Kerjäläistytön tarina, osa 2

Lopulta Karoliina ei tiennyt montako päivää tai viikkoa hän oli maantietä kerjuulla kulkenut. Ihmiset olivat olleet yleensä ystävällisiä, harvoinpa häntä oli pois ajettu antamatta mitään.

Näin meni se talvi ja kun kesä tuli, piti palata kotiin auttamaan.  Äiti oli luullut tytön jo kuolleen ja tuli iloiseksi. Isäpuolikin suhtautui jo suopeammin. Mutta kun talosta loppui leipä, piti Karoliinan taas lähteä kerjuupusseineen liikkeelle. Taas teki talvi tuloaan ja oli hyvin runsas luminen. Tytön oli raskasta kahlata syvissä hangissa. Hatanpään kartanon kohdalle tultuaan, hän puikahti renkitupaan ja pyysi yösijaa. Renkien vaimot surkuttelivat kovasti tyttöparkaa, joka paljain jaloin liikkui ja antoivat sukkia. Levättyään pari päivää siellä, Karoliina jatkoi matkaa Tampereen kaupunkiin.  Sorinahteelle tultuaan hän joutui paikkaan, jossa asui värjärinkisällejä ja muutamia tyttöjä. Heille Karoliina sai myytyä ihmisten hänelle lahjoittamia leipiä.  Heti kun tarvittavat pennoset olivat koossa, osti tyttö itselleen aapisen. Värjärin tuvan tytöt opettivat häntä sitten iltaisin tavaamaan ja lukemaan.

Uuden kesän koittaessa tyttö joutui palaamaan kotiin auttamaan vanhempiaan.

Syksyn tullessa aloitti kiertokoulu toimintansa Karoliinan kotiseudulla ja tyttö halusi palavasti kouluun. Mutta se ei tullut kuuloonkaan, eihän tytöllä ollut papinkirjoja eikä lukkarinkirjoja. Niitä vaadittiin siihen aikaan, jos mieli päästä opintielle. Sitäpaitsi Karoliinasta tulisi kuitenkin vain palvelustyttö, joten mitä hän lukemisella ja kirjoittamisella tekisi.

Vuodet vierivät. Karoliina ehti olla lapsenlikkana Hämeenlinnassa sekä jatkoi myös kerjuutyötään.

Koko perhe muutti Helsinkiin vuonna 1881, samana vuonna keisari Aleksanteri murhattiin. Nyt Karoliinan oli mentävä rippikouluun. Karoliina oli pitänyt huolta lukemisestaan ja osasi vastata hyvin kysymyksiin. Hänkin olisi ansainnut Biblian, mutta sitä ei voitu hänelle antaa, kun hän ei ollut käynyt kouluja. Rippimekon hän sai lahjaksi yhdeltä rouvalta, jonka asioita oli toimitellut. Karoliina värjäytti sen vain mustaksi. Kauniin villahuivin hän sai myös ostettua, kun myi runsaat hiuksensa.

Sitten Karoliina sai eräältä hyväsydämiseltä kauppiaan rouvalta velaksi kaikenlaista pientä tavaraa, kuten kengännauhoja, neuloja, sormustimia, lankoja jne. Näitä hän kaupitteli Helsingin kadunkulmissa ja kauppa kävi hyvin. Aikaa myöten tyttö sai säästettyä niin paljon, että saattoi lunastaa itselleen toripaikan myyntikojuineen.

Mutta tuohon aikaan ei nainen voinut harjoittaa itsellisesti liiketoimintaa, vaan kaiken tuli olla aviomiehen nimissä. Niinpä muuan hyväntahtoinen rouva rupesi tukemaan Karoliinan yritystä hankkia elantonsa liikenaisena, joten rouvan mies kirjoitti lupa-anomuksen maistraatille. Kun Karoliina ( 16 v) meni sitten anomuksen kanssa poliisilaitokselle, sanoi tuomari hänelle: " Sinä olet liian nuori. Mene naimisiin ja ryhdy harjoittamaan liikettä miehesi nimellä, muuten et saa oikeuksia!"

Karoliina vastasi: " Luulevatko herrat, että sitä noin vain ottaa miehen hyllyltä ja millä minä itseni siihen asti elättäisin?"

( Tämä tositarina äidinäitini, mummini Elisabetin äidistä mamma Poppiuksesta jatkuu vielä.)

 

 

 

 

2 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    Kuittaan luetuksi ja sanon, että kannatti lukea. Kiitän ja totean, miten vaikeaa on tyttöjen taivallus ollut miesten maailmassa.

    Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Marja Vilkama
    Marja Vilkama

    MARJAN MATKASSA : Olen lahtelainen isoäiti ja eläkkeellä oleva luokanopettaja. Haluan kirjoituksillani tuoda esiin toisistamme välittämisen tärkeyden. Rakastan uusien ideoiden keksimistä ja varsinkin hyvien ideoiden toteuttamista.

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit