Kangasniemen gospel-messu

Puheensorina täyttää kirkon. Hiljainen gospelmusiikki soi. Oven täydeltä virtaa ihmisiä sisään, työikäisiä, lapsiakin mukana, nuorempia ja vanhempia pariskuntia, vanhuksia myös. Viimeisenä keskikäytävää astuu tukeva mies pipo kallellaan päässä, toppatakki repsottaa ja reppu selässä. Astelee rauhassa lähes etupenkkiin ja heittää repun selästään penkin päähän ja istuu kuin kotiinsa olisi tullut. Kirkkoherra astelee mikrofonin taakse. Ääni on jotenkin aran tuntuinen, ehkä nöyräkin. Poissa on mahtipontisuus ja pönötys. Tänään tässä kirkossa valtaa käyttää joku muu kuin pappi tai kanttori. Ollaan pyhän äärellä.

Kangasniemi on onnistunut siinä, mihin suurin osa seurakunnistamme ei pysty: luomaan säännöllisen kymppimessun, joka kutsuu, puhuttelee ja hoitaa tämän ajan ihmistä. Olen kuullut tästä, mutta olen mukana ensimmäistä kertaa. Messun aikana kuuntelen itseäni; mikä on erilaista, mitä koen? Tuntuu kuin uudet ja raikkaat, mutta syvästi hengelliset tuulet puhaltaisivat  läpi kirkon. Miksi täällä on niin helppo olla? Miksi vieraanakin ihmisenä voin elää messun tapahtumien mukana rennosti jännittämättä ja käsillä olevaan eläytyen? Löydän ainakin kolme selvää asiakokonaisuutta:

1. Kaavamaisuus on poissa. Messun liturgisia osia on poistettu niin paljon kuin mahdollista. Olen koko ikäni käynyt enemmän tai vähemmän säännöllisesti kirkossa, mutta edelleen mietin jumalanpalveluksen aikaan sen kaavaa;  kunnian aikana seisomaan, niin ja kiitosvirren aikana myös. Miten nuo etupenkissä istuvat rippikoululaiset osaavat nousta oikeaan aikaa? Onneksi heillä on vielä notkeat niskat. Seistäänköhän täällä pyhä-hymnistä Jumalan karitsaan vai istutaanko välillä. Tuleeko evankeliumin jälkeen halleluja vai ei. Kyllä se Herran siunaus jo osataan seistä, vaikka pappi sen hätäisesti heti virren jälkeen vielä aloittaa. Miksi yksi kerta " Herra olkoon teidän kanssanne"ei riitä? Miksi sellainen vuorotervehdys edes on tarpeellinen? Huomaan, että kaavat ovat kahlinneet minut. Nyt, kun ne ovat poissa, olen vapaasti ihmetellen ja vastaanottaen mukana.

2. Kun kaavat eivät kannattele messua, nousevat sisällöt suurempaan merkitykseen. Synnintunnustulaulu kolahtaa, tekstit putoavat kuin jyvät muokattuun multaan, kirkkoherran jykevän saarnan aikana ei ole mitään muuta, ei kirkkotilaa, ei alttaritaulua, ei muita ihmisiä; vain nuo Raamatusta nousevat sanat ja opetus. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni saarna vie minua ilman, että arvostelen ja arvioin. Kuuntelen oikeasti muuta miettimättä. Rukoukset ovat kirkkoon tulleiden kirjoittamia. Ne tuovat vieressä istuvan ajatukset lähelle omia murheitani ja iloni aiheita. Sana ja rukous ovat jotenkin pelkistettyjä ja paljaita, käsinkosketeltavia. Ne eivät peity käsikirjan valmiisiin teksteihin ja  muotoihin. Messua kannattelee siis ihmisten aito usko ja kaipaus Jumalaan. Turhaan emme ole täällä, Hän on läsnä.

3. Musiikki puhuttelee. Tietenkin Viisikielisen laulut ovat koskettavia, mutta on myös muuta. Koen bändiläisten ja esilaulajien olevan mukana sydämellään. He ovat itse valinneet laulut. He haluavat valinnoillaan välittää Pyhän kosketuksen. Se toimii. Ymmärrän nyt myös yhden oleellisen eron urkumusiikin ja bändisoiton välillä: rytmin. En ole hyvä laulaja, mutta rytmin käsitän. Mieleni ja kehoni elää rytmisoittimien  mukana paremmin eläytyen myös sanoihin. Mielestäni urkumusiikki ei ole kaunista. Taitavasti käytetty kitara, kosketin ja rumpu yhdistelmä saa mieleni nousemaan aivan eri sfääreihin kuin urut vaikka olen jo vanha mies.

