Kannattaako kansankirkkoa vielä rakentaa?

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalit on sitten käyty.On esitetty arvioita tulevasta, kuten samaa sukupuolta olevien avioliiton mahdollisuudesta toteutua. Se on ollut Tulkaa kaikki -liikkeen keskeisenä vaaliteemana.

Eri hiippakunnissa oli myös kansakirkon rakentamiseen liittyviä ehdokaslistoja. Näiltä kirkon keskikenttää edustavilta listoilta meni läpi lukuisia edustajia. Keskeisinä vaaliteemoina olivat kirkon yhteyden vaaliminen, kirkon hengellisen sanoman yhdistävä merkitys sekä kirkon rooli kansan henkisen ja hengellisen perustan vaalimisessa. Kansankirkko on lujittanut henkistä kriisinkestävyyttä ja voi tehdä sen vastakin.

Onko kansankirkko lumettomana talvena jo menneen talven lumia? Kannattaako sitä enää rakentaa, kun puhe rakentavista perusarvoista on ihan eilistä päivää?
_ _ _
Kansankirkko sekoitetaan joskus valtiokirkkoon, joka lakkasi 150 vuotta sitten. Valtiokirkollisia jäänteitä ovat esimerkiksi Valtiopäiväjumalanpalvelukset, Tasavallan presidentin julistus ekumeenisista rukouspäivistä, paraatien kenttähartaudet, kirkon tehtävä ylläpitää hautausmaita, kirkonkirjoja sekä oikeus verottaa jäseniään - joka on itse asiassa verohallinnon ostopalvelu, josta kirkko maksaa.

Minusta nämä liittymäkohdat valtion ja kirkon välillä ovat edelleen arvokkaita. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Samalla kuitenkin kirkon on tärkeää olla sanomassaan riippumaton valtiosta, ettei profeetallinen terä häviä julistuksesta.
_ _ _
Kansankirkko nimityksenä sisältää ajatuksen kansan ja kirkon läheisestä yhteydestä: kansan suuri enemmistö voi tuntea kansankirkon arvomaailman ja uskon itselleen läheiseksi.

Kansankirkko on muovannut paitsi suomalaisten identiteettiä, myös kansallista kulttuuria. Kirkko on keskiajalta lähtien huolehtinut kansanopetuksesta, lukutaidon ja kristillisen elämän opettamisesta, sairaiden, köyhien ja vanhusten hoidosta sekä korkeammasta opetuksesta yliopistossa.

Näin ovat syntyneet suomalainen kirjakieli ja kirjallisuus, koulu- ja yliopistolaitos, sairaanhoito, vanhusten hoito ja yleensä hyvinvointivaltio.
_ _ _
Kirkko oli pitkään aika etäällä kansasta ja katsoi usein ihmisiä alaviistoon opettajan tai tuomarin roolissa. Suurta murrosta kansankirkon asemassa merkitsivät viime sodat. Kirkko ja papit asettuivat sotaponnistuksissa muiden suomalaisten rinnalle. Suomalainen mies ja pappi löysivät toisensa juoksuhaudoissa. Näin alkoi Asevelipappien liike, joka halusi kehittää kirkon työtä elämänläheisemmäksi.

Sodan jälkeen perustettiin kirkon työmuotoja, kuten uudenlainen nuoriso- ja rippikoulutyö, perheneuvonta ja sairaalasielunhoito. Kirkko näki nyt ihmisen kokonaisuutena arkensa haasteiden keskellä, johon se toi evankeliumin sanoman.

Kirkko toimi monin tavoin kansan ajallisen ja iäisen elämän parhaaksi. Vastaavasti kansa halusi sitoutua kirkkoonsa.
_ _ _
Nyt kirkkoon sitoudutaan yhä ohuemmin ja vastaavasti kirkon vaikutus yhteiskunnassa ohenee. Ehkä jotkut muutokset yhteiskunnassa ovat osaltaan tästä seurausta, kuten yksinäisyyden, lasten levottomuuden, mielenterveysongelmien ja näköalattomuuden lisääntyminen?

