Kansankirkko hajoaa, mutta miltä kohdin?

Taannoisessa blogikirjoituksessani kirjoitin Korintin seurakunnan ongelmista liki kaksi vuosituhatta sitten. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on juuri tänään vastaavanlaisten ongelmien edessä. Opissa ja opetuksessa on hajaannusta. Vaikeuttaa ilmiselvältä, että kansankirkko totutussa muodossaan on tullut tiensä päähän. Onko sitä vielä mahdollista pelastaa?

Kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja Katri Korolainen esitti pääsiäisenä julkaistussa Lännen median  haastattelussa toiveen  että kirkossamme vihittäisiin myös samaa sukupuolta olevat parit. Hänen mukaansa kirkossa tulisi toimia suoraan maallisen lainsäädännön mukaan. Siis ilma uskontokunnille suotua autonomiaa.  Korolaisen  mielestä kirkkoon ei enää tulisi vihkiä pappeja, jotka eivät suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Jo virkaansa vihityille hän soisi kymmenen vuoden omantunnonvapauden jonka kuluessa heidän tulisi ratkaista jatkavatko virassaan.. Käytännössä Korolaisen kanta merkitsee ulko-oven osoittamista kirkon  vielä nykyistä kantaa edustaville papeille ja välillisöisesti myös samalla kannalla oleville maallikoille.

Erikseen vielä huomioksi, että Korolaisen peruste muutokselle, siis maallisen lainsäädännön seuraaminen ilman asian teologista punnitsemista, olisi merkittävä kolautus kirkon identiteetille uskonnollisena yhdyskuntana. Jos kirkollisten toimitusten ei tarvitsisi olla tunnustuksen mukaisia tässä asiassa, niin mitenkä sitten kaikissa muissa asioissa.

Tämä jälkimmäinen ongelma nousee esiin myös kirkolliskokousedustaja,  kirkkoherra Jouni Turtiaisen tuoreessa ehdotuksessa. Turtiainen ehdottaa, kirkko toki pitäytyisi nykyisessä avioliitto-opetuksessaan, mutta kirkkokäsikirjaan otettaisiin uusi sukupuolineutraali kaava, jota papit voisivat halutessaan soveltaa myös samaa sukupuolta oleviin pareihin.

Turtiaisen ehdottamaa uutta kaavaa ei kuitenkaan tarvita. Sikäli jos kirkolliskokous päättäisi antaa ns. sateenkaaripapeille omantunnonvapauden  vihkitoimituksiin, riittäisi että piispat antaisivat uuden ohjeen nykyisten jo olemassa olevien kaavojen soveltamisesta. Kysehän ei viimekädessä ole siitä, että kirkollisten toimitusten tulee olla kaavojen mukaisia, vaan siitä, että niiden tulee olla kirkon tunnustuksen mukaisia. Käsillä oleva kiista koskee kirkon tunnustusta, ei kaavaa. Turtiaisen ehdottama omantunnonvapaus voisi toteutua erillisellä ponnella ¾ ääntenenemmistöllä.

Suomen Luterilaisen evankelisyhdistyksen palveluksessa oleva Inkerin kirkon pappi Manu Ryösö ehdotti taannoisessa blogissan oman mallinsa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon  jakamiseksi. Ehdotus on Ryösön oma, eikä edusta hänen taustayhteisöjensä kantaa. Ryösö perustaisi kokonaan uuden kirkon Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan ja joidenkin tällä hetkellä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivien herätysliikkeiden pohjalta. Mukaan lähtijöiltä edellytettäisiin sekä pitäytymistä kirkon nykyisessä avioliittokäsityksessä että palaamista kirkon vanhaan virkakäsitykseen. Virkaansa jo vihityt naispuoliset papit Ryösö heivaisi pihalle.

Kirkolliskokousedustaja Katri  Korolaisen ja pastori Manu Ryösön ehdotuksilla on jotain yhteistä. Kumpikin malli jättäisi toteutuessaan ison osan tavallisia aktiiviseurakuntalaisia vaille hengellistä kotia. Tarkoitan sitä valtaosaa aktiiviseurakuntalaisista, joiden mielestä pastori voi yhtälailla olla mies taikka nainen, mutta kristillisen opetuksen mukaisessa avioliitossa tulee olla edustettuna sekä mies että nainen. Jokin kolmas vaihtoehto on siis löydettävä. Sellainen jossa kirkon identiteetti tunnustuksellisena yhteisönä edelleen säilyy.

Pitäisi olla ilmi selvää, etteivät ns. ääripäät osoita, mihinkä suuntaan kirkkolaivaa tulee kääntää. Tämä edellyttää että näille ääripäille osataan sanoa selkeästi  ei. Mitenkä se tapahtuu? Osoittamalla missä kulkee tunnustuksen rajat. Mitä kirkolliselta yhteydeltä saa edellyttää ja mitä pitää edellyttää.  Ehkäpä pienet lohkeamat kansankirkosta pitää vain sietää.

