Kesän "siunattu asia": tietokone?

Eilinen (24.7.14) Helsingin Sanomat tarjosi paljon purtavaa ja nieleskeltävää. Onnekseni vielä luen pääsääntöisesti paperilehden, että onnistun tavoittamaan "aukeamallisia" kirjoituksista, jotka synkkaavat mielessäni ikäänkuin teemoina. Samaa ei minulle tarjoa digilehti, jonka myös olen tilannut. Älypuhelimen näytöllä kokonaisuudet eivät pääse hahmottumaan yhtä hyvin.

Tällä jo argumentoin kysymysmerkin puolesta kolumnia, jonka kirjoitti lehden taloustoimittaja Anni Lassila s. A 4. otsikolla "SIUNATTU TIETOKONE". Itse en tunnista oman kesämökkielämäni kaipaavan netissä käyntiä ja viipyilyä. Olen tosin eri ikäpolvea, joiden kannalta kolumnisti puhuu. Hän on äiti, joka kiittää tietotekniikkaa ja siunaakin tietokoneen, koska sen avulla lapset, etenkin varttuneempi nuoriso, pysyy suhteellisen kapinoitta mökkiolosuhteissa meren saaristossa. Hän kuitenkin lisää oman työikäisen sukupolvensa samaan NETTI-autuudesta nauttivaan kesälomalaisten joukkoon:

"Silti luulen, että yhä useamman aikuisenkin mielestä mökillä olo tuntuu mukavammalta, kun sanomalehden voi lukea sähköisesti ja sähköpostilla pysyy selvillä työpaikan asioista ja viileinä iltoina voi katsella nettipalvelusta elokuvia, joita talvella ei yksinkertaisesti ehdi tai jaksa." Peräkaneetissa kirjoittaja toteaa, että "mökkeilyn /lomailun/ ero kaupunkiarkeen ei saa olla lapsen tai aikuisenkaan mielestä ahdistavan syvä". Jo aiemmin tekstissä esitetään perusargumentti tietokoneen siunauksellisuudesta: "Tietokoneen ja laajakaistayhteyden ansiosta mökkeily ei tarkoita nuorelle samanlaista sosiaalista kuolemaa kuin vielä vuosikymmen sitten. Pelit, Netflix, Facebook, Skype ja Youtube toimivat niin kuin kotona. Se helpottaa ahdistusta."

Väite ahdistuksesta kesämaisemissa herätti mielessäni hiljaisen vastarinnan. Olen sukupolvea, joka lähti lapsuudessa ja nuoruudessakin  heti kesäkuun alussa perheen kanssa maalle, huvilalle, kokonaisen muuttokuorman kanssa. Meren  saaresta ei palattu jo liikenneyhteyksienkään hankaluuden vuoksi ennen elokuun viimeisiä päiviä. Mukaan oli otettu paljon kirjoja, kirjepaperia, kuoria, postimerkkejä, kasvi-, perhos- ja lintuoppaita. Oli kasvinkeruuvälineet. Ukilla oli perhoshaavi ja omat kokoelmansa. Mummini tunsi kasvislääkinnän mahdollisuudet. Radio toki oli.

Ehkä juuri RADIO (sen ajan "tietotekninen" saavutus) pilasi eniten perheemme lasten vapautuneen tunnelman koulun loppumisen jälkeen. Huvilalla oli pakko koko perheen voimin kuunnella iltahartaudet ja sunnuntain jumalanpalvelukset. Oli laulettava mukana virret, kuunneltava kärsivällisesti saarnat, kun leikit/ kirjat/ päiväkirja/ pyöräretket siskon kanssa/ uinti/ sulkapallo/veneily jne. odottivat. Radion ääni pantiin kaikumaan pihapuutarhaan niin, että häpeäksemme sosiaalinen ympäristömmekin kuuli. Radio erotti meidät, papinlapset, saaristokylän muista ikätovereista, jotka intoutuivat ajamaan sunnuntaiaamuisin pyörillä, myöhemmin mopoilla, kylätietä edestakaisin huvilamme ohi.

Tietysti tähän on helppo sanoa, että nettiin perustuva yksityinen somen ylläpito ei luo vastaavaa ulkoista painetta. Luoko se todellista sosiaalisuutta, on kuitenkin kysymys asian toiselta puolelta. Avautuuko netti-päätettä katsova nuori/vanha mihinkään ympärillään? Eikö oikeastaan olisi yhdentekevää, missä hän lomansa viettää?

HeSa 24.7. antoi minulle vielä lisää mietittävää: Elina Yrjölä, "media-alan yrittäjä ja synnynnäinen vastarannan kiiski", otsikoi kolumninsa seuraavasti: "En halua erottaa työtä muusta elämästä" (C 12). Miten voi erottaakaan, kun työ kulkee ilman kyseenalaistusta koko ajan internetin kautta joka ainoaan paikkaan ja hetkeen, minne menet. Tähänkö on tultava ja tullaan? Eikö tämä jo ala ahdistaa kuten taukoamaton ORAVANPYÖRÄ?