Yhä vähemmän solmitaan avioliittoja, yhä vähemmän syntyy lapsia, yhä harvemmat lapset kastetaan, yhä useampi lapsi jää seurakunnan ulkopuolelle. Ne tehtävät, joita perheet, lähiyhteisöt ja seurakunnat hoitivat aiemmin, ovat siirtyneet yhä enemmän valtion ja kuntien vastuulle. Yhteiset varat eivät kuitenkaan riitä kaiken hoivan ja kasvatuksen tarpeen kustantamiseen.

Hallituksella on haastava tehtävä katkaista velkaantuminen ja samalla huolehtia apua tarvitsevien, kuten vanhusten, sairaiden ja yhä useammin myös syrjäytyneiden nuorten hyvinvoinnista. Voisi kuvitella, että kaikki kolmannen sektorin - kuten kirkkojen - apu olisi tarpeen. Nyt kuitenkin virta vie poispäin kirkosta ja kirkon mahdollisuudet toimia koko kansan parhaaksi heikkenevät.
_ _ _
Menneessä yhtenäiskulttuurissa aina 1980-luvulle saakka yli 90% suomalaisista kuului kirkkoon ja kirkon arvot vaikuttivat kaikkialla yhteisessä elämässä.
Ihmiset jäsensivät elämäänsä luterilaisen uskon ja etiikan mukaan. Useimmat olivat imeneet itseensä jo äidinmaidossa perusarvot, kuten ahkeruuden, rehellisyyden, luotettavuuden, perhearvot ja lähimmäisestä huolehtimisen. Vaikka ihmisten välillä on eroja, voidaan silti puhua yhdistävistä arvoista. Ne oli helppo havaita toisenlaista taustaa vasten - esimerkiksi kansainvälisissä tehtävissä vaikka Kriisinhallintajoukoissa suomalaisilla on ollut tämä hyvä maine.
_ _ _
Yhtenäiskulttuurin aikana oli luontevaa toimia kansankirkollisesti: kaikki lapset osallistuivat koulujen uskonnonopetukseen, aamuhartauksiin ja joulukirkkoihin. Samoin puolustusvoimissa kaikki osallistuivat kenttähartauksiin ja sotilaspapin oppitunneilla, joissa oli myös tunnustuksellista ainesta. Tämä on kuitenkin mennyttä aikaa.

Väestön kulttuurinen moninaisuus on maahanmuuton ja sekularisaation johdosta lisääntynyt ja sen myötä eri vähemmistöt on otettava huomioon. Tosiasiassa esimerkiksi muslimit eivät ole yleensä vaatineet enemmistön oikeuksien rajoittamista vaan sen ovat tehneet yleensä kotimaiset uskonnottomat.
_ _ _
Vuodenvaihteessa kirkon jäseniä oli noin 68%, kun vielä vuosikymmen sitten kirkon jäseniä oli noin 80% suomalaisista. Tämä kuvaa muutosvauhtia kirkon asemassa.
Tilanne tosin vaihtelee paljon maan eri osissa. Helsingin joillain alueilla jäsenmäärä on laskenut alle 50%. Tosin tähän on vaikuttanut myös maahanmuutto.
Tämän vuosikymmenen lopulla kirkon jäsenten prosenttisuus väestöstä alkanee viitosella. Muutos poispäin kirkosta ja perhearvoista on suurinta nuorissa ikäluokissa, eli juuri heissä, joiden auttamishalun ja yhteisvastuun varaan tulevaisuudessa lasketaan.
_ _ _
Kasteella on suuri merkitys kirkkojen tulevaisuudelle, sillä kastetut ottavat aikanaan vastuun kirkon elämästä ja toiminnasta. Kastettujen määrän vähentyessä kirkot kuihtuvat - samalla tavoin kuin Suomi uhkaa kuihtua syntyvien lasten määrän vähentyessä.