Voisimmeko hyväksyä, että jo olemassa oleva lähetyshiippakunta kasvaa vielä jonkin verran? Entä voisiko nykyään Helsingissä yhdistysmuotoisena toimiva MCC kirkko laajentaa toimintaansa myös muille paikkakunnille? Ehkä pastoreita voisi olla jatkossa enemmänkin kuin yksi. Kumpikaan näistä toimijoista ei ole sidottu  kirkkomme kirkolliskokouspäätöksiin. Tilojen käytöstä päättää kukin paikallinen seurakunta.

Ääripäät eivät määrää Suomen evankelisluterilaisen kirkon suuntaa, mutta ei heille tarvitse osoittaa ovea Kristuksen kirkosta. Kristuksen puoleen kääntyvät kokevat yhteyttä yli tunnustuskuntarajojen.

  1. Vesa Hirvonen kirjoitti:
    ”Siten luotuna ja lunastettuna oleminen mutta myös esimerkiksi ruumiillinen ylösnousemus kuuluvat pysyvään uskoon. Sukupuolijakoa uskontunnustuksissa ei ole. Kristinuskossa ratkaiseva kysymys ei ole, että on kaksi selvästi erotettavaa sukupuolta, kuten on aiemmin ajateltu ja Raamatusta tulkittu. Kristinusko selviää erinomaisesti, vaikka sukupuolijako onkin nykytietämyksen mukaan moninaisempi. ”

    Jumalan tahto on että ihmislaji lisääntyy ja täyttää maan. Ei jokaisen yksilön tai jokaisen avioparin tarvitse lisääntyä, mutta ihmiskunnan jatkuvuus tarvitsee miehiä ja naisia.

    Kyse ei ole yksittäisten yksilöiden sukupuolisesta kokemuksellisuudesta, vaan Jumalan säätämyksestä. Jumala on säätänyt, että ihmislajin hedelmällisyys on kahdesta sukupuolesta riippuvainen. Tätä säätämystä ei ihmisen pidä itse peukaloida.

    • ”Jumalan tahto on että ihmislaji lisääntyy ja täyttää maan.” Eikö tämä ole jo loppuun suoritettu? Viljeleminen ja varjeleminen on myös ihmiskunnan vastuulla. Sen laita taitaa olla kehnommin, varjelemisen varsinkin. ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.”

    • Kirjoitin ”Jumalan tahto on että ihmislaji lisääntyy ja täyttää maan.”
      Tähän viitaten Martti Pentti kysyy: ”Eikö tämä ole jo loppuun suoritettu?”

      Tätä on kysytty ennenkin ja luterilainen vastaus on että ei ole. Sukupolvien ketjun tulee jatkua edelleen

      Suoria sitaatteja Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta:
      1. Luomiskertomus opettaa, että ihmiset on luotu siinä tarkoituksessa, että he olisivat hedelmälliset ja että kumpikin sukupuoli luonnonmukaisesti tuntisi toiseensa kohdistuvaa viettiä. … Tämä kiintymys liittää sukupuolet keskenään yhteen jumalallisen järjestyksen mukaan.

      2, Tätä yrittävät vastustajamme tehdä tyhjäksi väittämällä, että alussa annettiin käsky täyttää maa, mutta nyt, kun maa jo on täytetty, avioliittokäsky ei enää ole voimassa. Huomatkaa, miten viisas on heidän ajatuskulkunsa! Tuo mainittu Jumalan sanahan muovaa ihmisen luonnon sellaiseksi, ettei se ole hedelmällinen ainoastaan luomisen alussa, vaan niin kauan kuin tämä ruumiimme luonto pysyy.
      … Naurettava ja tyhjänpäiväinen on siis se vastustajien väite, että avioliittokäsky oli voimassa aluksi, mutta ei nyt enää. Tämähän on aivan samaa kuin jos he sanoisivat: Muinoin ihmiset syntyivät sukupuolisina olentoina, mutta eivät nyt enää.

      3. Pysyköön siis voimassa tässä asiassa se, mitä Raamattu opettaa ja minkä oikeusoppinutkin on viisaasti lausunut: Miehen ja naisen liittyminen yhteen perustuu luonnonoikeuteen. Edelleen luonnonoikeus on todella jumalallinen oikeus, koska se on Jumalan luontoon istuttama järjestys. Ja kun tämä oikeus ei voi miksikään muuttua ilman että Jumala erityisellä tavalla asiaan puuttuu, pysyy välttämättä voimassa oikeus avioliiton solmimiseen, koska puheena oleva luonnollinen vietti on sukupuolten luonnonmukaista keskinäistä suhdetta säätelevä Jumalan järjestys ja sen johdosta se on oikeus. Mistä syystä muutoin olisi luotu molemmat sukupuolet?

