Kansalliskirkko, kansankirkko vai tunnustuskirkko

Maallamme on virallisen valtiolippumme rinnalla kansallislippu, lisäksi kansallisena symbolinamme on leijonavaakuna ja kansallislaulumme – Maamme. Meille on myös nimetty kansalliseepos – Kalevala ja kansallissoitin – kantele. Kansalliskukkamme on – kielo ja kansalliseläimemme karhu.

Suomen evankelisluterilainen kirkko on mukana monissa maassamme järjestetyissä kansallisissa tapahtumissa. Maassamme toimii toki muitakin kirkkoja, mutta juurikin luterilaiselle kirkolle on langennut tehtävä ylläpitää kristillistä kulttuuria maassamme. Maamme kulttuurihistorialliset, katolisella aikakaudella tehtäväänsä vihityt kivikirkot ovat luterilaisen kirkkomme ylläpitovastuulla. Vainajien hautaustoimi kuuluu niin ikään maassamme luterilainen kirkkomme vastuulle.  Samalla kun on panostettu kristillisen kulttuurin jatkuvuuteen ei aina olla huomattu, ettei sitoutuminen kristilliseen kulttuuriin aina merkitse samaa kuin sitoutuminen luterilaisen kirkkomme kirkkojärjestyksessä määriteltyyn oppiin. Kulttuuria voi vaalia vaikka oma oppi olisi toinen.

Suomessa evankelis-luterilainen kirkko ei ole ollut valtiokirkko samassa merkityksessä kuin pohjoismaiset sisarkirkkomme ovat olleet aina viime vuosiin asti, Tanskan osalta yhä edelleen. Suomessa kirkon itsenäisyys valtiosta pohjautuu jo 1800-luvulle. Tuolloin maamme valiopäämies ei ollut uskonnoltaan luterilainen vaan ortodoksi. Augsburgin uskonrauhan periaate ”kenen maa, sen uskonto”, ei enää pätenyt sellaisenaan Suomeen.

Suomessa luterilaista kirkkoa on kutsuttu kansankirkoksi. Kirkon on katsottu kiinteä osa kansan historiaa ja kulttuuria. Suomessa luterilaiseen kirkkoon on kuulunut enemmistö maamme väestöstä. Kirkon on katsottu sulkevan toimintansa piiriin koko Suomen kansan. Kirkon juhlat kasteesta hautajaisiin ja sen tavat ovat olleet osa suomalaista perinnettä.  Kansankirkkoajatukseen on liitetty ajatus, että kirkko pyrkii toimimaan kaikkien Suomessa asuvien ihmisten parhaaksi riippumatta siitä, mihin kansanryhmään tai uskontoon he kuuluvat.

Kristillisiin hyveisiin kuuluu toki ajatella kaikkien ihmisten parasta, myös niiden jotka eivät ole oman seurakunnan jäseniä, mutta väestöllistä enemmistöasemaa kirkollamme ei enää kaikilla paikkakunnilla ole.

Uudessa tilanteessa, jossa väestön enemmistö ei enää halua sitoutua luterilaiseen kirkkoon ja sen oppiin, nousee ratkaistavaksi mukautuminen kulloisiinkin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja niiden puitteissa tehtäviin ratkaisuihin taikka jatkaa entistäkin vahvemmin luterilaiseen tunnustukseen sitoutuneena kirkkona.

Sitoutuminen kirkon tunnustukseen merkitsee, että kirkon järjestys nousee kirkon perustehtävästä, joka on todistaa Kristuksesta ja elää hänen omanaan. Tunnustukseensa sitoutuneen kirkon on toiminnassaan alistuttava Jumalan sanan alle, eikä se voi muuttaa järjestystään mielensä mukaan tai jonkin maallisen tai poliittisen tahon mielen mukaisesti. Tunnustukseensa sitoutuneen kirkon järjestys ja toiminta ovat kirkon omaa alaa, eikä maallisella esivallalla ole oikeutta puuttua siihen. Tunnustuskirkkona luterilainen kirkko siis entistäkin selvemmin irrottautuu Augsburgin uskonrauhan ”kenen maa, sen uskonto” periaatteesta.

Ensi vuonna vietämme reformaation 500 juhla vuotta. Tuona juhlavuonna kirkkomme piispojen ja kirkollisten päättäjien vastuulla on linjata mihin suuntaan kirkkomme jatkaa: mukautuako perinteitä vaalivaksi kansalliskirkoksi vai pitäytyäkö tunnustukseltaan luterilaisena kirkkona.

9 kommenttia

  • Lauri Frosti sanoo:

    Tässä blogissa on sanoitettu se oleellinen, tunnustuksen / opin eli identiteetin kannalta. Tsydeemi jatkaa kyllä olemassa oloaan epäilemättä riippumatta siitä, miten selkeän äänen pasuunasta kuulemme.

    Mutta mitä on “kirkon perustehtåvä” ja “Jumalan sanan alle”? Säälittää jotenkin piispat ja nämä “kirkolliset päättäjät”, joiden niskoille sälytetään niin paljon. Ihmisparat. Tosin piispoille maksetaan palkkaa ihan kohtuullisesti, joten on ihan oikein, että saavatkin kantaa aika kuorman. Muttei kohtuuttomasti. Mitä sekin sitten lienee.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • kimmo wallentin sanoo:

    Kivimäki: “kansalliseläimemme karhu”

    Kauan eläköön siis Kalevalalainen Karhun kansa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Jälkikristillinen tapakulttuuri, jossa uskonto on menettänyt sisältönsä ei merkitse paluuta esikristilliseen pakanuuteen, vaan kyseessä on aivan eri ilmiö,

      Toisaalta pakanallisen ajan kansanperinne elää yhä kulttuurisamme rinnan kristillisen perinteen kanssa. Tämä ilmenee mm. juhlaperinteessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vanhojen tapojen taustalla olevat uskomukset olisivat edelleen voimissaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Kivimäki: “Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vanhojen tapojen taustalla olevat uskomukset olisivat edelleen voimissaan.”