Tulevaisuudessa vähemmän lapsia osallistuu seurakuntien kerhotoimintaan, rippikouluihin ja koulujen uskonnon opetukseen. Niiden kautta nuoret voivat rakentaa omaa uskonnollista ja eettistä perustaansa.

Mitä tulisi tilalle? Ehkä sitä samaa, mitä sosiaalinen media on täynnä: pinnallisia arvoja. Lähimmäisten auttaminen ei välttämättä kuulu näihin arvoihin. Mistä lapsille ja nuorille voisi välittyä kristillinen, lähimmäistä rakastava arvomaailma?

Edellisellä perusteella kansankirkolla on ollut suuri myönteinen merkitys suomalaiselle kulttuurille, arvomaailmalle ja hyvinvointiyhteiskunnan muotoutumiselle. Vastaavista kansankirkon vaikutuksen vähenemisellä on suuri vaikutus yhteiskuntaan ja sen toimivuuteen.

Ennen kaikkea kirkko on vaikuttanut uskon syntymistä Jumalaan ja rakkauden vahvistumista lähimmäiseen. Ilman Kansankirkkoa nämä hyvät vaikutukset hiipuvat, kuten on jo nyt nähtävissä kirkosta eroamisten yleistyessä.
_ _ _
Miten tavallinen seurakuntalainen voi rakentaa Kansankirkkoa?
Seuraavassa kymmenen kohtaa:

1. Kirkon jäsenyys - pysy uskollisesti kirkon jäsenenä.

2. Osallistu jumalanpalveluksiin, ellei muuten, niin osana suomalaista tapakulttuuria: ”Kannata hyvää tapaa, niin tapa kannattelee sinua!”

3. Kirkolliset toimitukset: kaste, konfirmaatio, vihkiminen, hautaan siunaaminen osana elämänkaarta - osallistu kirkon kasvatustyöhön.

4. Välitä omalla esimerkillä ja opetuksella perusarvoja lähipiirille.

5. Osallistu vapaaehtoisena lähimmäispalveluun, messuavustajana messuihin, toimi diakonian ja lähetystyön aktiivina. - Ryhdy pyhäkoulunopettajaksi. Perusta seurakunnan tuella pyhäkoulu oman kerrostalon, kadun tai kyläkunnan lapsille. Laita omat lapsesi pyhäkouluun.

6. Kuuntele radion ja TV:n hartausohjelmia, lue Raamattua ja hartauskirjallisuutta.

7. Osallistu Kirkon keräyksiin - parhaillaan on käynnissä Yhteisvastuukeräys.

8. Osallistu Kirkon kulttuuritoimintaan, kuten kirkkokonsertteihin. Musiikin harrastajana voit liittyä seurakunnan kuoroon.

9. Äänestä kirkollisissa vaaleissa ja asetu ehdolle.

10. Vaikuta yhteiskunnallisesti esimerkiksi positiivisen uskonnonvapauden puolesta rakentavalla tavalla.
_ _ _
Pitävätkö ne vielä pintansa?

Ruksi muutamaankin kohtaan riittää. Kansankirkkoilu ei ole uuvuttavaa puurtamista, ei myöskään sielunsa pelastamista puuhakkuudella. Toisaalta kirkko kuihtuu, jos viiva vedetään yhä useamman kohdan ylitse.

74 kommenttia

  • Anita Ojala sanoo:

    Pekka, ”tavalliselle seurakuntalaiselle” antamasi ohjeet kuulostavat tapakristillisyyden vaalimiselta, ja olen sitä mieltä, että siihen ei enää ole paluuta. Ja kuka on tavallinen seurakuntalainen? Mielestäni juopa vakaumuksellisten kristittyjen ja enemmistönä olevien passiivisten kirkon jäsenten välillä on kaiken aikaa kasvamaan päin. Kummatko heistä ovat tavallisia seurakuntalaisia?

    En usko, että saamme passiivisia jäseniä kiinnostumaan kristillisestä uskosta vain kehottelemalla osallistumaan. Jos tavat, joiden piiriin heitä yritetään saada mukaan, tuntuvat heistä vierailta, heitä ei saada innostumaan. Vakaumuksellisille kristityille taas antamasi ohjeet saattavat vaikuttaa liian ulkokohtaisilta. He haluavat ilmaista uskoaan aktiivisemmin ja omaperäisemmin. Eivät vanhat tavat ole ainoat, joilla kristillistä uskoa voi elää todeksi. Aika muuttuu ja ihmisten tarpeet sen mukana.

    Vanhakantainen messu, josta monet työntekijät pitävät kiinni kuin Raamatusta, ei kerta kaikkiaan pure enää useimpiin kirkon jäseniinkään, ei vakaumuksellisiin eikä passiivisiin. Sen näkee tyhjinä ammottavista penkeistä jumalanpalveluksissa. Vaikka kuinka kutsuttaisiin, he eivät sinne tule – ainakaan toista kertaa.

    Olen pikemminkin samaa mieltä kuin Jouni Turtiainen hiljattain julkaisemassaan blogissa: olemme väistämättömän muutoksen edessä. Paluuta vanhaan ei ole. Mielestäni koko systeemiä ei tule kerralla lähteä purkamaan. Alueseurakunnat säilykööt siellä missä ovat mielekkäitä, esim. pienissä maaseutukunnissa. Mutta niiden rinnalle tulee luoda vaihtoehtoja, henkilöseurakuntia, jotka voivat ulkoisilta muodoiltaan ja luonteeltaan poiketa toisistaan.

    On luotava uusia mahdollisuuksia. Ihmiset voivat kuulua kummanlaisiin seurakuntiin haluavat ja silti säilyä kirkon jäseninä. Näin he voivat ilmaista ja elää uskoaan todeksi itselleen sopivilla tavoilla ja muodoilla.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Kiitos kommentista: “Eivät vanhat tavat ole ainoat, joilla kristillistä uskoa voi elää todeksi.” Kysymys onkin siitä, kuinka kristillinen usko voi välittyä aina uusille sukupolville ja kuinka ihmiset voivat kasvaa kristittyinä.

      Jos vanhat tavat – kuten esimerkiksi seurakunnan kerhot, rippikoulut, jumalanpalvelukset tai raamatunluku – eivät ole enää ajankohtaisia, millä uusilla tavoilla voi kasvaa kristityksi? Ja mikä olisi uusilla tavoilla syntyvän kristillisen uskon sisältö?

      Olen samaa mieltä siitä, että kristillistä uskoa voi ilmaista ja elää todeksi monilla tavoilla ja monenlaisissa seurakunnissa, kuten nytkin tapahtuu. Ekumeenisen liikkeen pyrkimys on ollut kohti kristittyjen ykseyttä. Ei siksi houkuttele ajatus hajaannuksesta, etenkään jos se on tietoinen valinta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Anita Ojala sanoo:

      Kiitos vastauksesta. Olen samaa mieltä siinä, mitä sanot seurakunnan kerhoista, rippikoulusta ja Raamatun lukemisesta. En yksilöinyt riitävästi “vanhoja tapoja”. Ilman muuta lasten kristilliseen kasvatukseen tulee satsata.

      Lähinnä teen johtopäätöksiä siitä, että vanhakantaisiin jumalanpalveluksiin ei tule ihmisiä, ei myöskään raamattupiireihin, ei edes katsomaan raamattuelokuvia. Lähes ainoa, mikä vetää, ovat gospelkonsertit. Tuskin Raamattuunkaan enää tartutaan vain kehottamalla.

      Ekumeniaa voi olla hyvin erilaisia tapoja ja jopa uskonnäkemyksiä edustavien yhteisöjen välillä. Eiväthän ortodoksiset, katoliset tai vapaiden suuntien perinteetkään ole samanlaisia kuin luterilaiset. Jopa pelastusnäkemyksessäkin on oleellisia eroja. Ev.lut. kirkon sisäisiä yhteisöjä yhdistäisi kuitenkin luterilainen oppi – näin ainakin olisi tarpeen.

      Mutta yksi asia saattaisi vielä pelastaa kansankirkon arvovallan ja yhtenäisyyden: sota, nälänhätä tai muu suuri kansallinen hätätila. Sellaista tietysti ei kukaan toivo ratkaisuksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Anita Ojala sanoo:

      Lisään vielä, että olen muutaman kerran osallistunut Tampereella Varikko-messuihin. Niissä oli pääasiassa nuoria perheitä ja valtavasti, kymmenittäin lapsia. Lut.kirkon tavallisissa jumalanpalveluksissa ei juuri lapsia näy. Niiden yhteydessä joskus olevissa pyhäkouluissa on alta 10 lasta (ainakin niissä missä lapsenlapseni käyvät, ja kyseessä on varsin iso kaupunki).

      Varikkomessu on jumalanpalvelusyhteisö, eräänlainen henkilösrkn esiaste. Ja siinä näyttäisi tulevaisuus valoisalta. Siitä en ole varma, miten on opin laita.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Anita Ojala sanoo:

      Vielä pikku kommentti tuohon mainintaasi, ettet pidä hyvänä hajaannukseen johtavia tietoisia ratkaisuja. En ole naispappeuden vastustaja, mutta eikö ollut piispalliselta tasolta tietoinen ratkaisu, että vanhan virkakannan edustajille ei annettu elintilaa kirkossa, vaan ajettiin ulos?

      Kuitenkin ekumenisissa pyrkimyksissä etsitään yhteyttä juuri niihin kirkkoihin, joissa naispappeutta ei hyväksytä. Tämä jos mikä on ristiriitaista.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Kiitos Anita kommenteista. Varikkomessu on sellainen nuorille aikuisille ja perheille suunnattu jumalanpalvelus, joka sisältää vapaaehtoistehtäviä ja yhteisöllisyyttä. Ne ovat tärkeitä sitoutumisen kannalta. En usko, että oppikaan olisi ongelma.

      Vaimoni, pastori Riitta S pitää Lahden Launeen seurakunnassa sunnuntaisin klo 16 Perheolkkareita, joissa on lyhyen messun jälkeen yhteistä ohjelmaa: leivotaan sämpylöitä ja syödään iltapalaa, lapset askartelevat ja leikkivät, aikuiset keskustelevat. Yleensä siihen on tullut osallistujia 50 tai enemmän, lapsia ja aikuisia. Ehkä jotain tällaista vaihtoehtoa tarvitaan?

      Kysyt vanhasta virkakäsityksestä. On onnetonta, että tässä asiassa kirkon yhteys on rakoillut ja joihinkin jopa katkennut. Samalla kirkon laidalle ja sen ulkopuolelle menee paljon syvää sitoutumsta ja hengellistä sekä teologista rikkautta.

      Opin kannalta kirkon joidenkin työntekijöiden keskuudessa opista poiketaan paljon keskeisimmissä asioissa kuin virkakäsitykseen liittyen, kuten kysymyksissä Jeesuksen ainutlaatuisuudesta tai Hänen roolistaan Jumalan armahduksen välittämisessä.

      Virkakysymyksessä ei ole niinkään kyse opista kuin järjestyksestä. Kirkon johtamisen ja muun hallinnon sekä työntekijöiden tasa-arvoisen kohtelun kannalta on ongelmallista ja kestämätöntä, jos osa kirkon työntekijöistä ei hyväksy toisten työntekijöiden kirkossa yhteisesti päätettyä virkaa.

      Olisi eri asia, jos kyse olisi vain omantunnon vapaudesta ajatella toisin kirkon virasta, eikä se vaikuttaisi yhteistyöhön eikä viranhoitoon. Mutta kun uuden virkapäätöksen alkuvaiheessa (monille) naispappeuden vastustajille tuli tavaksi osoittaa omaa virkakäsitystään kieltäytymällä yhteistyöstä, ei silloin ole myöskään mahdollista toimia yhteisessä kirkon virassa.