      Jumala on luomut meille biologian ja kuten tunnustuskirjoissammekin todetaan, kaksi biologista sukupuolta. Sukupuolemme määrää biologia, eikä subjektiivinen kokemuksemme sukupuolesta.

    • Augsburgin tunnustuksen aikaan ei vielä ollut sitä planeettamme elämää uhkaavaa ylikansoittumista, jonka nyt tunnemme.

    • Samalla retoriikalla jatkaen: Sangen naurettavaa käydä tuollaisella argumentilla vähättelemään luojan luomien sukupuolten merkitystä ihmiskäsityksessä. Ikäänkuin luoja aluksi olisi luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi, mutta nyt kun väkeä on jo tarpeeksi, päättäkööt itse, jos jotain sukupuolta tahtoo olla.

    • Jukka Kivimäki, on varmaan tarpeellista edelleen keskustella samoista tunnustuskirjojen kohdista, joista on keskusteltu eri yhteyksissä ennenkin. Apologian kohta, josta lainaat otteita, pyrkii ensisijaisesti todistamaan pappien oikeuden solmia avioliitto – pappien, jotka ovat antaneet selibaattilupauksen. Tilanteessa, jossa katoliset kielsivät pappien avioliittojen luvallisuuden.

      Lainaamissasi kohdissa tulkitaan luomista siten, että kaikilla on luonnostaan heteroseksuaalinen halu, ja tästä syystä heidän on mentävä naimisiin. Tähän on tosin poikkeus: ne äärimmäisen harvat, joilla on erityinen pidättyvyyden lahja (Luther sanoo, että yhdellä tuhannesta tai sinnepäin on tämä lahja).

      Meidän on tietysti periaatteessa mahdollista sitoutua tunnustuskirjoihin silläkin tavalla, että sitoudumme 1500-luvun käsityksiin biologiasta, ihmisten rooleista, yhteiskunnasta ja muusta. Silloin ei auta muu kuin palata keisarivaltaan (keisari saanut valtansa suoraan Jumalalta), lähettää naiset koteihin (naisen luonnonmukainen tehtävä), tietysti lopettaa naispappeus ja niin edelleen.

      On toinenkin vaihtoehto. Hyväksytään, että reformaatioaikana syntyneistä tunnustuskirjoista löydämme meille olennaisen tärkeät luterilaiset uskonvanhurskauden ja muut periaatteet. Toisaalta myönnetään, että tunnustuskirjat ovat eräiltä osiltaan ristiriidassa keskenään ja että ne ovat monella tavalla aikaansa sidottuja. On kiinnitettävä huomiota keskeisiin teologisiin periaatteisiin ja intentioihin, jotka eri kohtien taustalla ovat – sillä tavalla tunnustuskirjojen tulkinnasta tulee elävää ja dynaamista.

      Luterilaiselle tai ainakaan Lutherin teologialle ei mielestäni tee oikeutta tulkita sitä ikään kuin kivitauluiksi – Lutherin oma ote oli toisenlainen, joskus äärimmäisen poleeminen ja radikaali, hänhän saattoi jopa kritisoida Raamatun selviä ohjeita kultaisen säännön valossa, kuten Sammeli Juntunen on osoittanut.

    • Vesa Hirvonen :”…lähettää naiset koteihin (naisen luonnonmukainen tehtävä),”

      Entä mitä me naiset olemme, jotka 70-luvulla halusimme hoitaa alle kouluikäiset lapsemme, emmekä suostuneet jättämään heitä vaikka avaimet kaulassa yksin kotiin, emme hyväksyneet ”vapaata seksiä” emmekä pornografiaa ja jätimme silloin ”esimiestutkintoa” enteilevän palkkatyömme kuten jätimme 90-luvun lamassakin, kun halusimme tukea heitä, jotka kasinotalouden olemassaolen taistelu olisi tuhonnut? Silloin kuulin olevani ”irtolainen tai muu loinen”, joka itärajan takana oli keskitysleiriperuste.

      En ole naisena elänyt ”hellan ja nyrkin välissä”, enkä ole halunnut vapautua lapsista yhteiskunnan liukuhihnoille, vaan olen puolisoni kanssa saanut olla lastemme äiti ja sitä mitä olen – ml. perheeseemme kuuluva eteläiseltä pallonpuoliskolta sotaa paennut katolinen nuori, jonka puolesta annoimme tälle valtiolle oimavelkaisen takauksen, että hän sai jäädä Suomeen.

    • Kivimäki paasaa täällä useissa kommenteissa sitä, että ihmiset on luotu mieheksi ja naiseksi lisääntymisen mahdollistamiseksi. Ja, että vain miehen ja naisen välisestä suhteesta voi syntyä uusia veronmaksajia.

      Eihän kukaan kai tätä yritä kiistääkään, mutta ihmettelen mitä sillä (lasten tekemisellä) on tekemistä avioliittoinstituution kanssa. Ihan sinkut ja (hetero)avoparitkin pitävät tapanaan lisääntyä ihan samalla tavalla kuin (hetero)avioparit. Käy se maailman täyttäminen ihan mainiosti ihan ilman avioliittoakin. Ja siksi toiseksi Suomen avioliittolaissakaan ei mainita sanallakaan mistään lisääntymisvelvollisuudesta ei edes lapsista.

      Joten kyllä avioliitossa saa ihan vapaasti lisääntyä tai olla lisääntymättä ihan niin kuin missä tahansa kahden eri sukupuolta olevan hedelmällisen ihmisen suhteessa. Ei se maan täyttämiseen mitään vaikuta ovatko jälkeläiset avioliitossa vai avioliiton ulkopuolella syntyneitä.

    • ”Eihän kukaan kai tätä yritä kiistääkään, mutta ihmettelen mitä sillä (lasten tekemisellä) on tekemistä avioliittoinstituution kanssa.”

      ”Käy se maailman täyttäminen ihan mainiosti ihan ilman avioliittoakin.”

      ——-

      -Yhä edelleenkö sitä ihmettelet?

      Minä ihmettelen miksi vastaan tähän yhä uudestaan. Avioliitto ei ole olemassa sitä varten, että lapsia syntyisi. Vaan nimenomaan siksi, että lapsia voi syntyä ilman avioliittoakin. Avioliittoinstituutio on luonut yhteiskuntaan sen ihanteen ja tavoitteen, että lasten syntyminen kanavoituisi tapahtuvaksi vakiintuneen parisuhteen kautta. Siksi on pidetty perinteisesti ideaalina avioitua ennen lasten tekoa.

      Ja on käytetty ilmaisua ”pakko mennä naimisiin”, tilanteessa jossa on jo tapahtunut se minkä piti tapahtua vasta aviossa 🙂

      Sitä tekemistä avioliittoinstituutiolla on lasten tekemisen kanssa. Myös ylipäätään se, että on puhuttu AU-lapsista, viittaa siihen, että ideaalista on poikettu. Mikä ei tietenkään ole lapsen vika.

      Tämä on (vain) näkemys ja tulkinta (y(ritän muistaa sen itsekin 🙂 ) jonka saa kumota jos haluaa ja esittää perustelut. Mutta oletko itse ihan oikeasti sitä mieltä, että avioliitto ja lasten hankkiminen eivät liity yhtään mitenkään toisiinsa?

      Mutta edelleen kristillisessä avioliitossa on teologiset perusteensa, jotka perustuvat miehen ja naisen erilaisuuteen. Miehen ja naisen toisiaan täydentävään olemukseen, ja ovat Jumalan luoman ihmisen erilaisia ilmentymiä. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, ja vain miehen ja naisen liitosta voi syntyä uutta elämää. Siksi se on erityinen ja sellaisena pysyy, vaikka lait ja säännöt muutettaisiin.

    • Huomioksi vielä, että luomiskertomuksessa todellakin kerrotaan mieheksi ja naiseksi luomisesta. Sikäli kun kirjaimellisen tulkinnan sijaan tukeudutaankin evoluutioteoriaan, nousee mieheys ja naiseus peräti luomistyön välineeksi.

  2. Jusu Vihervaara kirjoitti ed. Korolaisen aloitteeseen liittyvässä keskustelussa seuraavasti:

    ”Totean lyhyesti, että voisin katsoa oikeutetuksi, että homoseksuaalit velvoitettaisiin luonnonvastaisiin suhteisiin ja tekemään jälkikasvuja, jos ihmiskuntaa uhkaisi jokin apokalyptinen kriisi. Suomen huoltosuhteeseen samaa sukupuolta olevilla pareilla ei ole tuon taivaallista vaikutusta ja ajatus siitä, että homoseksuaalien pitäisi elää heterosuhteessa on epäinhimillinen ja epäeettinen.”

    Voi olla että tämäkin keskustelu meni jo, mutta muutamia huomioita haluaisin esittää.

    Vesa Hirvonen, esität reformaattorien johdonmukaisena kantana olevan, että avioliitto on puhtaasti maallinen kysymys. Viittaat samalla lähteeseen WA jotakin. Mikä tämän kirjoituksen otsikko on ja millainen merkitys ko. teoksella on luterilaisessa traditiossa?

    Olen tarkastellut ed. Korolaisen aloitteesta kehkeytyneessä keskustelussa Kirkkolain, Tunnustuskirjojen ja Raamatun keskinäistä oikeudellista suhdetta toisiinsa. Liitän puheenvuoroni alle:

    Kommentti analysoi väitettä: “Kirkkolaki tai kirkkojärjestys ei ota kantaa kihlaparin sukupuoliin.”

    ”Noin voi olla, jos etsii sieltä täsmällisiä mainintoja, mustaa valkoisella. Entä jos katsoisimme kirjaimen lisäksi henkeen, noiden koodeksien tarkoituksiin ja lähteisiin, joista ne ammentavat? Tieteellisesti relevantti ilmaisutapahan edellyttää menemistä “ad fontes”, alkuperäislähteille. Katsotaanpa.

    Kirkkolain merkitsevin pykälä on ollut ja on sen ensimmäinen pykälä, joka sisältää seuraavaa:

    “Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.”

    Minulle on epäselvää, muodostaako viimeinen lause jonkin alistussuhteen sitä ennen lausutulle. Eli onko kirkkojärjestys, joka ilmaisee täsmällisesti oman kirkkomme tunnustuksen, painavampi dokumentti kuin ensimmäisessä lauseessa mainitut kolme uskontunnustusta ja tunnustuskirjat, vai ovatko ne tasa-arvoisia, vai vaihtelevatko ne peräti joustavasti statustaan tulkitsijan tarpeen mukaan? Ja jos kirkkojärjestys on painavampi kuin Tunnustuskirjat, mikä on jälkimmäisen tosiasiallinen arvo?

    Alkuperäislähdepremissin valossa olisi loogista ajatella, että myöhemmät lähteet täydentävät ja tulkitsevat alkuperäislähdettä, mutta eivät aseta sitä ristiriitaan tai kumoa sitä. Teologisessa viitekehyksessä myöhempien lähteiden ensisijaisuus varhaisempiin nähden merkitsisi kirkon itseymmärryksen, successio apostolican vaarantumista. Olisiko Paavali muuten kirjoittanut: “Veljet, minä palautan mieleenne sen evankeliumin, jonka olen julistanut teille. Te olette ottaneet sen vastaan ja pidätte siitä kiinni, 2 ja sen avulla te myös pelastutte, jos säilytätte sen sellaisena kuin minä sen julistin; muuten olette turhaan tulleet uskoviksi.” Jos alkuperäisen sanoman jatkuvuus olisi ollut toissijainen asia, Paavali olisi tuskin näin kirjoittanut.

    Tällä päättelyllä Tunnustuskirjat olisivat kirkon olemuksen ja järjestysmuodon kannalta painoarvoltaan vähintään yhtä tärkeä dokumentti kuin kirkkojärjestys. Voimme kysyä: mitä varten Tunnustuskirjat laadittiin? Vastaus löytyy kirjan esipuheesta, keisarille osoitetusta saatteesta:

    “Kun Teidän Keisarillinen Majesteettinne myös täällä Augsburgissa jo valtiopäivien alussa suvaitsi mm. esittää vaaliruhtinaille, ruhtinaille ja muille valtakunnansäädyille, että säädyt oli keisarillisen käskykirjeen perusteella velvoitettu tuomaan julki kukin erikseen mielipiteensä ja näkemyksensä saksaksi ja latinaksi, niin vastattiin viime keskiviikkona pidetyn neuvottelun jälkeen, että me puolestamme luovuttaisimme seuraavana perjantaina Teidän Keisarilliselle Majesteetillenne oman tunnustuksemme uskon- ja opinkohdat. Teidän Keisarillisen Majesteettinne tahdon noudattamiseksi haluamme esittää tässä uskonnon kysymyksessä omien saarnaajiemme ja oman uskontunnustuksemme, josta ilmenee, millaista oppia he pyhän Raamatun ja puhtaan Jumalan sanan mukaisesti ovat tähän saakka julistaneet keskuudessamme.”

    Tunnustuskirjat esittävät siis kirkon opin olevan P. Raamatun ja puhtaan Jumalan Sanan mukainen. Opin tulee seurata opetuksen lähdettä. Asia voidaan yrittää sivuuttaa esittämällä, että Raamattu on monitulkintainen, sisällöllisesti heterogeeninen kaanon. Mahdollisesti, mutta on myös mahdollista, että tulkitsija pyrkii lukemaan Raamattua valikoiden käyttäen hyväkseen tuota väitettyä heterogeenisyyttä. Avioliittokysymyksessä evankeliumien Jeesus liittää kuitenkin avioliittokysymyksen saumattomasti luomisen teologiaan. (Mark. 10:1-12, Matt. 19:1-12) Samoin tekee Paavali. (1. Kor 7)

    Näin ollen Kirkkolaki faktisesti ottaen (laajassa mielessä) ottaa kantaa kihlaparin sukupuoliin, koska se liittyy Raamatussa ja Tunnustuskirjoissa esitettyihin näkemyksiin avioliitosta miehen ja naisen välisenä heteroseksuaalisuuden toteuttamismuotona. Viittaan Tunnustuskirjojen osalta Jukka Kivimäen kommenttiin jossakin taannoisessa keskustelussa, jossa hän lainasi argumentointinsa tueksi tätä käsittelevät kohdat Tunnustuskirjoista, Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta sekä Isosta Katekismuksesta.

    Toivon minua viisaampien ja ymmärtäväisempien tarkentavan edellä esitettyjä näkemyksiä, mikäli niiden logiikassa ja koherenssissa on tarkistamisen varaa.”

    • Kysymykseesi lähteestä:

      Viittasin Lutherin avioliittoa käsittelevään teokseen Die Ehesachen, siellä on useampiakin kohtia avioliiton kuulumisesta maallisen vallan alle, ks. alkuteos WA 30/3, s. 205 ja s. 246, on luettavissa englanniksi Luther’s Works 46, 265, 317-318 (löytyy esim. Helsingin yliopiston kirjastosta).
      Useammin viitattu kohta asiasta on tunnustuskirjoihin kuuluvan Lutherin Vähän katekismuksen avioliitteessä, alkuteos WA 30/3, 74, on luettavissa suomeksi Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat 1990, 318,1.
      Kiinnostava on myös tunnustuskirjoihin kuuluvan Augsburgin tunnustuksen vapaata ratkaisuvaltaa koskeva 18. artikla, jossa ”tämän elämän toimiin” kuuluvat mm. työn tekeminen pellolla, halu rakentaa talo ja halu ottaa vaimo. Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat 1990, 57-58.

      Juridiseen kysymykseesi: Raamattua tai tunnustuskirjoja ei voi suoraan soveltaa lainkäytössä. Jos Raamatusta tai tunnustuskirjoista katsotaan nousevan välttämättömiä rajoituksia esim. avioliittoon tai pappisvirkaan vihittäviin nähden, rajoitukset pitää sanoittaa asiaankuuluviksi pykäliksi.

  3. Kirjoitat, Vesa näin: ”Lainaamissasi kohdissa tulkitaan luomista siten, että kaikilla on luonnostaan heteroseksuaalinen halu, ja tästä syystä heidän on mentävä naimisiin. Tähän on tosin poikkeus: ne äärimmäisen harvat, joilla on erityinen pidättyvyyden lahja (Luther sanoo, että yhdellä tuhannesta tai sinnepäin on tämä lahja).”

    Kun tarkastelee VT:n sanomaa, joka keskeisellä tavalla värittää myös UT:n sisältöä ja Roomalaiskirjeessä esitettävää vanhurskauttamisoppia, huomio kiinnittyy sanaan ”siemen”. Tämä siemen on Aabrahamin siemen. Sen merkitystä voi tulkita paitsi uskonopilliselta myös luonnonoikeudelliselta kannalta.

    Heimopäällikkö Aabraham eli parhaan miehuutensa ilman lapsia. Hänellä oli vaimo, joka olisi viehättävyytensä puolesta sopinut vaimoksi alueen merkittävälle voimatekijän johtajalle, Egyptin faaraolle. Naimakauppa kuitenkin purkautui. Pariskunnan eloa himmensi voimakkaasti lapsettomuuden murhe. Perillistä ei tullut, vaikka varmasti lujasti yritettiin, lopulta saatiinkin, sijaisjärjestelyn kautta. Aabrahamin ja Saaran perillinen tuli lihaksi kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun ”Saaran vaimolliset menot olivat lakanneet” eli hänen hedelmöitymisaikansa oli jo ohitse. Kyse oli siis Jumalan ihmeestä, johon ihmisellä oli mahdollisuus vain uskolla luottaa tai epäuskolla hylätä.

    Mikä oli pojan merkitys? Väestöliiton tutkimuksessa ”Sukupolvien vuorovaikutus” lainataan William D. Hamiltonin vuonna 1964 tutkimuksessa julkaisemaa havaintoa, jonka mukaan ”yksilö voi lisätä omaa lisääntymismenestystään paitsi lisääntymällä itse myös tukemalla lähisukulaisia ja edesauttamalla näiden lisääntymismenestystä.” Faktisesti ottaen Hamilton havaitsi evoluutioteorian puolelta lähestyen saman, minkä Raamattu ilmaisee näin: ”Lisääntykää ja täyttäkää maa.” Täsmällisesti sanoen Raamattu ilmaisee tavoitteen, ja Hamilton havaitsi kaavan, jonka mukaan tämä tavoite saavutetaan. Nyt yksilön kokema (lapsettomuuden) kipu ja kivun sietämisessä osoitettu kärsivällisyys palkitsivat yksilön kärsivällisyydestä ja sallivat hänen kokea tyydytystä omien perintötekijöiden havainnoinnissa hänen jälkeläisissään. Tämä oli paitsi Jumalan lahja, jonka Aabraham uskolla omisti, myös havainnollinen osoitus siitä, mitä perillisen saaminen VT:n aikana merkitsi. Ps. 127:4-5 ilmaisee asian näin: ” Kuin nuolet soturin kädessä ovat nuorena saadut lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä!” Perillisten määrä merkitsi voimanosoitusta. Eivätkö Puolustusvoimat ole meidänkin aikanamme kansallisen olemassaolon perimmäinen tae?!

    Yritän tällä sanoa seuraavaa: yhteisön jatkuvuuden kannalta on välttämätöntä, että vanhenevien polvien turvallisuuden, hyvinvoinnin ja elämän mielekkyyden takeena on jälkeentulevaisten, nousevan sukupolven syntymän mahdollistuminen. Tämä on VT:n historiallisten teosten poliittis-yhteiskunnallinen punainen lanka, jonka luonnonoikeudellisena takeena on se, että lapsia voidaan saada vain heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä.

    Yhteiskunnassamme on puheenpartena ”tehdä lapsia”. Tällainen suhtautumistapa hukkaa elämän ylisukupolvisen jatkuvuuden näkökulman tehden lasten saannista yksilöoikeudellisen harkinta-/ hankintakysymyksen. Syntyvyyden väheneminen on jatkunut yhteiskunnassamme jo 1910-luvulta lähtien. Tämän seurauksena väestöpyramidimme on kääntynyt huippu ylöspäin -suunnasta huippu alaspäin- suuntaan. Pyramidin muotoutumisen paine nykyiseen suuntaan uhkaa kiihtyä, mikäli yksilöoikeudellinen, sinänsä ymmärrettävä ja luontoomme painettu halu turvata olemassaolomme jälkeläisissämme vahvistetaan yksipuolisella, yhteisön edun ja turvallisen jatkuvuuden sivuuttavalla päätöksellä. Juuri tämä riski sisältyy täysimääräisenä siihen päätökseen, jolla seksuaali-identiteetiltään erilaiset yksilöt oikeutetaan ”nauttimaan kirkollisia palveluita” yhdenvertaisina. Tällöin oikeuttaisimme lisääntymiskyvyttömät yksilöt nauttimaan yhdenvertaista oikeudellista suojaa asiassa, johon heidän oikeudellinen asemansa ei tosiasiallisesti anna edellytyksiä. Tämä on eduskunnan tekemän spn-päätöksen epälooginen peruste. Mutta tämän lisäksi vahvistaisimme myös yksilön omantunnonsuojan asiassa, johon johdonmukainen Kirkkolain, Tunnustuskirjojen ja Raamatun oikeudellisen alistussuhteiden tarkastelu ei näytä antavan lupaa. Toisin sanoen antaisimme yksilöille luvan tehdä syntiä (toteuttaa seksuaalista suuntautumistaan yhteisölle vahingollisella tavalla) yhteisön suostumuksen mukaan. Muistelen tässä yhteydessä taannoista ei-heteroseksuaalin oppilaitospastorin haastattelun otsikkoa: ”Ketä minun rakkauteni vahingoittaa?”

    Vesa, perustelusi logiikka näyttää olevan tämä: kaikkien sallittakoon mennä naimisiin, koska kaikilla on siihen yhtäläinen halu. Ymmärrän tämän, mikäli olen tulkinnut oikein. Pappien naimattomuuspykälä vei tämän tendenssin toiseen ääripäähän. Se kielsi ja kieltää luonnollisen halun toteutumisen sosiaalisten normien perusteella silloinkin, kun henkilöllä olisi tähän täydet edellytykset. Mutta tämä ei ollut Raamatun mukainen menettelytapa, koska Johannes Kastajaa ei olisi ollut olemassa, ellei pappi Sakarjalla olisi ollut vaimoa.

    Nyt jakolinja kulkee edelleen siinä, mitä Raamattu asiasta sanoo. Ja se sanoo, että homoseksuaalisuuden toteuttaminen suvunjatkamistarkoituksessa on vakavin seuraus siitä, ettei ihminen pidä Luojaa omana Luojanaan, vaan käyttää seksuaalisuuttaan epäkorrektilla tavalla. Tämä tekee kipeää turmeltuneelle luonnolle, ja kipu pysyy niin kauan kuin tosiasioita ei ole kivun selittäjäksi ja suhteuttajaksi. Jeesus ei kuitenkaan antanut kivisateen uhan alle joutuneelle porttonaiselle (joka on kuva muistakin seksuaalisuuttaan epätarkoituksenmukaisella tavalla toteuttavista ihmisistä) lupaa jatkaa valitsemallaan tavallaan. Ei, vaan hän armahti tätä ja sanoi sitten: älä enää tee noin.

