Keittäkääpäs, tyttö ja poika, nyt kahvia

”Kirkko on epärehellisimmillään, kun se puhuu maallikoiden asemasta kirkossa”. Näin sanoin joitakin vuosia sitten kokouksessa, jossa puhetta johti edellinen arkkipiispa. Sanoisin samoin tänäänkin. Toisaalta korostetaan maallikoiden merkitystä ja osallistumista kirkon toiminnan kaikilla tasoilla ja samaan aikaan seurakuntien ja kirkon hallintoa halutaan viedä yhä pappiskeskeisempään suuntaan. Kriittisyyteni kohdistuu erityisesti tähän kahdella tuolilla istumiseen. Olisi rehellisempää puhua ja tehdä niin kuin sanoo. Olkoon puhe on, on tahi ei, ei.

Ostin kesällä mökkikuntani kirjaston poistomyynnistä Mikko Juvan muistelmateoksen ”Seurasin nuoruuteni näkyä”. Kirjassa Juva, joka muutaman vuoden arkkipiispuuden jälkeen lähti uupuneena ja työhönsä tuskastuneena eläkkeelle, päivitteli havaitsemaansa piispuuden ja pappeuden lisääntynyttä korostusta ja hämmästeli sitä, että papisto ei halunnut uskoa hallintoa ”hurskaiden maallikoiden hoidettavaksi”, mikä olisi mahdollistanut pappien keskittymisen hengelliseen tehtäväänsä.

Kun seuraa kirkossa käytävää keskustelua ja hallinnon eri portaissa menestyviä esityksiä, tuntuu usein, että elettäisiin vieläkin ikään kuin kirkkolaissa säädettäisiin kuten sata vuotta sitten, että ”kirkkoneuvosto on kirkkoherralle avullisena seurakunnan asioiden hoitamisessa”.  Ja että pitäjän ainoat luku- ja kirjoitustaitoiset ovat rovasti, nimismies ja apteekkari ja kansakoulun opettaja.

Kun lähdetään siitä, että seurakunnan ja seurakuntayhtymän johtajan sekä kaikkien kirkon keskeisimpien toimielinten puheenjohtajien tulee olla teologeja siksi, että muilta puuttuu tarpeellinen osaaminen ja asiantuntemus, on aika turha päivitellä, ettei omilla aloillaan huippuosaajiksi tunnustettuja maallikoita onnistuta motivoimaan antamaan panostaan ja osaamistaan kirkolleen ja seurakunnalleen.   Kirkon sisällä olisi tarpeen nopeasti hyvin avoimella mielellä ja korostetun rehellisesti arvioida, keskustella ja tehdä johtopäätökset sekä viestittää siitä, mitä halutaan. Halutaanko kansankirkkoa, joka todellisesti haluaa ottaa ja saada käyttöönsä jäsentensä osaamispanoksen vai halutaanko kirkkoa, jossa maallikot ovat toiminnan rahoittavaa kirkkokansaa, ja vaaleilla luottamustehtäviin valitaan kahvinkeittotehtäviin halullisimmat.

 

30 kommenttia

  • Lauri Lahtinen sanoo:

    Jos kirkko olisi Jumalan valtakunta maanpäällä, siinä pitäisi olla kolme ärrää kaksi sioa ja yksi pieni. Ne olisivat Rakkaus, Raamattu ja raha.

    Jos me tutkimme miten voimasuhteita voidaan käsitellä niin, että yhtälö vielä toimii, niin pakollinen on vain tuo pikkuärrä. Rakkautta ei enää tarvita, koska kaikki hoidetaan demokraattisilla enemmistöillä. Tarpeellinen kannatus, asia menee läpi ilman rakkauden hempeilyä.

    Raamattu on niin ikävä kirja, kun siellä on niin paljon sääntöjä. Kukaan ei juuri huomaa, jos sitä ensin vähän suomennetaan, sitten hiukan tulkitaan ja lopuksi jätetään se sinne museohyllyyn tuomiokirkon torniin, eikä juuri kukaan huomaa mitään.

    Jäljelle jää vain se yksi tarpeellinen. Jeesuskin puhui samoja sanoja, mutta luulen tarkoittaneen eri asiaa. Jos Jeesus olisi yliopiston rehtorina ja Pyhä Henki opettajana, niin kai me saisimme elämäämme jotain uutta päivittäin. Voisi tuoda Hengenuudistuksen ja viimein herätyksen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Anne Mikkola sanoo:

    Asiaa. Monissa seurakunnissa jo kahvien keittämisen arvostaminen olisi osoitus seurakuntalaisten yhteisöllisyyden alkeellisesta arvostuksesta. Sekään ei usein onnistu. Siis tarkoitan kahvien keittämistä. Tämä kertoo minulle siitä, että ev.lut. kirkko ei oikeastaan ole kiinnostunut siitä, että se olisi “seurakunta”. Tärkeintä ydintä on todellisuudessa “maagiset sakramentit”, joita papit suorittavat. Todellakin puhe ja teot ovat ristiriidassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seija Tarvajärvi sanoo:

    Lainaus:”Halutaanko kansankirkkoa, joka todellisesti haluaa ottaa ja saada käyttöönsä jäsentensä osaamispanoksen vai halutaanko kirkkoa, jossa maallikot ovat toiminnan rahoittavaa kirkkokansaa, ja vaaleilla luottamustehtäviin valitaan kahvinkeittotehtäviin halullisimmat.”

