Kesäseuroissa

Pitkästä, pitkästä aikaa isommissa maakunnallisissa kesäseuroissa.

Astelemme poljettua ruohosänkeä pitkin kohti seura-aluetta.  Kuivuneiden heinänkorsien tuoksu yhdistyneenä kaiuttimista kuuluvaan voimakkaaseen virren veisuuseen tuo tulvimalla muistoja menneiltä ajoilta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun vanha puulankku notkahtaa painomme alla ja kahvintuoksu leijailee nenäämme, tunnemme olevamme todellakin kesäseuroissa. Armon aurinko paistaa täydeltä terältä puhujakatoksen suunnalta ja luonnon aurinko porottaa yltäkylläisen lämpimänä. On hyvä olla. En anna sielunvihollisen nyt kiusata menneillä asioilla. Se ryökäle kun koettaa joskus hyökätä kimppuun pahaa aavistamattomalla hetkellä. Se haluaa silloin tällöin muistuttaa kipeistä asioista, joita sain kokea kauan sitten. Se muistuttaa monista neuvonpidoista ja puhutteluista, joita sain nuorena äitinä kokea. Monta kertaa en edes ymmärtänyt mistä minua syytetään. Sisimmässäni ihmettelin suuresti, mutta eihän sitä voi mennä arvostelemaan puhujien ja seurakunnan arvovaltaa.

Nyt ovat toiset ajat. Vapaammat ja avoimemmat. Mutta silloin aikanaan olisin tarvinnut jonkinlaista vertaistukea. Mutta araksi, hyvin araksi tuo kaikki minut jätti. Mutta en ole katkera enkä odota mitään anteeksipyyntöjä miltään suunnalta. Minua helpotti se kun liikkeen johto on myöntänyt, että silloin aikoinaan oli tapahtunut ylilyöntejä. Että kaikki ei ollutkaan minun omaa syytäni.

Minusta on tärkeää, että jokainen ihminen saa puhua vapaasti kaikesta. Myös kiusauksistaan, epäilyistään ja mielipiteistään. Meillä on oikeus olla juuri sellaisia persoonia kuin olemme. Jos joku on eri mieltä jostakin asiasta, niin ei pidä heti tukkia toisen suuta, vaan rakkauden hengessä keskustella asiasta.

Miten tärkeää onkaan kohdella kaikkia ihmisiä rakastavasti ja lämpimästi.

Päiväseurojen jälkeen kotimatkalle, sänkipolkua pitkin autolle. Vielä tänne asti kuulen seurapuhujan vakuuttelevan syntien anteeksiantamusta.

Onpa turvallista lähteä kotimatkalle.

 

  1. Jep… Anteeksiantamisen aitoudesta huolimatta jotkin ikävät muistot koetuista epäoikeudenmukaisuuksista voivat nousta pintaan vuosien päästä, eikä se ole merkki anteeksiantamattomuudesta tai katkeruudesta. Tunteistaan kertovaa ei saa mennä syyttämään katkeruudesta, sillä tunteet ovat ihmisyyden merkki.
    On hyvin yksilöllistä sekin, mikä traumatisoi ketäkin, eikä siitäkään pidä mennä tekemään johtopäätöksiä tai lyömään leimoja: mikä on yhdelle iso haavoittava trauma ei välttämättä toista hetkauta, kun vastaavasti jokin näennäisesti pienempi tilanne voi totaalipysäyttää ’vahvan ja tasapainoisen’. Haavat ovat yksilöllisiä, niin myös niistä paraneminen.
    Aika ei kaikkea paranna, mutta Jumala voi sitäkin käyttää – varsinkin Hänen kanssaan vietetty aika ei ole mennyt hukkaan.

Kirjoittaja

Vilkama Marja
Vilkama Marja
MARJAN MATKASSA : Olen lahtelainen isoäiti ja eläkkeellä oleva luokanopettaja. Haluan kirjoituksillani tuoda esiin toisistamme välittämisen tärkeyden. Rakastan uusien ideoiden keksimistä ja varsinkin hyvien ideoiden toteuttamista.