      Edellisestä syystä johtuen Suomen ev lut kirkko voi tehdä ekumeenista yhteistyötä niiden kirkkojen kanssa, joilla on eri virkakäsitys, koska se ei aiheuta hallinnollisia tai järjestykseen liittyviä ongelmia. Itse pidän ekumeniaa tärkeänä ja rukoilen mielelläni yhdessä muihin kirkkoihin kuuluvien kristittyjen kanssa. Se on myös tärkeä osa viranhoitoani, ovathan sotilaspapit kaikkia palveluksessa olevia varten.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Werner Janhonen sanoo:

      Mitä jos parannuksen teko alkaisi sieltä piispan kotoa. Toteaisitte, että tasa-arvo, työ ja virka on tullut meille liian tärkeäksi. Olemme huonoksi esimerkiksi seurakunnalle. Olemme vastuussa kestämättömistä ongelmista. Tämä ei tuota siunausta. Emme kykene enää tarjoamaan ihmisille pappeja. Piispan kodista voisi alkaa parannuksen teko ja luopuminen naispappeudesta.

      Tai ainakin sen myöntäminen, kun emme kykene tarjoamaan ihmisille pappeja. Annamme apostoliselle virkakannalle vapauden toimia. Aamen

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Anita Ojala sanoo:

      Kiitos, Pekka, että vielä vastasit kommentteihini.

      Olen tietoinen, ettei ”piispallinen taho” kokonaisuutena ollut suoranaisesti ajamassa vanhan virkakantaa edustavia pappeja ulos kirkosta, mutta käsitykseni on, että tämänsuuntaisia pyrkimyksiäkin oli. Johonkin Heikan komitean mietintöön asian yhteydessä on viittailtu, mutta en ole sen asiakirjoista perillä.

      En henkilökohtaisesti ymmärrä jyrkkyyttä, jolla vanhan virkakannan edustajat ovat asiaan suhtautuneet. Eihän se olisi heille synniksi koitunut, jos olisivat toimittaneet jumalanpalveluksia yhdessä naispapin kanssa. Niinhän lestadiolaispapitkin tekevät, ja kaikki tietävät silti heidän näkemyksensä asiassa. En myöskään ole ymmärtänyt oman hiippakunnan perustamista. Olisin toivonut, että he olisivat toimineet sovinnollisemmin, mutta myös, että kirkon taholta heihin olisi suhtauduttu joustavammin. Olisivatko työjärjestelyt olleet olleet niin ylivoimaisia kuin on annettu ymmärtää. Mutta se siitä.

      Ekumeeniset tavoitteetkin ovat tietysti tarpeen ainakin sen osoittamiseksi, ettei tässä ihan tukkanuottasilla olla. Mutta en jaksa oikein uskoa niiden merkitykseen syvemmällä enkä käytännölliselläkään tasolla. Ort. ja kat.kirkot eivät todellisuudessa pidä luterilaisia vertaisinaan, vaan katsovat edustavansa oikeampaa ja alkuperäisempää kristillisyyttä. Tällainen asenne ei anna hyviä lähtökohtia aidon yhteyden etsimiselle. En pidä ehtoollisyhteyden tavoittelemistakaan tarpeellisena, koska sekä ort. että kat. ehtoollisopeissa on luterilaiselle varsin vieraita piirteitä.

      Mutta ehkä näin on aina: omaa pidetään muita parempana. Jos toisin olisi, kai sitten vaihdettaisiin siihen, joka tuntuu paremmalta.