    Hyvää pohdintaa, mutta varmasti tämä asia ei tästä selvemmäksi tule koskaan niin kauan kuin meidän ev.lut kirkko on mikä se on.

    Kun itse täysin maallikkona tulin uskoon vuonna 1994, riemastuin kovasti siitä, että nyt olen “yhtä” sen kirkonväen kanssa joka siihen asti oli ollut vieras. Vaan miten kävi; Hengen paloani yritettiin “ymmärtää” ja eipä siitä paljoa vastakailua tullut. Jotkut tulivat kyllä naulakolla onnittelemaan ja uudelleenkin olin tervetullut. Vaan sydämeni palo oli se; että kahvinkeittäjäaines haluaisi, että ne, jotka eivät tiedä, että Jeesus on edelleen todellinen, siitä kuulisivat! – Joitain rukouspiirejä oli, mutta niissä tärkeintä oli se meidän muutaman ihmisen kokoontuminen ja kahvit & pullat. Kovasti pidin mielessäni sen, että mitään ei tule vähätellä. Mutta tajusin mitkä valtavat mahdollisuudet kirkolla olisi, jos niitä käytettäisiin luovasti ja innostavasti ja juuri niitä nk. hengessään kuolleita kohtaan. Liian usein sain kuulla, että jokainen tulee uskollaan autuaaksi! Tuli tärkätty olo. Yritin silti, yritin kovasti, yritin tajuta sitä kirkon sisäistä maailmaa…vaan siellä oli / on melkoinen palokunta valmiuksissa koko ajan. No eihän se ihan musta valkoista ole, mutta silti… juodaan enemmän kahvia kuin puhutaan Jeesuksesta! Onneksi oli muitakin ryhmiä nk. vapaissa suunnissa. Tajusin, että ne olivat syntyneet syystä, että meidän oma kirkko ei ole voinut vastata maallikon hengelliseen nälkään. Kerran “eksyin” piispantarkastukseen ja siellä vastustettiin kovasti Tuomasmessua. Onneksi yksi pappi nousi puolustamaan. Vuosia myöhemmin hänestä tuli piispa. – Vaan meidät maallikot ohjataan kyllä mieluummin kahvinkeittoon kuin todistamaan elävästä Jumalasta, joka edelleenkin auttaa ja ohjaa ihmisen elämää, parantaa sairaita ja pitää sielunvihollisen loitolla! Ja sehän se olisi se kirkon tehtävä! – Onko se sitten niin, että näin on aina ollut ja oleva, vai voiko tähän tulla muutos? Voiko maallikoista tulla kirkkomme hengen uudistajia kun pappien aika menee riidellessä siitä miten Raamattua tulee tulkita? Ja ihmetellään että miksi ihmiset eivät käy sunnuntaiaamun jumalanpalveluksissa. Miten papit yleensäkään voivat sellaista ihmetellä, kun esim. erilaiset Sanan ja Rukouksen -illat viikosta toiseen vetävät kirkot täyteen. Loppuun sanon, että olen käyttänyt sanaa pappi yleisluontoisesti, ja tiedän että tietysti papeissa on niitä, jotka näkevät asiat toisin, mutta isoa ratasta on kyllä vaikea pienin voimin kääntää. – Kuitenkin toivottavasti mahdollisimman moni uskoo, että rukous on kuin se käsi, joka käsi kääntää koko maailmaa. Olkoon rukouksemme kohde Jumala Hän, josta Raamattu kauttaaltaan todistaa ja jonka kautta Hän nostaa meitä maallikkoja kaikesta huolimatta! Siis karuna yhteenvetona todettakoon, että se kirkko, jonka rippikoulun olin käynyt, ei kuitenkaan vastannut sitä hengentodellisuutta, jonka lahjaksi sain. Ja josta kirkko kuitenkin edelleen julistaa, onneksi! Ja todella onneksi Suomessa on sitten muitakin vaihtoehtoja kuin ev. lut. kirkkoon kuuluminen, johon minäkin kuuluisin, jos siellä olisi luovaa tilaa maallikoille. Saarnatkaa Jumalan Rakkaudesta, sillä sen suurempaa ei ole kuin Hänen Rakkautensa meitä ihmisiä kohtaan. Hyvää joulua kaikille!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Risto Voipio
    Risto Voipio

    Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.