Keskustelua vai opetusta?

Oulussa neljän papin järjestämät agnostikko-illat johtivat aina kapitulille tehtyihin kanteluihin saakka. Nyt kantelut on käsitelty ja pappeja pastoraalisesti ohjeistettu. Tärkeää Oulun tuomiokapitulin lausunnossa on myös se, että kapituli näki illoissa paljon hyvää. Ehkä niissä tapahtui myös jonkinlaisia ylilyöntejä tai ainakin asioita, jotka olisi voinut toteuttaa toisin. Tämä taas liittyy seurakuntiemme varovaiseen toimintakulttuuriin, jossa olen itsekin mukana ja jossa tunnistan oman varovaisuuteni ja myös sovinnaisuuteni.

Viime viikon Kotimaan pääkirjoitus käsitteli samaa asiaa tietystä vinkkelistä käsin. Jäin itsekin näitä uutisia ja asioita seuratessani miettimään, miten kirkon tulisi oikein toimia.

Kirkossamme on siis esitetty kaksi tavallaan toisistaan hieman vastakkaista tavoitetta ja mallia. Toisen mukaan kirkon uskon ja opin opetusta tulisi lisätä ja sen tulisi olla painopisteenä. Toinen tavoite pyrkii taas keskustelevaan kirkkoon. Kirkon opetustehtävä nousee perinteisesti kaste- ja lähetyskäskystä sekä kirkon viran tehtävistä. Saarnavirka on mielletty vahvasti myös opetuksen viraksi. Opetus on meillä puettu myös ilmaukseen ”kristillinen kasvatus”. Se on opetusta laajempi käsite. Sen perusjuttuja meillä ovat seurakunnan lapsityö ja rippikoulu. Aikuisia on kasvatettu kinkereillä, raamattuopetustoiminnassa ja erilaisissa opintopiireissä.

Kinkerit olivat oman aikansa hieno innovaatio, joka nousu reformaation taustalta. Niiden asema oli vahva aikana, jolloin koululaitos oli vasta kehittymässä. Kinkerit olivat myös kristillisen elämän opastamisen ja valvomisen paikka. Lukutaito antoi tärkeän mahdollisuuden lukea itse katekismusta ja Raamattua. Lukutaito antoi pääsyn kirkolliseen avioliittoon. Meidän rippikoulumme ja seurakuntaopetuksemme nousee vielä osaltaan kinkereiden perinteistä käsin.

Maailman ja ihmisten elämänmuotojen muututtua olennaisesti 1700-luvun tilanteeseen verrattuna pitää miettiä, mikä opetuksen merkitys ja paikka on nykypäivän kirkossa meillä Suomessa.

Ensinnä tulee mieleen uskonpuhdistuksen ja katekismuksen pohjalta kotien kasvatuksen merkitys. Kirkon tehtävä on tukea kotien kristillistä kasvatusta, josta on kannettu aiheellisesti huolta. Sen parhaita saavutuksia viime aikoina kirkossamme on ollut Kotien rukouskirja ja iltarukouksen merkityksen korostaminen. Seurakunnissa on viime vuosikymmeninä toteutettu raamattuopetussarjoja ja maaseudulla kinkereillä on käyty uuden katekismuksen myötä kristillisen uskon perusasioita läpi. Kinkereillä on ollut myös virsi- ja jumalanpalvelusopetusta. Ne ovat liittyneet kirkon uudistuksiin. Kirkossamme on edelleen mm. raamattuopetusta.

Otsikon kysymys tuo joko-tai-asetelman, jonka pohjalta ei synny hyvää ratkaisua. Mielestäni on selvää, että kirkon toiminnassa tarvitaan sekä keskusteluun pyrkimistä ja sen mahdollistamista että opetusta. Opetusta kirkko antaa jo perustoiminnassaan eli muiden muassa lapsityössä, rippikoulussa, jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa. Se muu opetus onkin sitten jo vaikeampi juttu.

Kirkon uskossa ja opissa ovat tietyt perusasiat, jotka odotamme kristityn omaksuvan, että hän voisi olla kristitty. Tässä on varmasti huikea ero, mitä ”heavy-user”-seurakuntalainen ja tavallinen rivikristitty omaksuu. Joskus tietysti joku ns. tavallinen kristitty voi olla perehtynyt enemmän asioihin, kuin ahkerasti seurakunnan penkkejä kuluttava uskovainen.

Nykyajan kirkon opetuksen tulisi mahdollistaa ihmisten kysymykset ja keskustelun. Vanha malli, jossa yksi opettaa ja muut kuuntelevat, ei kiinnosta kovin monia nykyajan ihmisiä. Vahvaa opetusta kaipaavat yleensä ne, jotka osallistuvat jo muutenkin ja jotka opetuksen myötä kaipaavat tietoisesti tai tiedostamatta vahvistusta omille hengellisille näkemyksilleen.

Keskusteleva kirkko ei voi tarkoittaa kaiken suhteellisuutta. Se ei poista kirkon oppia. Aikuisen usko tarvitsee tiedon, mistä kirkon uskossa ja opissa on kysymys. Samalla aikuinen ja aikuisen usko sallii sen, että ihminen voi kysellä ja epäillä ja myös kyseenalaistaa. Kirkon työntekijöiden tehtävä ei ole ensisijaisesti kyseenalaistaa vaan kysellä yhdessä ihmisten kanssa ja kertoa, miten kirkossa on uskottu ja opetettu.