      Mainitsen kuitenkin vielä sen, että hämmästelen ort. ja kat.kirkkojen lähtemistä mukaan synkretistisiin pyrkimyksiin, kuten esim. Chrislam ja The World Alliance on Religions (WARP). Sehän ilmaisee päämääräkseen rauhan edistämisen, mutta näyttää siltä, että siitä ollaan muodostamassa uutta maailmanuskontoa. Luterilaiset kirkothan eivät ole tämän perustamisasiakirjaa allekirjoittaneet, eivät myöskään reformoidut kirkot.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Anita Ojala sanoo:

      Lisään vielä, että joidenkin pappien liukuminen uusiin käsityksiin esim. Jeesuksen asemasta pelastuksessa on luonnollisesti paljon vakavampi juttu kuin virkakäsitys. Tästäkin syystä on harmillista, että välirikko virkakysymyksessä on saanut niin isot mittasuhteet. Nämä uudet opilliset ongelmat eivät vain ole saaneet ainakaan vielä samassa määrin julkisuutta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      “Nämä uudet opilliset ongelmat eivät ole saaneet ainakaan vielä samassa määrin julkisuutta.” Olen samaa mieltä. Erilainen opetus uskon peruskysymyksistä aiheuttaa hajaannusta ja seurakuntalaisten keskuudessa epätietoisuutta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari Roos sanoo:

    Manu tuossa yhdessä kommentissaan mainitsi, että jos kirkko jakaantuisi vaikkapa kolmeen osaan… Tuli mieleen, että jos jakaantuu, niin todellakin mieluummin sitten kolmeen tai useampaankin osaan kuin vain kahteen. Meille “keskitien kulkijoille” olisi hyvin hankala päättää kumpaan kuulua, jos olisi vain kaksi vaihtoehtoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Pohjanmaan Raamattuvyöhykkeen hyvin erilaisesta näkökulmasta kansankirkon tilanne näyttäytyy myös kaoottisena. On surkuhupaisaa, että omankin rovastikunnan papistosta eläköityy lähivuosina useita. Sekä teologiaa opiskelleita uusia miehiä että heidät vastaanottavia seurakuntia olisi tarjolla, mutta ei pappisvihkimyksiä. Seurauksena on mm. teologian opiskelu ulkomailla ja pappisvihkimyksien hakeminen muualta kuin Suomen kirkossa on totuttu. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että parissa konservatiivisimmassa seurakunnassa jumalanpalveluksiin osallistuminen on hienoisessa kasvussa samalla kun liberaalimmat menettävät kävijöitä. Vaikka isossa kuvassa – viimeisimmät kirkolliset vaalit – juuri liberaalit etenivät. Muutaman tuhannen rantaruotsalaisen etääntyminen kansankirkosta ei tietysti tuntuisi juuri missään, mutta riittäisi romahduttamaan pari paikallista seurakuntaa. Varsinkin polarisaatio, jota spn-vihkimisten ajaminen kiihdyttää entisestään, on seurakuntapapin arjessani käsin kosketeltavaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Sinulta Hannu opin sen oivalluksen, että kirkko ei luovu mistään, jollei ole pakko. Nyt kuitenkin odotat kirkolliskokoukselta, piispoilta ja tulevaisuuskomitealta luopumista niistä esteistä, joiden tähden muutoksia ei kyetä tekemään. Minulle ainakin tuo oivalluksesi teki selväksi sen, ettei kirkon toiminnassa tule tapahtumaan mitään muita korjaavia liikkeitä, kuin toiminnan vähittäinen alasajo. Juuri siksi pidän tärkeänä omalta osaltani olla rakentamassa juuri kansankirkkoa. Kansankirkko ajatus kun pitää sisällään se, että ihmiset tulevat apua tarvitessaan hakemaan sitä ensin omasta kirkostaan. Joten pysyn siinä ja etsin omaa paikkaani, jotta voin olla vastaanottamassa tulijoita.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos Pekka tästä huomion osoituksesta, ja hyvä että otat puheeksi. Olen tarkoittanut sitä että kirkko ei luovu mistään sellaisesta mitä se on saanut; verotusoikeus ja vihkioikeus – siis oikeuksista ja niiden tuomasta asemasta. Nyt vielä toistaiseksi odotan ja toivon kirkolliskokoukselta viisasta ennakointia tulevan varalta, eli kuorman (hallinnon) keventämistä ja virkamiesvetoisesta toiminnasta luopumista edes jossain määrin. Odotan ja toivon, että kirkko luopuisi jostakin mitä se itse on lihavina vuosina rakentanut.