    Seksuaalisesti erilaisten ihmisten ei ole noin neljäänkymmeneen vuoteen tarvinnut pelätä oikeudellisia seuraamuksia oman identiteettinsä esiintuomisesta. Tämä on luonut sosiaalisen tarpeen ymmärtää heitä. Sanoisin tätä armollisuudeksi. Nyt meillä alkaa olla jo jotakin tietoa seksuaali-identiteetin muotoutumiseen vaikuttavista motiiveista, vaikka pitäviä teorioita ei olekaan (vielä) olemassa. Pitäisikö tämän asian antaa vielä hautua, jotta voisimme yhdessä yrittää ymmärtää tätä asiaa ilman, että se jakaisi näin paljon mielipiteitä ja altistaisi yhteisöä hajoamiskriisiin, jonka surutyöhön käytettävä energia olisi pois rakentavalta keskustelulta? Tällainen menettelytapa istuisi Herramme kehotukseen: ”Älä enää tee syntiä.” Nyt tarvitaan itsehillintää kaikilta tahoilta.

    Toivon, ettei kukaan koe minun tässä tekstissäni sivuuttaneen hänen oikeuttaan tulla otetuksi vakavasti omassa asiassaan. Olen vain yrittänyt esittää perustellun, johdonmukaisen näkemyksen, koska koen omantuntoni niin kehottavan. Menettelytavathan meitä tässä asiassa puhuttavat.

  4. Kirjoitat, Vesa, näin:
    ”On toinenkin vaihtoehto. Hyväksytään, että reformaatioaikana syntyneistä tunnustuskirjoista löydämme meille olennaisen tärkeät luterilaiset uskonvanhurskauden ja muut periaatteet. Toisaalta myönnetään, että tunnustuskirjat ovat eräiltä osiltaan ristiriidassa keskenään ja että ne ovat monella tavalla aikaansa sidottuja. On kiinnitettävä huomiota keskeisiin teologisiin periaatteisiin ja intentioihin, jotka eri kohtien taustalla ovat – sillä tavalla tunnustuskirjojen tulkinnasta tulee elävää ja dynaamista.”

    Voi olla, että ymmärrän tarkoituksesi eri tavalla kuin haluaisit. Ymmärrän Sinun sanovan, että Tunnustuskirjoihin sisältyy epäajanmukaista ainesta, joka ei kestä nykyaikaista kriittistä tarkastelua. Tämä avaa kuitenkin yksilölle mahdollisuuden rajattomaan tulkinnan vapauteen, joka turmeluksen todellisuudessa merkitsee myös yksipuolisten tulkintojen mahdollisuutta henkilön etuintressien mukaisesti. Tällainen on omiaan murentamaan myös Tunnustuskirjojen arvovallan, koska jokainen lukee sieltä, mitä tahtoo, ja mitä hän on halunnutkin tekstistä jo löytää. Tällainen tendenssi ei ole mielestäni oikein parlamentaarinen. Pitäisi sopia, mitkä Tunnustuskirjojen osat ovat velvoittavampia kuin toiset. Tämä johtaa kuitenkin siihen, että myöhemmät tutkijat arvostelisivat meitä valikoivasta sovellutuksesta, joka ei tee oikeutta Tunnustuskirjojen omalle ominaispainolle.

    ”Luterilaiselle tai ainakaan Lutherin teologialle ei mielestäni tee oikeutta tulkita sitä ikään kuin kivitauluiksi – Lutherin oma ote oli toisenlainen, joskus äärimmäisen poleeminen ja radikaali, hänhän saattoi jopa kritisoida Raamatun selviä ohjeita kultaisen säännön valossa, kuten Sammeli Juntunen on osoittanut.”

    Mikä oli Juntusen lähde? En kiistä Juntusen oikeutta tulkita näin, mutta lähteet ohjaavat tulkintaa, eivätkä lähteet tee välttämättä oikeutta alkuperäisille tendensseille. Minusta olisi kuitenkin kummallista, mikäli Lutherin teologinen menettelytapa ja Tunnustuskirjojen sisältö nähtäisiin tällä tavalla, ristiriitaisena, kuten koen Sinun sanovan. Tarkoitatko tätä? Muutenkin soisin, että Luther nähtäisiin Raamatun tulkitsijana, eikä Raamatun ilmoituksen auktoriteettina. Näillä on tietty laatuero.

Kirjoittaja

Jukka Kivimäki
Jukka Kivimäki
Aktiiviseurakuntalainen Espoosta. Päivätyössä ammatillisen koulutuksen parissa.