E.Y. kertoo laatiuneensa juttunsa pienessä Selkämeren saaressa. Olevansa lapsuuden kesämaisemissa omalla lomalla, omalla tavallaan: "Ei kulu päivää, etten hoitaisi yritykseni asioita sähköpostilla tai puhelimella, laatisi myyntiaineistoja, tekisi laskelmia tai kirjoittaisi kolumnia." Hän toteaa, että tuttavan lomastressi oli vähentynyt, kun päätti lukea iltaisin sähköpostejaan. Suurin stressi oli kuulemma tullut siitä ajatuksesta, että iltatyöt olivat pahasta.

Olen ollut "sapattivapaalla" Kotimaa24:n blogistiikasta puolisen vuotta. En siksi, että olisi ahdistanut enempää kirjoittaminen kuin kirjoittamattomuuskaan. Olen ollut passiivinen facebookissa ja jopa sähköpostissani, jossa maailma muistuttelee itsestään, kun selaan viestejä. On vain tuntunut avarammalta olla olemassa ilman virtuaalisen todellisuuden virtuaalista sosiaalisuutta, joka loppujen lopuksi on eräänlaista harhaa. Emmehän me, facebokin kaverit, tunne kovin hyvin toisiamme face to face! Silti jaamme itseämme kaikille. Kenen vuoksi? Oman kuvamme, joka selfien rinnalla kaipaa mielestämme omia kommenttejamme - itsestämme. Elämme "taidehistoriallista" omamuotokuvien jakelukautta!

Summa summarum: Vanhan Testamentin alkutarinan mukaan itse Luoja, tekojen initiaattori, kaipasi ilmeisesti seuraa ja päätyi luomaan ihmisen kaiken kukkuraksi. Urakka oli niin suuri, että hän (Pappiskirjan jäsentämistavan mukaan) lepäsi viikon viimeisenä 7. päivänä. Vaikkei tähän uskoisikaan, kokemuksesta tiedän viisauden: uraputkessa on vain vähän valoa aina uudessa käänteessä tunnelin päässä. Siihen tekevä, päteväksi itsensä haluava ihminen koko ajan suuntaa katseensa, hätiköi, etsii uusia teknisiä parannuskeinoja etenemiselleen.Kun ei muuten näe aikä jaksa näkemisen kirkastumista itsessään odottaakaan.

Myönnän, olisi ollut tosi mukavaa voida kirjoittaa väitöskirjan sadat sivut viitteineen tietokoneella ilman kalkkeripaperikopioninnin vaikeutta (5 kpl käsikirjoitusta asiantuntijoille painatuslupaa varten). Siinä vaadittiin tikkamaista nakutusta vanhalla mekaanisella kirjoituskoneella. Ja se antoi enemmän kuin nykyinen artikkelien ja kirjojen teknisen tekemisen helppous. Oli vartioitava jokaisen nakutetun sanan tarkkaa ja vahvasti perusteltua merkitystä.

Sanoisinko tässä kerrankin kiitoksen kiusalliselle, muttei yhtään ahdistavalle, mekaaniselle kumppanilleni: KIITOS vanhanaikainen, raskas Triumph-kirjoituskoneeni. Emme lannistuneet, vaikka kesää meni ainakin 2 kk peräkkäin huvilalla saaressa ilman puhelin ja TV -yhteyksiä ulkomaailmaan. Sosiaalinen pienmiljöö vaati tosin siinä päivittäistä kontaktointia. Kauppareissut, postinhaku, isovanhempien hoivaaminen. Satunnaiset vieraat. Kaikella oli aikansa, työllä ja levolla. Ilolla ja huolella. Tuskin kovasti ahdistuksella, koska into ja inspis olivat päällä. Ja pikkutytär, joka valvotti päivät, leikitytti mutta jätti sentään nukkumattomat yöt kirjoittamiselle.

Loman ja kesän innostavasta "ajanvietteestä", suorista mahdollisuuksista kohdata elämä suoraan realityna, siteeraan lopuksi William Blakea.  Näköala ylittää mielestäni tietokoneen tarjoamat arkiset, työntäyteiset lomavisiot:

"Maailma nähdä hiekan jyväsessä/ kukassa kasvin taivaan ihanuus./ Äärettömyys talletella kämmenessä/ ja tuntiin sisällyttää Ikuisuus."

 

 

 

 

 

4 kommenttia

  • Ari Lahtinen sanoo:

    On tuolla paperilehdellä puolensa. Se on hyvä levittää tiskipöydälle, kun leikkaan lohesta palasia medaljongeiksi.

    Siinäpä se. Eipä muuta.

    Muuten olen täysin tympääntynyt esimerkiksi Helsingin Sanomiin, mikä perheellemme yhä tulee, koska jotkut ovat niin tottuneita sitä aamuisin rapistelemaan. En edes lue Hesarin nettilehteä.