Kun polvistun alttarin ääreen ehtoolliselle silmäni kostuvat. Annan kyynelten tipahdella alttarikaiteelle. Otan vastaan leivän ja viinin. Olen kokenut jotakin sellaista, mistä olen kaukaisesti unelmoinut. Hoitavan jumalanpalveluksen, minkä ovat toteuttaneet rohkeat seurakunnan vastuunkantajat ohi kaavojen ja ja vallitsevan kirkkojärjestyksen. Kun messukahveilla jututan mukana olleita pappeja, huomaan, että tämän seurakunnan papit ovat laskeutuneet alas tornistaan ja antaneet vallastaan puolet seurakuntalaisille. He ovat alkaneet oikeasti palvella seurakuntaa ja heidän rinnalleen ovat nousseet ne seurakuntalaiset, joilla on sama palvelemisen mieli.

19 kommenttia

  • Anita Ojala sanoo:

    Kiitos selvityksestä, joka antoikin lisätietoa. Hyvä, että olet siellä mukana. Mutta tämä kirkon byrokratia on yksi muoto kirkkolain kahleissa olemisesta. Komiteat istuvat, miettivät ja nostavat palkkaakin, oletan. Mutta tuloksia voi odottaa vasta vuosien pohdiskelujen jälkeen. Tai sitten koko aloite uohdetaan kaikessa hiljaisuudessa liian hankalana.

    Ajattelen (kuvittelen?), että muutos voisi tapahtua seurakuntatasolla paljon kevyemmin. Mutta tiedän myös, että eivät kaikki seurakuntalaiset ajattele tavallani. He eivät uskalla kyseenalaistaa olemassaolevia käytäntöjä. Jotkut suhtautuvat jopa niin, että messukaava on Raamatussa määrätty. Eivät tiedä, että se on ihmisten suunnittelema.

    Aikaisemmin yritin aktiivisemmin vaikuttaa asiaan, mutta väsähdin. Nyt ajattelen, etten lähde taistelemaan. Ei messuja tarvitse minun mieleni mukaan järjstää, jos muut ovat tyytyväisiä nykykäytäntöön. Mutta missä ne 99 ovat, kun vain yksi on tallella?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Teitä väsyneitä taistelijoita on yllättävän paljon. Kuitenkin kaikki tuntuvat jääneen yksin taistelunsa kanssa. Sellainen minäkin olin kunnes Jumala puuttui peliin. Kun omat mahdollisuudet loppuu, Jumalan tiet alkaa. Nyt näen, muutos on tapahtumassa. Voihan se olla harhaa,mutta miksi minut nostetaan ylös aina uudestaan juuri kun kaikki on kaatunut ja ajattelen tämä oli tässä? Kuuluu varmaan ihmisen psykologiaan, että kun on tarpeeksi kauan hakannut päätään seinään ja viimein päättää luovuttaa, päätöstä ei voi muuttaa. Vaikka olosuhteet muuttuvat ja uudet tilaisuudet ovat edessä niin ei, minä olen tässä asiassa tehtäväni tehnyt ja piste. Niinhän se on : toisten tehtävä on jatkaa ja kenenkään taistelu hyvän asian puolesta ei ole ollut turha. Mutta miksi kaikkien on taisteltava yksin? Vaikka saman asian puolella olisi ihmisiä pilvin pimein. Miksi epäröimme antaa julkista tukea. Mielessämme vain hiljaa nyökyttelemme. Vastustaja ei epäröi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Luin äskettäin kirjan: Vaaralliset ideat. Siitä löysin lauseen, jonka olen sovittanut hengelliseen elämääni ja palveluuni kirkossa. Lause kuului jotenkin näin:” jos luovalla henkilöllä ei ole vastustajia, niin jotain on tosi pahasti pielessä.”

    Henkilöllä jolle evankeliumi on rakas ja evankeliointi elämän tärkein asia, tulee väistämättä vastustusta. Se kuuluu asiaan, eikä pettymyksiä pidä jäädä loputtomasti murehtimaan. Ei jokaisen kirkon työntekijän sydämessä pala evankeliumin tuli. Eikä kirkkoa pidä ryhtyä jumaloimaan. Se on raadollisten ihmisten yhteisö, jossa raadotkin haisee tosi pahalle. Siinä vain meidän on sinniteltävä.

    Täysin purjein kohti uusia pettymyksiä. Ne nyt sattuu kuulumaan jokaisen oikean kristityn elämään.

    Jotkut ei käy lainkaan kirkossa, koska siellä on niin paljon kaikenlaista. Semmoisen ajattelun näen kirkon jumalointina. Vain pyhä ja täysin puhdas kirkko kelpaisi. Emme me sellaista mistään löydä. Sen sijaan voimme mennä messuun sunnuntaisin ja pyytää Jumalaa siunaamaan meitä. Voimme pyytää Häneltä sanaa, joka ravitsee sielua ja henkeä. Se siunaus voi tulla teksteistä, liturgiasta, lauluista tms. Hengellinen rakentuminen ei ole kiinni siitä millaiset työntekijät messua on toimittamassa.

