ollut kuitenkaan tämän viimeisen blogini pääasia.

 

Simul justus et peccator

Se, mitä tarkoitan otsikon sanoilla Kamalaa, mutta vapauttavaa, liittyy oikeastaan eilen toteutettuun radio-ohjelmaan Taivaan ja maan väliltä. Kyseessä oli suora lähetys, johon kuulijat saivat soittaa tai lähettää kysymyksiä. Sain tällä kertaa kutsun olla vastaajien paikalla. Illan monien kysymysten joukosta mieleeni jäi elämään eräs kysymys. Eräs soittaja kysyi meiltä, miksi opetamme niin, että kristitty on yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas.

Vastasin kysyjälle omasta puolestani Roomalaiskirjeen seitsemännen luvun ajatuksia lainaten (Room.7:14-25). Vaikka Paavali on pyhä apostoli, silti hän kuvaa elämäänsä sanoilla: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” Selitin myös hiukan kristittyjen pohdiskeluja tämän tekstin äärellä. - Monille on ollut vaikeaa suostua siihen, että uudestisyntynyt Paavali voisi sanoa itsestään jotakin näin rajua. - Perustin kuitenkin ajatukseni kristityn olemuksesta yhtä aikaa syntisenä ja vanhurskaana Paavalin lopputoteamukseen: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”

Tämä sana ei kuitenkaan tuntunut riittävän kysyjälle. Vaikka me kolmen pastorin voimin me yritimme perustella sitä, että itsessämme me olemme toki hautaan asti syntisiä, mutta Kristuksen armotyön tähden Jumalan silmissä vanhurskaiksi luettuja, tämä ei tuntunut riittävän. Se ei mahtunut järkeen ja oli tunteen tasolla liian kamalaa ja hirvittävää.

Uskoimme toki opettavamme aivan Raamatun mukaisesti, mutta saimme silti pastoreina kokea riittämättömyyttä sananselittäjinä (ainakin minä).

Huomasin vielä tänä aamunakin miettiväni tätä samaa teemaa. - Mietin myös sitä, mitä jättäisin ikäänkuin jäähyväisiksi tässä viimeisessä blogissani. - Ehkäpä juuri tämä yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas on hyvä jäähyväissana! Se tuntuu sopivanomakohtaisestikin väsyneen miehen saarnaksi.

 

Jumalan hullutusta

Illan kysyjä sanoitti mielestäni oikein hyvin niitä tuntoja, joita kätkeytyvät uskonlauseeseemme yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas. - Tottahan se on, ettei tämä käy järkeen. Miten kaksi näin erilaista asiaa sopivat yhteen! Se on todellakin sitä Jumalan hullutusta:

”Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat,”(1Kor.1:21).

Meidän pelastuksemme perusta tulee todellakin uskon kautta Häneen, joka sovitti syntimme ulkopuolella leirin, Golgatalla. Vanhurskautemme eli Jumalalle kelpaamisemme perusta on meidän syntisen sydämemme ulkopuolella, Jeesuksen Kristuksen ristillä täytetyssä työssä. Se voidaan omistaa uskon kautta kuten jo isä Aabrahamilla:

”Sillä mitä Raamattu sanoo? "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi".”(Room.4:3). - Vanhurskaaksi (eli Jumalalle kelpaavaksi) lukeminen on eri asia kuin vanhurskaaksi tekeminen.

Apostoli Paavali laittaa pelastuksensa perustan siihen, että Jumala lukee hänen armahdetuksi ja itselleen kelpaavaksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Tämä on armoa.

Eilinen kyselijä sanoitti kuitenkin aivan ymmärrettäviä tuntoja. Kyllähän tämä näin suuri armo on järjellemme hullutusta. Miksi Jumala armahtaa syntisen? Miksi hän ei edes vaadi sitä, että meistä löytyisi jotakin pieniä perusteita armomme ansaitsemiseksi!?! Jumalan rakkaus on suuruudessaan hullutusta, todistaa Pyhä Raamattu. - Voimani päivinä se loukkaa järkeäni, mutta nyt väsyneenä se kelpaa jo järjellekin.

Skandaali

Entäpä sitten se toinen näkökulma. Eilinen soittaja ei pitänyt kristityn vanhurskaaksi lukemisen oppia pelkästään järjettömänä, vaan myös kamalana ja hirvittävänä. - Eikö ole vallan hirvittävää, jos me olemme edelleen syntisiä!

Tässäkin asiassa uskon ainakin osin tavoittavani kysyjän kokeman skandaalin. Synti ja syntisyys on hirvittävänä asia. Eihän se tarkoita vain pikkupaheita ja horjahduksia, vaan syntisyys tarkoittaa myös kaikkia niitä asiota, joita häpeämme ja pelkäämme kuollaksemme. Onko siis myös uskova kristitty sillä tavalla syntinen, että hän voi syyllistyä mihin tahansa oksettavaan ja järkyttävään syntiin?

Tähän kysymykseen voisimme etsiä vastauksia monella tavalla.

Yhtäältä voisimme tutkia kirkkohistoriaa. Näyttävätkö kristillisen kirkon historian merkkihenkilöt syntisiltä vai vanhurskailta (vai yhtä aikaa molemmilta), - jos heitä oikein tarkkaan tutkitaan?

Toisaalta voimme etsiä tähän vastausta myös omaa sydäntämme tutkien: Jos otsaamme kiinnitettäisiin pieni monitori, joka kuvastaisi jokaisen ajatuksemme, piirtyisikö siitä kristillistä tosi TV -lähetystä, kurjan lihallisen himon kuvausta, vai parhaimmillaankin jotakin sellaista, jossa näkyy yhtä aikaa syntisyytemme, mutta myös jotakin uuden Kristus-elämän todellisuudesta.

Voimme varmasti löytää jotakin todellista näitä molempia edellä kuvattuja inhimillisiä tasoja arvoiden.

Itse pidän kuitenkin parhaimpana etsiä vielä vastausta Pyhästä Raamatusta. Apostoli Paavali kirjoittaa:

”Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi?” (2Kor.11:29).

Tässä Paavalin tekstissä näkyy hyvin vahvana kokemus synnin ja syntisyyden hirvittävyydestä. Syntisyys ei ole vain teoria ihmisen itsekkyydestä. Se koskettaa jokaista ihmistä. Kun veli tai sisar lankeaa, tunnistamme itsessämme saman mahdollisuuden, saman taipumuksen. Tämä taipumus kumpuaa olemuksestamme. Olemme itsessämme syntisiä, ja siksi myös me joudumme aina miettimään: Olisiko tuo lankeemus voinut käydä minullekin... - ja vastaamaan kyllä!

Lisäksi synti on hirvittävä asia, koska se ei koskaan tapahtu tyhjiössä. Äidin tai isän aviorikos satuttaa lapsia, molempia sukuja ja hyvin laajaa piiriä läheisiä. - Kaikesta tästä johtuen on aivan hirmuinen asia, että ”näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa...”

Raamatun sana kuitenkin pysyy: Kristitty on yhtäaikaa vanhurskas ja syntinen.

 

Miten tämän syntisyyden realiteetin kanssa sitten voi elää?

Erilaisia reaktioita:

a) toivoton tilanne – lyön hanskat tiskiin!

b) minkäs voit – tehdään sitten "iloisesti" syntiä, että armo suureksi tulisi...

c) Jumalan armoon turvauten ja rehellisesti kilvoitellen

Suljen kaksi ensimmäistä reagointitapaa kelvottomina pois. Ymmärrämme varmaan, että molemmat johtavat pimeyteen.

Kun luemme edellä mainitsemani (Paavalin kuvaavan) tilityksen ihmisen sisäistästä taistelusta  tarkasti (Room.7:14-25), huomaamme erään mielenkiintoisen sanamuodon. Vaikka Paavali kuvaa ihmisen syntisyyden luonnetta hyvin kokonaisvaltaisena ja ihmisen minuutta läpäisevänä realiteettina, silti hän kohoaa tästä synkästä tilasta kiitokseen:

”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”

Paavali sanoo, että juuri tämmöisenäni minä palvelen Jumalaa! - Miten se on mahdollista?

Vastaan näin:

Aivan samalla tavalla kuin Jumalalle kelpaamisemme perusta täytyy ”hakea” ulkopuolellamme olevalta Kristuksen ristiltä, samoin myös Jumalan palvelemisen edellytykset tulevat itsemme ulkopuolelta.

Uskomme ja tunnustamme Jumalan Pyhän Hengen. Jos/kun itsessään syntinen ihminen palvelee Jumalaa, siinä on kyse Jumalan Pyhän Hengen työstä. Pyhä Henki riisuu ensin meiltä omat voimamme (ts. väärät kuvitelmamme), ja tulee sitten voimaksi voimattomalle. Raamattu sanoo, että me olemme vain saviastioita.

”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.” (2Kor.4:7)

Savi on huokoinen materiaali. Kun se on kerran imenyt itseensä jotakin saastaa, tuo saasta antaa aina oman makunsa kaikkeen toimintaamme. - Tällaista on aina myös palvelutoimenne kristittyinä, siinä on, ei vain saven makua, vaan sitä lian makua, jonka huokoinen ja halkeileva savi on itseensä imenyt.

Jumalan haluaa kuitenkin tulla sydämeemme asumaan. Pyhä Henki varustaa kristityn a) kilvoitteluun syntiä vastaan, b) palvelustyöhön. Jumala haluaa antaa Pyhän Henkensä, jonka kautta meidät itsessämme voimattomat varustetaan monilla armolahjoilla Herran seurakunnan palvelukseen:

”Hän, joka on astunut alas, on se, joka myös astui ylös, kaikkia taivaita ylemmäksi, täyttääkseen kaikki. Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen,” (Ef.4:10-12)

Yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen on sanonta, jossa on eräällä tavalla jo läsnä Jumalan kaksiteräinen miekka, laki ja evankeliumi. On kauheaa nähdä itsessä syntisyys ja kykeneväisyys kaikkeen syntiin. Samalla tähän sanontaan kätkeytyy kuitsenkin oikein ymmärrettynä jo kaikki se, mitä meille lahjoitetaan Jeesuksessa Kristuksessa.

Kristuksen yläsnousemusvoima synnin, kuoleman ja perkeleen voittajana sulkee meidät armon suojaan. Tämä hyvä sanoma avaa virran lailla Pyhän Hengen kanavat, jotka tulvivat meidän köyhään sydämeemme ja tuovat kuoleman maahan uuden elämän. Tätä armon virtaa, Jumalan sanan saarnaa me tarvitsemme uudestaan ja uudestaan, sillä meidän saviastioissa tuo vesi ei säily. Yhtäältä se valuu usein halkeamistamme maahan. Toisaalta seisoessaan paikoillaan siihen tarttuu meidän astiaamme imeytyneen lian vaikutus. - Siksi tarvitaan elävän veden virta! - Siksi olemme koko ajallisen elämämme ajan a) jokapäiväisen parannuksen tarpeessa, b) Kristuksen armon evankeliumia tarvitsevia.

Vaikka Raamatun sanoma vie meidän tämän ahtaan portin kautta, joka ei mahdu järkeemme, eikä helli omaan kykeneväisyyteen mieltynyttä tunne-elämäämme, silti tässä on tie, jota on turvallista ja vapauttavaa kulkea.

Ennen luulin, että minun pitää olla voittoisa ja vahva. Luulin, että minun tulee löytää pyhyys itsestäni. Nyt haluan ja saan etsiä itseni ulkopuolta vahvan perustan, joka kestää:

Näin myös apostoli Paavali:

”Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana-että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; (Fil.3:7-9).