      Pätee ihan yhtä hyvin kristinuskoon kuin ihan mihin tahansa uskontoon.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Kimmo osin noinkin, mutta sikäli kun puhutaan järjestäytyneestä kirkkokunnasta, niin kirkon uskon ilmaisu on kuitenkin kirjattu formaalissa muodossa kirkon järjestykseen.

      Kiristillisellä kirkolla on siis kristillinen tunnustus, ei pelkästään kristilliset tavat.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hienoa, että blogisti on tarttunut tällaiseen aiheeseen, joka samalla sattuu olemaan lempiaiheitani. Eli kysymys siitä, mikä ja millainen kirkkomme on tai pitäisi olla. Hyvässä blogitekstissä on kuitenkin mielestäni yksinkertaistus, joka vie hieman harhaan. Kuvaamalla kirkkoamme kansankirkoksi esitetään epäsuorasti, ettei kirkkomme olisi tunnustuskirkko. Kirkkomme on ollut ja on edelleen samalla kansankirkko ja tunnustuskirkko. Olen samaa mieltä siitä, etteivät kaikki kansankirkon painotukset ole sopivia enää nykyaikana. Se on kuitenkin selvää, että tavoitteena tulee olla mahdollisimman suuren joukon saaminen kirkkomme jäseniksi tai pitäminen jäseninä. Itse haluaisin puhua kirkostamme kansalaisten kirkkona eli jäsentensä kirkkona, joka on samalla – itsestään selvästi – myös tunnustuskirkko eli luterilaiselle tunnustukselle perustuva. On eduksi. jos kirkolla on verkostot yhteiskunnan eri tahoille mahdollisimman laajasti. Ne tukevat kirkon tehtävän toteuttamista. Kirkkomme saisi olla myös enemmän tietoisesti missionaarinen eli jäseniä sisänsä etsivä ja kutsuva ja ottava!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Hyvä huomio ja olen asiasta samaa mieltä. Käsitteet kansankirkko ja tunnustuskirkko eivät ole toisiaan poissulkevia. Myös jäsenpohjaltaan kansan enemmistöä edustava kirkkokunta voi olla vahvasti tunnustuskirkko.

      Tunnustuskirkoksi kirkon tekee se, ettei kirkkojärjestyksen tunnustuspykälä ole pelkästään historiallinen jäänne taikka kulttuuriin sidottu ikoni, vaan edelleen aidosti kuvaa kirkon oppia ja uskoa.

      Tunnustuskirkoksi mielletty kansankirkko voi aidosti olettaa, että konfirmoitavat nuoret ja kirkkoon aikuisena liittyvät tahtovat aidosti tunnustaa kirkon uskoa ja että sen luottamushenkilöitä sopii kutsua vakaumuksestaan tunnetuiksi kristityiksi. Kirkon jäsenet ovat siis lähtökohtaisesti julkiuskovaisia, myös siinä tapauksessa, että osallistuminen jumalanpalvelusmenoihin on hiipunut koskemaan lähinnä lähipiirin kirkollisia toimituksia.

      Tunnustuskirkoksi mielletyssä kansankirkossa tahto kuulua kirkkoon riittää yleisellä tasolla tahdonilmaisuksi uskoa kirkon uskoa. Tämä ei kuitenkaan poista sisälähetystyön merkitystä vahvistamaan kirkon jäsenten uskoa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Kirkon tulee olla tunnustuskirkko siinä mielessä, että sen tulee kaikessa opetuksessaan ja julistuksessaan edustaa sitä kristillistä uskoa, joka on määritelty kirkon tunnustuskirjoissa. Kansankirkko on oikeutettu termi niin kauan kun selvä enemmistö Suomen asukkaista on kirkon jäseniä. Paikallisesti on kuitenkin jo nähtävissä, varsinkin pääkaupunkiseudulla, että tämä ei enää ole itsestään selvyys. Uudistermi kansalliskirkko voidaan ymmärtää monin tavoin. Se, että kirkko toimii suomen ja ruotsin kielillä on oikein, joskin muunkielisetkin jumalanpalvelukset voivat olla tarpeen kansainvälistyvässä maailmassa. Mutta kirkon jäsenyyden rajaamista kansallisuusperusteilla ei voi pitää oikeana. Jokaisen Suomessa oleskelevan kristityn tulee voida kokea olevansa täysivaltainen seurakuntalainen, olipa oleskelun peruste mikä tahansa. Myös Suomen ev.lut. kirkko on, kuten kaikki kirkkokunnat, osa maailmanlaajuista kristittyjen yhteisöä, jossa on veljiä ja sisaria Kristuksessa “kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Oikeastaan kansalliskirkko ajatus on jonkinlainen jatkumo sille ajatukselle, ettei suvivirren laulaminen ole uskonnonharjoittamista vaan kansallinen perinne. Vastaavaa ajattelua vaikuttaa esiintyvän kastejuhlien järjestämisessä, konfirmaatiomessussa ja erityisesti kirkkohääseremonioissa.

      Toisaalta asian suhteen on havaittavissa vastakkainenkin ilmiö: Esimerkiksi kasteen yhteydessä tavanvuoksi kastaminen on kaiketi vähentynyt ja tietoinen päätös liittää lapsi seurakunnan jäseneksi lisääntynyt.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jukka Kivimäki
    Jukka Kivimäki

    Aktiiviseurakuntalainen Espoosta. Päivätyössä ammatillisen koulutuksen parissa.