    Itse luen mieluummin (ilmaisia) nettiuutisia, ympäri maailmaa, Ruotsista, Englannista, USA:sta, Saksasta, israelista, Turkista. Useista maista löytyy englanninkielisiä sivustoja, ja googlekin kääntää. Saa paljon paljon laajemman ja monitahoisemman kuvan maailmasta, kuin punavihreässä kuplassa maailmaa selittävän yliopisto/kahvila-teoreetikon ainoan oikean totuuden, ja levikkiä hysteerisesti seuraavan toimituspäällikön.

    Jos maailmassa tapahtuu tai on kriisi, kuten nyt esim Gazassa, on minusta uskottavampaa lukea, mitä Arutz Sheva, Hurriet ja Al-Jazeera asiasta kertovat, kuin mitä hesarin kapeakatseinen ja puolensa jo aikoja sitten valinnut “painottaja” propagoi opettaakseen meitä tyhmää kansaa.

    En missään nimessä terveenä ja vapaana aikuisena halua jonkun “itseäni viisaamman” valitsemia propagandapalasia sivuaukeamana, kuin kourallista kirjavia psyykenlääkkeitä tapaan “nämä ovat sinulle hyväksi” . Koska antaja on jo niin monta kertaa osoittanut puolueellisuutensa, kapeakatseisuutensa ja ikävä kyllä, useimmissa tapauksissa uskontovihamielisyytensä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Lahtinen sanoo:

      Kirjoittelin muuten kommenttini läppärillä puutarhassa, ja radio vieressä oli auki kaiuttaen sunnuntain aamujumalanpalvelusta.

      Virsiä en mukana veisannut, vaikka tuttuja olivatkin, mutta Uskontunnustuksen ja Isämeidän-rukouksen puhuin mukana. Minua ei hävettänyt yhtään, kumma kyllä. Jos islamilainen naapurini, joka on harras uskova, kuulee minun radiosta seuraavan kristillistä jumalanpalvelusta sunnuntaina, se on hänestä yhtä normaalia, kuin hänen omat perjantain viettotapansa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Minusta tuntuu, ettet oikein ymmärtänyt kirjoitukseni pointtia. En propagoinut HeSaa tiedonvälittäjänä ohi muiden lehtien, muodossa tai toisessa. En myöskään puhu aikuisesta näkökulmasta, kun kerroin lapsuutemme varjosta: sisariani ja minua kiusattiin tosi rajusti maalaiskylässä, jonka väestössä oli kalastajaperheitä vakaumuksellisesti vasemmistolaisista lähtökohdista. Ns. “nappulat”, poikaviikarit, viskoivat kivillä, ajoivat mopoilla polkupyörämme kumoon, kun ajoimme kylällä asioita toimittamassa. He varastivat vaatteemme,kun olimme uimassa. Joidenkin isät heittivät kissan lapinkoiramme kuonolle, kun se odotti remmissä ulkona meidän kauppareissuillamme…. Olimme paitsi papintyttäriä myös suomenkielisiä poikkeuksia ruotsinkielisellä saarella. Ei tosiaan haluttanut herättää huomiota “uskonnollisella näytöksellä” etupihallamme.

    Tilanne kehittyi niin vakavaksi, että vanhempani päätyivät hankkimaan toisen kesämökin järven rannalta, suomenkieltä puhuvan kantaväestön keskeltä. Se oli väliaikaratkaisu, mutta tarpeellinen. – Jälkeenpäin yksi kylän harvoista tytöistä kertoi, että poikien harjoittaman kiusaamisen takana oli meidän “ylpeytemme” ja “tekopyhyytemme”. Ehkä tämän valossa paremmin ymmärrät, että on naapureita ja naapureita. On murrosikäisiä herkkiksiä ja aikuisia “häpeämättömiä” nimenomaan uskon asioissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Lahtinen sanoo:

    Kirjoitit kuitenkin uskon näkymisen ja kuulumisen “häpeämisestä”. Siitä kommentoin, siihen tartuin. Kristityn ei pidä peitellä, eikä hävetä vakaumustaan sen enempää kuin muidenkaan. Maailmaa ei ole pakko miellyttää, eikä seurata.

    Vaikka lisäyksestäsi käy toki ilmi, ettei syypää ollutkaan uskonne, vaan moukkamaisesti käyttäytyvät ja erilaisuutta suvaitsemattomat vasemmistolaiset naapurit.

    Itse en olisi juuri pahoillani, jos paperilehdet katoaisivat, netti riittää. Hesariin viittaukseni johtui siitä, että sen aukeamakoosteet pyrkivät juuri ja vain syöttämään tietynlaisen valitun “totuuden”, ja toimittajakunnan asenne on ollut jo vuosia kaukana tasapuolisuudesta. Ei paljon pokkea putinilaisesta vallanpitäjiä pönkittävästä propagandasta.

    Mutta kirjoitin kommenttini sen tiedon pohjalta, mitä blogisi riveiltä ja rivien välistä luin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.