Tänään on julkistettu maanlaajuinen jutun loppu: kaunokirjoituksen pakko-opetus kouluissamme lakkaa. Tilalle tulee aivan ensi luokilta 2016 alkaen vain tikkukirjainten opetus, siis tekstauskirjoitus isona ja pienenä, ymmärtäisin. Tietokoneen käyttö edellyttää tätä vähintä kirjoitusestetiikkaa. ”Uudistuksella halutaan taata, että kaikilla on mahdollisuus koneella kirjoittamisen opetteluun.” Kone sivuuttaa käden käsinkirjoittamisen taidot. Uutta koneromantiikkaa tämä ei ole, vaan myönnytys realiteeteille.
Sanan ”kirjoittamisen estetiikka” omaksuin lukiessani Matii Klingen, arvokonservatiivimme, kommenttia Kotimaasta. Hän puoltaa kaunokirjoituksen, käsialan kehittämisen, opetusta ihmisen kasvun kannalta. Olen hieman samaa mieltä. Käsiala on kuitenkin niin persoonalllinen asia, että kurillinen opetus ei aina takkaa hyvää tulosta. Mutta hyvä on oppia alkeet, että osaa puumerkkinsä kirjoittaa muuta kuin tekstaten. Tuskin posti, poliisi ym. viranomaiset vielä tyytyvät tekstattuun puumerkkiin. Ehkä joskus tulevaisuudessa se käy, kun henkilökortin pakollisesta etusormen jäljestä voidaan lukea jokaisen nimi henkilötunnisteen kera.
Mutta vakavammin, sanoo asiasta teologi. Miten nyt opetellaan lukemaan teologisia vanhoja asiakirjoja kuten käsinkirjoittetuja kirkonkirjoja tärkeämmistä vanhoista teksteistä puhumattakaan? Ehkä vastaus on samantapainen, jonka havaitsin jo onneksi ennen yliopistoa. Oli opeteltava painetusta tekstistä fraktuuran lukeminen nykykirjoitustavan lisäksi. Onnekseni osasin sen, kun taidehistorian tentissä heti alkajaisiksi oli yksi tärkeä pikkukirjanen vain saksaksi ja fraktuuralla painettuna. Moni jätti sen väliin. Itse nautin suunnattomasti sen annista vielä nykyäänkin. Kirja oli goottilaisten kirkkotilojen analyysia ”diasfaanin struktuurin” taivaskantoisuuden myötä.
Mitä menetämme, kun emme enää omaksu kaunokirjoitusta? Klinge viittaa kärsivällisyyteen ja harjoittelun saavutuksellisuuteen. OK. Itse olen oman tieni kulkija kaunokirjoituksen suhteen. Kaikista vinoiluista huolimatta, opettajani ja vanhempieni suruksi päädyin kirjoittamaan itsepintaisesti pystyllä käsialalalla. En tiedä, onko geeneissä selitys. Enoni oli tunnettu pystystä omintakeisesta käsialastaan. Minusta tuli samanlainen. Pikkusiskoni oppivat asian minulta, samoin kirjeenvaihtoystäväni Pudasjärveltä. Kaikkia meitä pidettiin lähes erottamatomina tekstinäytteiden suhteen, vaikka itse kylläkin kukin erotimme ne toisistaan. Iän myötä kunkin persoonallinen panos on vain lisääntynyt. Eikä Pudasjärven Liisalla ollut sukuni geenien kanssa tekemistä. Voisi puhua mallioppimisesta.
Opettajani kansakolussa oli opettanut jo isoa siskoani 2 vuotta aiemmin. Siskollani oli harvinaisen selkeä kaunokirjoitus valmiina kouluun mennessään 6-vuotiaana. Opettaja Päivi Oinonen innostui ja laati väitöskirjan lasten käsialoista. En ole sitä lukenut, mutta vanhempieni kertomasta tiedän. Myös sikäli omasta kokemuksestani, että alakouluun mennnessäni sain tuta opettajan tutkimusinnosta. Kun hän paneutui välillä väitöskirjatyöhönsä opetustyön ohessa, sain toimia luokan pikkuopettajana jo 7-vuotiaana. Osasin nimittäin kirjoittaa, laskea ja lukea kouluni alkaessa. Mutten kirjoittanut ”yhtä kypsästi” kuin siskoni aiemmin.
Se oli ongelmani. Olin normipoikkeama, anomalia, huonoon suuntaan, kun sisareni taas toiseen ääreen poikkeus. Väänsin väkisin vinoa tekstiä kun kirjaimet tahtoivat itsepintaisesti nousta pystyyn. Annoin itse periksi oppikoulussa, jossa kaunokirjoituksen pakko oli ohi. Tekstasin ja kirjoitin pystyä yhtä kaikki. Tein niin lopulta kaunokirjoitukseni nimissä jopa lisensiaatin tutkinnon opinnäytetyössä. Kirjoitin koko alkuperäistekstin käsin monelle A4 ruutupaperilehtiölle. Maalla mökillä en voinut käyttää konetta. Esitarkastajan ainoa vaatimus oli, että käsialassani oli oltava riittävän suuri ero n,m, l ja u -kirjainten välillä. Sanasta ”muulla” ei saanut tulla yhtä pystypuuroa ”uuuulla”. ”Muunlainen” ei saanut olla uuuuulainen ulkoiselta luettavuudeltaan.
Sen tein, eli nykyään u on u, l on l ja ämmät ja ännät ynnä muut ovat kohdallaan. En menettänyt mitään. Voitin asiallisuudessa ja luettavuudessa. Lopulta puhtaaksikirjoittaja kirjoitti esitarkastetun työni koneella, koska käteni nivelet pettivät ensi kerran.
Mitä tästä on yleistettävissä. Ei ainakaan persoonallisuuden menetys, ei kärsivällisyyden eikä harjoittelun tappiota. Ranne vain petti, ja olen kirjoittanut siitä lähin aina suuremmalla mielihyvällä kuunnellen näyttöpääteen kevyttä naputusta. Jos tekniikka helpottaa, olkoon se kirjoittamisen iloksi nykylapsillakin! Jos hitaus ei ole innostavaa, innostakoon nopeus kirjoitustaitoon ylipäänsä. Eihän tavoitteena ole, että lapsista koulutetaan varsinaisia pikakirjoittajia (jotka vieläkin kai tekevät merkinnät käsin). Jos he oppivat näin lukemaan ja tuottamaan omaa tekstiä paremmin kuin käsialanäyttöjä harjoitellen, hyvä on. Onneksi käsinkirjoittaminen jotenkuten säilyy tekstatenkin.
Tärkeintä on, ettei kirjoittaminen lakkaa, kirjoitustaito kärsi. Näin syntyy tuotteliaasti myös kirjallisuutta. Kaunokirjoituksen lopettaminen opetusaineena, jota arvostellaan, ei merkitse kaunokirjallisuuden synnyn ja kuoleman kysymystä. Ei myöskään tietokirjoittamisen. Kuva ja kuvakkeet, sana ja kuva jäävät täydentämään toisiaan mielessäja kielessä. Mutta kulttuurisesti on kyse identiteetin menetyksestä eräässä mielessä. Oma kirjotusnormimme ei ole ollut yleismaailmallinen kaunokirjoituksen malli. Erotan vielä hyvin kirjeistäni USA:sta tulleen kirjoittajan lähettämän postin, jos se on käsinkirjoitettua tekstiä. Sikälaiset ovat oppineet kirjoittamaan niin, etten toisaalta kaunokirjoituksesta erota muuta kuin tietyn USA- tyypin. En henkilökohtaisia tunnusmerkkejä. Se ei ole tietysti kovin hyvä. (Toki ymmärrän, että usalaisilla on oma normistonsa, jonka puitteissa he erottavat persoonallliset käsinkirjoittajat).
Jag tror att de flesta som skriver här inte känner till Vetil församling än mindre känner de Vesa Parpala ändå tycks de vara experter på hur det skall vara i Vetil.
Jag känner Vesa och Vetil församling. Vesa är en omtyckt präst och kyrkoherde, han sköter sitt arbete väldigt bra. Församlingen är aktiv och har mycket verksamhet.
Vad jag vet så har det inte förekommit någon ”syrjintä” i församlingen. När han får en varning för att det inte har varit kvinnopräster i församlingen så är det på samma sätt som om jag skulle få fortkörningsböter när jag kör 95 på en 100 begränsning för jag kan kanske köra fortare än 100 vid ett senare tillfälle.
Varningen som han fått är en övertygelsevarning, dvs. han har fått varningen för sin övertygelse och inte för någonting han har gjort.