    Voimme iloita hetken Kangasniemen messusta ja tapahtumista, mutta varsinainen työkenttämme tulee olla arjessa. Naapureiden, työtovereiden ja perheen ym. parissa. Jollemme ole kristittyjä siellä, niin kutsu kaikuu kuuroille korville. Jos evankeliumi saavuttaa läheisemme, niin seurakunnassa on pakko sekin huomioida. Jolloin tulee tarvetta järjestää muutakin messujen lisäksi.

    Viime aikoina olen paljon joutunut pohtimaan sitä, mihin vapaaehtoistoimintaan on mielekästä osallistua. Ettei osallistumiseni muodostu esteeksi oman työkenttäni hoitamiselle ja etten samalla käyttäisin aikaani juuri niiden luutuneiden toimintojen ylläpitämiseen, joihin haluaisin muutosta. Onhan selvää, ettei aikaa jää enää muuhun, jos käytän sen vapaaehtoistoimintaan kirkossa. Jääkö innostukseni ja osallistumishalukkuuteni tähden evankeliumi kirkon seinien sisälle?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Kangasniemen gospelmessu näyttää kiinnostavan. Lukijoita on kohta 500. Tässä jatkokeskustelussakin on tullut hyviä huomioita esille. Kiitos erityisesti Anitalle. Sanoitit varmasti monen muidenkin mietteet. Vaikka tämä on ollut monelle papille karvasta luettavaa, uskon heissä olevan paljon sellaisia, jotka toivovat muutosta. Kirkkomme tila on vähän sama kuin ilmastonmuutoksen. Kuljemme kohti tuhoa vääjäämättömästi, mutta asian voi sivuuttaa sanomalla: onhan noita pakkasia vielä, käyhän siellä kirkossa väkeä. Viimeiset heräävät vasta sitten kuin on myöhäistä tehdä korjausliikkeitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Olisipa ollut mielenkiintoista, jos papit olisivat ilmaisseet asiasta omia mielipiteitään tässäkin keskustelussa. Omituisen vaitonaisia ovat, väistävät asian. Luulen, että sentään joku pappikin on tämän lukenut.

    Onko vaitiolo myöntymisen merkki vai ilmaisu siitä asenteesta, että maallikot eivät asiasta mitään ymmärrä, eikä heidän kanssaan kannata keskustella? Vai onko messu niin yhdentekevä asia, ettei siitä kannata keskustella?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Lisään vielä, että kyllä minua kummastuttaa sekin, että on 500 lukijaa, mutta vain 2-4 lukijaa ryhtyy keskusteluun. Arvelit, Jouko, että ilmaisin kommenteissani monen ajatuksia. Enpä tiedä, onko niin vai ei, kun kukaan ei sen paremmin ryhdy vastustamaan kuin tukemaankaan.

    Onko jumalanpalvelus niin merkityksetön asia ihmisille? Minulle tämä ainakin on sillä tavalla merkityksellinen, että en enää tiedä, käydäkö messuissa vai ei, pysyäkö kirkossa vai ei. Jos kirkko on niin piittaamaton päätapahtumastaan ja siihen osallistumisesta kuin näyttää, siihen kuuluminenkin alkaa jo arveluttaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Keskusteleminen ja kommentointi on aivan eri asia kuin lukeminen. Itsekin kävin pitkään vain lukemassa. Kirjallinen ilmaisu ei yleensäkään ole helppoa sellaselle, joka ei sitä harrasta. Suurin osa täällä kommentoijista on vähintään puoliammattilaisia sanojen käyttäjiä ja tekevät sitä päivittäin. Aika moni näyttää pitävän tätä myös taisteluareenana ja se kyllä tappaa kommentointi-innon. Olen iloinen, että tästä ketjusta ei tullut sellaista. Kiitän kaikkia lukijoita, pistäkää blogi kiertämään. Uskoni tekstin tehoon perustuu lukuisiin suullisiin palautteisiin. Eläköön Kangasniemi!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Lukijamäärä nyt 556. Käynhän minä itse tämän lukemassa monta kertaa päivässä, mutta täytyy käydä jonkun muunkin. Muistakaa käydä hiihtämässä, nyt on parhaat kelit!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Kyllä tässä asiassa voisi vähän taisteluhenkeäkin olla. Paitsi jos messu on merkityksetön asia.

    Jos ollaan vain kovin säyseitä ja kohteliaita, mikään ei mene eteenpäin. Jos Lutherkin olisi ollut kohtelias ja säyseä, ei uskonpuhdistusta lainkaan olisi tapahtunut. Kirkossa on niin paljon seisovaa vettä, että saa sitä hiukan roiskuttaakin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit