Kaunokirjoituksen katoaminen.

Tänään on julkistettu maanlaajuinen jutun loppu: kaunokirjoituksen pakko-opetus kouluissamme lakkaa. Tilalle tulee aivan ensi luokilta 2016 alkaen vain tikkukirjainten opetus, siis tekstauskirjoitus isona ja pienenä, ymmärtäisin. Tietokoneen käyttö edellyttää tätä vähintä kirjoitusestetiikkaa. "Uudistuksella halutaan taata, että kaikilla on mahdollisuus koneella kirjoittamisen opetteluun." Kone sivuuttaa käden käsinkirjoittamisen taidot. Uutta koneromantiikkaa tämä ei ole, vaan myönnytys realiteeteille.

Sanan "kirjoittamisen estetiikka" omaksuin lukiessani Matii Klingen, arvokonservatiivimme, kommenttia Kotimaasta. Hän puoltaa kaunokirjoituksen, käsialan kehittämisen, opetusta ihmisen kasvun kannalta. Olen hieman samaa mieltä. Käsiala on kuitenkin niin persoonalllinen asia, että kurillinen opetus ei aina takkaa hyvää tulosta. Mutta hyvä on oppia alkeet, että osaa puumerkkinsä kirjoittaa muuta kuin tekstaten. Tuskin posti, poliisi ym. viranomaiset vielä tyytyvät tekstattuun puumerkkiin. Ehkä joskus tulevaisuudessa se käy, kun henkilökortin pakollisesta etusormen jäljestä voidaan lukea jokaisen nimi henkilötunnisteen kera.

Mutta vakavammin, sanoo asiasta teologi. Miten nyt opetellaan lukemaan teologisia vanhoja asiakirjoja kuten käsinkirjoittetuja kirkonkirjoja tärkeämmistä vanhoista teksteistä puhumattakaan? Ehkä vastaus on samantapainen, jonka havaitsin jo onneksi ennen yliopistoa. Oli opeteltava painetusta tekstistä fraktuuran lukeminen nykykirjoitustavan lisäksi. Onnekseni osasin sen, kun taidehistorian tentissä heti alkajaisiksi oli yksi tärkeä pikkukirjanen vain saksaksi ja fraktuuralla painettuna. Moni jätti sen väliin. Itse nautin suunnattomasti sen annista vielä nykyäänkin. Kirja oli goottilaisten kirkkotilojen analyysia "diasfaanin struktuurin" taivaskantoisuuden myötä.

Mitä menetämme, kun emme enää omaksu kaunokirjoitusta? Klinge viittaa kärsivällisyyteen ja harjoittelun saavutuksellisuuteen. OK. Itse olen oman tieni kulkija kaunokirjoituksen suhteen. Kaikista vinoiluista huolimatta,  opettajani ja vanhempieni suruksi päädyin kirjoittamaan itsepintaisesti pystyllä käsialalalla. En tiedä, onko geeneissä selitys. Enoni oli tunnettu pystystä omintakeisesta käsialastaan. Minusta tuli samanlainen. Pikkusiskoni oppivat asian minulta, samoin kirjeenvaihtoystäväni Pudasjärveltä. Kaikkia meitä pidettiin lähes erottamatomina tekstinäytteiden suhteen, vaikka itse kylläkin kukin erotimme ne toisistaan. Iän myötä kunkin persoonallinen panos on vain lisääntynyt. Eikä Pudasjärven Liisalla ollut sukuni geenien kanssa tekemistä. Voisi puhua mallioppimisesta.

Opettajani kansakolussa oli opettanut jo isoa siskoani 2 vuotta aiemmin. Siskollani oli harvinaisen selkeä kaunokirjoitus valmiina kouluun mennessään 6-vuotiaana. Opettaja Päivi Oinonen innostui ja laati väitöskirjan lasten käsialoista. En ole sitä lukenut, mutta vanhempieni kertomasta tiedän. Myös sikäli omasta kokemuksestani, että alakouluun mennnessäni sain tuta opettajan tutkimusinnosta. Kun hän paneutui välillä väitöskirjatyöhönsä opetustyön ohessa, sain toimia luokan pikkuopettajana jo 7-vuotiaana. Osasin nimittäin kirjoittaa, laskea ja lukea kouluni alkaessa. Mutten kirjoittanut "yhtä kypsästi" kuin siskoni aiemmin.

Se oli ongelmani. Olin normipoikkeama, anomalia, huonoon suuntaan, kun sisareni taas toiseen ääreen poikkeus. Väänsin väkisin vinoa tekstiä kun kirjaimet tahtoivat itsepintaisesti nousta pystyyn. Annoin itse periksi oppikoulussa, jossa kaunokirjoituksen pakko oli ohi. Tekstasin ja kirjoitin pystyä yhtä kaikki. Tein niin lopulta kaunokirjoitukseni nimissä jopa lisensiaatin tutkinnon opinnäytetyössä. Kirjoitin koko alkuperäistekstin käsin monelle A4 ruutupaperilehtiölle. Maalla mökillä en voinut käyttää konetta. Esitarkastajan ainoa vaatimus oli, että käsialassani oli oltava riittävän suuri ero n,m, l ja u -kirjainten välillä. Sanasta "muulla" ei saanut tulla yhtä pystypuuroa "uuuulla". "Muunlainen" ei saanut olla uuuuulainen ulkoiselta luettavuudeltaan.

Sen tein, eli nykyään u on u, l on l ja ämmät ja ännät ynnä muut ovat kohdallaan. En menettänyt mitään. Voitin asiallisuudessa ja luettavuudessa. Lopulta puhtaaksikirjoittaja kirjoitti esitarkastetun työni koneella, koska käteni nivelet pettivät ensi kerran.

Mitä tästä on yleistettävissä. Ei ainakaan persoonallisuuden menetys, ei kärsivällisyyden eikä harjoittelun tappiota. Ranne vain petti, ja olen kirjoittanut siitä lähin aina suuremmalla mielihyvällä kuunnellen näyttöpääteen kevyttä naputusta. Jos tekniikka helpottaa, olkoon se kirjoittamisen iloksi nykylapsillakin! Jos hitaus ei ole innostavaa, innostakoon nopeus kirjoitustaitoon ylipäänsä. Eihän tavoitteena ole, että lapsista koulutetaan varsinaisia pikakirjoittajia (jotka vieläkin kai tekevät merkinnät käsin). Jos he oppivat näin lukemaan ja tuottamaan omaa tekstiä paremmin kuin käsialanäyttöjä harjoitellen, hyvä on. Onneksi käsinkirjoittaminen jotenkuten säilyy tekstatenkin.

Tärkeintä on, ettei kirjoittaminen lakkaa, kirjoitustaito kärsi. Näin syntyy  tuotteliaasti myös kirjallisuutta. Kaunokirjoituksen lopettaminen opetusaineena, jota arvostellaan, ei merkitse kaunokirjallisuuden synnyn ja kuoleman kysymystä. Ei myöskään tietokirjoittamisen. Kuva ja kuvakkeet, sana ja kuva jäävät täydentämään toisiaan mielessäja kielessä. Mutta kulttuurisesti on kyse identiteetin menetyksestä eräässä mielessä. Oma kirjotusnormimme ei ole ollut yleismaailmallinen kaunokirjoituksen malli. Erotan vielä hyvin kirjeistäni USA:sta tulleen kirjoittajan lähettämän postin, jos se on käsinkirjoitettua tekstiä. Sikälaiset ovat oppineet kirjoittamaan niin, etten toisaalta kaunokirjoituksesta erota muuta kuin tietyn USA- tyypin. En henkilökohtaisia tunnusmerkkejä. Se ei ole tietysti kovin hyvä. (Toki ymmärrän, että usalaisilla on oma normistonsa, jonka puitteissa he erottavat persoonallliset käsinkirjoittajat).

 

 

Kirjoittaja

Päivi Huuhtanen-Somero
Päivi Huuhtanen-Somero

Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.