Simon seurakunnassa muistellaan, että silloin, kun Vesa Parpala oli siellä pappina, ihmiset kävivät ahkerammin kirkossa kuin muulloin. ”Vesa oli hyvä pappi.” Tottakai, Mårten, sielunvihollinen vihaa Vetelin seurakunnan vireää toimintaa, ja tässä sillä on yksi konsti haitata sitä.
Vanhoina aikoina seurakuntalaisilla oli oikeus erottaa kirkkoherransa heittämällä hänet kirkon kiviaidan yli. Voisikohan käytäntöä herätellä taas henkiin. Voisi herroille tulla vähän enemmän mielenkiintoa seurakuntalaisten pyyntöjä kohtaan.
Juuri niin voisi tehdä ja perustella se kirkon pitkällä traditiolla.
Osmo, hyvä jos seurakuntalaiset saisivat päättää, niin eivät tuomiokapitulit kävelisi seurakuntalaisten tahdon yli.
Vetelissä on kirkkoherralla seurakuntalaisten vahva tuki takana.
Taitaa tuomiokapitulit vain määrätä nämä asiat. Keravalla valittiin kirkkoherraksi henkilö, jota ei seurakunta tukenut. Haluaisitko, että tällaiset kirkkoherrat seurakuntalaiset voisivat erottaa?
Keravan seurakunnan kirkkoherran vaalissa vuonna 2010, seurakunnan kappalainen 32 vuotta Keravan seurakuntaa palvellut Jukka Pohjolan-Pirhonen sai äänistä 1736, mutta valituksi tuli 174 äänellä Ari Autio.
Osaat Heinilä varmaan laittaa linkit tietoon, että voidaan varmistaa sen oikeellisuus
Sonja, tiedon saat Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin pöytäkirjoista tai googlaamalla.
Esimerkiksi Keravalla viime talvena käydyssä kirkkoherranvaalissa ylimääräiselle vaalisijalle asetettu ehdokas sai 1736 ääntä, mutta tehtävään valittiin 174 ääntä saanut ehdokas kolmannelta vaalisijalta.
Syynä monen oikeustajun vastaiseen menettelyyn on, että kirkkolain mukaan hakukelpoiseksi katsotun, mutta ilman varsinaista vaalisijaa jääneen ehdokkaan on saatava kymmenen prosenttia kaikkien äänioikeutettujen äänistä ja yli puolet ehdokkaille annetuista äänistä tullakseen valituiksi. Vaatimus on kova, kun monessa kaupunkiseurakunnassa äänestysprosentti ei yllä edes kymmeneen.
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2010-08-12/tie-kirkkoherraksi-on-kivinen
Vaalisijoille asettamisessa ovat viime vuosina näkyneet uudet rekrytointiperiaatteet. Seurakunnan tilannetta pohditaan tarkoin, esimerkiksi tiukassa taloustilanteessa olevaan seurakuntaan yritetään saada taitava talousjohtaja. Tutkinnoilla on yhä merkitystä, mutta niiden lisäksi painotetaan yhä enemmän esimerkiksi motivaatiota ja johtamiskykyä.
Nythän tämä muuttuu/on muuttunut niin, etteivät seurakuntalaiset enää äänestele.
Sonja, kappalainen, joka on 32 vuotta seurakuntaa palvellut, joka saa lähes 90 % seurakuntalaisten äänistä ei kelpaa kirkkoherraksi. Vaalisijat ovat tuomiokapitulien ohjausta, jotta heidän mielestä sopivin valittaisiin.
Pätevyydestä on kyse. Johtamistaidoista nykyisin. Ja tosiaan nyt ei juurikaan äänestellä.
Käytännössä kirkkoherran valinnan tekee seurakuntalaisten seurakuntavaaleissa valitsema seurakuntaneuvosto, jossa on 14 maallikkojäsentä, ja puheenjohtajana toimii kirkkoherra.
Sonja, esimerkiksi Keravalla seurakuntalaiset olisivat erottaneet heti uuden kirkkoherran, niin kuin sinä ja Osmo ehdotitte.
Ei pidä ottaa kaikkea ihan kirjaimellisesti. Sitä paitsi eipä ole tainnut tulla valituksia tuosta valitusta khrasta.
Onko tuomiokapituli arvioinut niin?
Toisissa ihmisissä on helppo nähdä vikaa ja olla kovasydäminen. Oma elämä taitaa jäädä vain hoitamatta, kun kyyläämme ja valitamme.
”Toisissa ihmisissä on helppo nähdä vikaa ja olla kovasydäminen” Juha Heinilä
Olen samaa mieltä, että pappisnaisten kanssa kieltäytyminen työstä ja ehtoollisen kieltäminen piispoilta ja pappisnaisilta on kovasydämisyyttä.
Mitä tulee muuhun, niin en kannata anarkiaa, toisin kuin sinä; että valitukset ovat turhia ja valittajan oma elämä hunningolla. Enkä kannata laittomuutta enkä järjestäytynyttä rikollisuutta, mitkä mahdollistuisivat, jos ei valitettaisi. Valittajaa on turha syyllistää ja panetella, jos eivät valituksien päätökset miellytä.
Oikeutta tulee noudattaa ja saada, sen sanoo Raamattukin. Ja omatunto. Ja laki. Ja rakkaus. Ja järjestystä pitää olla seurakunnissa.
Niin Juha, kun ei kannata anarkiaa, niin näin on ajatus. Lait ym. ovat säädetty suojelemaan ja varjelemaan meitä ihmisiä. On syyt ja seuraukset käytännössä.
Arvostan Vesa Parpalaa ihmisenä ja pappina. Virkakysykseen en tässä ota kantaa, mutta sen sanon että olen Mikan kanssa samaa mieltä että kirkon Kangasalan Ilkossa 80 -luvulla järjestetyissä seminaareissa asia jäi valitettavasti kesken. Kiitos Mika, kun laitoit viestiisi selkeitä tekstinäytteitä asiasta ja lainauksen myös uudesta Mikkelin piispan luterilaisesti tasokkaasta paimenkirjasta.
Varmasti herra Parpala on iältään aikuinen. Tieytty ikäraja on papeiksi pyrkivillä
Raamatulla päähänlyöjät vauhdissa.
”– Seurakuntaan ei ole kutsuttu naispappeja jumalanpalveluksia toimittamaan, vaikka tätä on toivottu ja yritetty ehdottaa kompromissejakin, sanoo Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin lakimiesasessori Mari Aalto.”
Tätä keskusteluahan voi lähestyä vaikka miltä kannalta. Kuka ko. seurakunnassa on toivonut? Kun tietää seurakuntalaisten olemattoman aktiivisuuden olisi mielenkiintoista tietää, mitä ko. seurakunnassa yleensä tapahtuu. Mikä taho yleensä vaivautuu asiaan puuttumaan? Onko kenties henkilökohtaisia kaunoja jne. jne?
Toinen mielenkiintoinen asia. Olisi kiva tietää, kuinka monessa seurakunnassa naispapit eivät kutsu miehiä hommiin. Mitäs yleensä tiedetään seurakuntien sisäpiirien aatoksista?
Kiistanaihe on aika älytön.
Peltola: ”Se että tällaisesta täysin yksiselitteisestä asiasta saatettiin ylipäätään äänestää vuonna 1986 ja pari kertaa jo sitä ennen,”
Sitähän minäkin. Pitäisihän sen nyt kaikille olla ihan yksiselitteisesti selvää, että pappeus kuuluu ihan yhtä hyvin naisille kuin miehillekin. Turhaa noin selvästä asiasta oli äänestää.
Yhtä selvää on sekin, että avioliitto kuuluu yhdenvertaisesti niin homoseksuaaleille kuin heteroillekin. Ei siitäkään kannata mitään äänestyksiä järjestää.
Suomessa on kuitenkin uskon vapaus, ja toivottavasti ihmisiä ei pakoteta hyväksymään naispappeutta ja homopareja. Eikö se kuulu myös demokraattisessa maassa että on myös sananvapaus. Miksi pitäis pakottaa hyväksymään sellainen asia, jos se sotii hyvää omaatuntoa ja uskoa vastaan?
Ruotsissa erosi pappeja kirkosta naispappeuden vuoksi.
Samoihin aikoihin kirkko erosi valtiosta. Niin että se ei ole enää valtion krikko
Ei uskonasioista ruukata päättää äänestämällä, ei uskon asiat ole huutokauppatavaraa.
Se ei sais olla tärkeintä että mitä ihminen haluaa, vaan että mitä Jumala haluaa.
Ei usko ole huutokauppatavaraa, ja ei uskoon liittyviä asioita voi ratkaista äänestämällä
kuten esim. naispappeus ja homous.
Ei usko ole sitä mitä ihminen haluaa, vaan mitä Jumala haluaa