      Raskas hallinto ja virkamiesvetoinen virastokoneisto eivät ole keneltäkään saatuja etuoikeuksia, vaan omaa vauhtisokeutta ja tyhmyyttä.

      Selvittääkkö tämä Pekka mitään? Jos ei, niin minä vaikenen ja poistun – huomaan olevani yksinajattelija ja se on useimmiten vaarallista, ja merkki siitä että on oman harhansa vankina.

      Kansankirkosta en osaa sanoa muuta kuin että liitän sen menneisyyteen ja juuri niihin kirkon lihaviin vuosiin joihin ei ole paluuta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Eiköhän meistä ole vähän kaikki semmoisia yksinajattelijoita. Muuten tuskin täällä notkuisimme. Minusta oli kiva piristys kun tuli mukaan. Tekstejäsi aina odotan ja luen tarkkaan. Ymmärrän toki, että tarkoitit vähän toista, kuin miten asiani ilmaisin. Eihän kyseessä olisi ollut minulle oivallus, jollei siihen olisi liittynyt jotain omaa pohdintaa ja elämänkokemusta.

    Muistaakseni Tulevaisuustoimikunta laittoi yhdeksi tulevaisuuden tavoitteeksi maallikoiden osallistumisen hengelliseen toimintaan. Miksi siinä asiassa ei ole tapahtunut edistystä. Yksinkertaisesti siksi, että tietyt tahot eivät luovu yksinvallastaan kyseisellä alueella. Eivätkä tietenkään tule luopumaan. Joten me maallikot emme voi tulla paikkaamaan sitä työntekijävajetta, joka väkisin on edessämme. Tästä johtuen toimintaa ajetaan vain suunnitelmallisesti alas.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Monet vuodet kuvittelin, että me kirkon virkoihin koulutetut vapaaehtoiset voisimme olla mukana hengellisessä toiminnassa täysipainoisesti. Nyt vain olen tajunnut, ettei se ole suuressa määrin mitenkään mahdollista. Jonkun saarnan voin pitää silloin tällöin ja jonkin luennon tms. Semmoinen ajatus, että voisin olla viranhaltioiden rinnalla tasavertaisena on tuulen tavoittelua. Tiettyjä valtarakenteita vastaan taistelu on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Eihän kukaan halua luopua siitä vallasta, jonka on onnistunut saamaan. Vastuuta harvempi on kiinnostunut ottamaan täysipainoisesti. Itse ole kiinnostunut enemmän siitä vastuusta. Joten en yleensä pyri asemiin, joissa minulla on tietyn asemani vuoksi valtaa päättää muiden asioista. Joskus käy kuitenkin niin hassusti, että tarjoutuessani ottamaan paljon vastuuta tulee mukana yllättävän paljon valtaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Hannu : ” Raskas hallinto ja virkamiesvetoinen virastokoneisto eivät ole keneltäkään saatuja etuoikeuksia,” Siinä mielessä mielestäni ovat, että yksittäinen virkamies, tai hallintohimmelin osa, vaikkapa minä, joka olen Heinolan kirkkovaltuuston varajäsen ja siksi voin käyttää sitä valtaa, joka asemani antaa. Tästä yksittäisen ihmisen saamasta vallasta puhun. Vastaavasta valta-asemasta hallintohimmelin jäsenet eivät hevillä halua luopua. Tätä pidän varsinaisena syynä siihen ettei himmeliä kyetä purkamaan. Näkihän sen tuossakin kun ehdotettiin hiippakuntavaltuustojen lakkauttamista ja tuloksena oli niiden aseman vahvistaminen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Paavo Eero sanoo:

    Valtionkirkon jäänteitä – lisää. Juuri tässä ajassa on mielestäni noussut ajankohtaiseksi säädös, jossa kirkolliskokouksen muutokset tai täydennykset kirkkolakiin on aina eduskunnan vahvistettava.

    Ilmoita asiaton kommentti