Aiheeseen liittyy vielä suuri kysymys uskon ja kristillisyyden luonteesta. Se on tietoa oikeasta opista, mutta enemmän se on Jumalan armon eli Kristuksen varaan jäämistä. Vahvin spiritualiteetti syntyy uskon ja opin tuntemuksesta, mutta spiritualiteetti ei ole ensisijaisesti oppia ja tietoa vaan elämää uskon varassa.

Toivo Loikkanen

17 kommenttia

  • Toivo Loikkanen sanoo:

    Matti Pulkkisen viisaisiin mietteisiin ja kysymyksiin liittyen totean, että agnostismi ei ole ymmärtääkseni erityinen luterilainen perinne. Oulun iltoihin ja muihin kommentteihin viitaten voi taas todeta, että lähes jokainen pappi pohtii uskon ja opin kysymyksiä älyllisesti ja joutuu kohtaamaan myös älylliset epäilyt. Kysymys “entä jos tämä onkin vain ihmisen mielten luomus” on tietyllä tavalla uskon ja kristillisen eksistenssin peruskysymys. Itse tunnustan kohdanneeni mielessäni tuon kysymyksen, mutta en ole lähtenyt sitä seurakuntalaisille tarjoilemaan. Oulun iltojen rajanveto kulkeekin ehkä siinä, miten paljon papin ja kirkon työntekijän on sopivaa esitellä ja “tarjoilla” erilaisia epäilyksen ja kyseenalaistamisen aiheita ja polkuja. Papin on kohdattava sellaisia ja kuunneltava, mutta ei ensimmäisenä tarjoiltava niitä muille. Joillekin on pahennus jo se, kun todetaan, että asioita voidaan epäillä. Epäilys on uskon sisar tai veli – on joku sanonut. Luther totesi, että “usko on mitä suurinta pimeyttä” eli usko on jotakin sellaista, jonka varaan pitää heittäytyä kaikkien kysymysten ja epäilystenkin keskellä vailla tähän maailmaan liittyvää tietoa asioiden “oikeellisuudesta”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matti Pulkkinen sanoo:

    Toivo Loikkanen: ei agnostismia varmaankaan voi saada sopusointuun luterilaisuuden kanssa, koska usko on niin keskeinen vanhurskauttamisopissa. Tunnen kyllä erään irlantilaisen, joka on “katolinen agnostikko”, mutta sillä hän viittaa nimenomaan katolisuuteen sosiaalisena viiteryhmänään.

    Tuo kysymyksesi siitä, onko Jumala sittenkin vain omien aivojemme konstruktio, on kysymys, jonka jokainen kristitty itselleen esittää. Se on sitä vaikeampi, mitä enemmän Jumala ajatellaan antropomorfisena olentona.

    Ortodoksiset ikonit eivät koskaan kuvaa Jumalaa, koska Jumala on ymmärryksemme ulkopuolella. Kolminaisuudesta voimme ymmärtää Kristuksen ja Pyhän hengen, mutta Isä on apofaattisen teologian kannalta käsittämätön. Apofaattinen, mystinen teologia johtaa harjoittajansa agnostismin käänteisilmiöön. Jumalan olemassaoloa ei voi epäillä, mutta voimme epäillä tietoamme hänestä. Syy ei ole Jumalan vaan ihmisen olemuksen. Jos asia sattuisi kiinnostamaan Sinua, niin Vladir Losskyn “The Mystical Theology of the Eastern Church” voi olla kiinnostava lukea.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Toivo Loikkanen sanoo:

    Matti: Kiitos vinkistä ja hyvistä ajatuksista ja tiedoista. Huomaan, että ajattelemme pitkälle samalla tavalla. Itse pidän tärkeänä, että tunnistamme ja tunnustamme epäilymme. Kirkon ja uskon kannalta näen myös tärkeänä, että asioita pohditaan ja puolustetaankin tiedollisina ja älyllisinä kysymyksinä. Kirkon ja uskon näkökulmasta näen tärkeämpänä väylänä kuitenkin spiritualiteetin eli Jumalan edessä olemisen ja viipymisen eri muodoissaan. Ymmärrän, että itäisen kirkon mystiikka ja myös rukouselämä ovat tätä. Tai voidaan ajatella niin, että tarvitaan sekä älyllistä ja tiedollista pohdintaa ja jopa kyseenalaistamista ja sen rinnalla mystiikkaa. “Jumalan olemassaoloa ei voi epäillä, mutta voimme epäillä tietoamme hänestä. Syy ei ole Jumalan vaan ihmisen olemuksen. ” Tämä ilmaisusi on mielenkiintoinen ja tuntuu hyvältä vaikkakin jotkut nykyajan ihmiset nostavat juuri esille epäilyksen Jumalan olemassaolosta. Minulle se ei ole relavanttikysymys, mutta minunkin pitää kuulla, että se on sitä joillekin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Toivo Loikkanen sanoo:

    Ari, kirjoitit: Olen joku outo muinainen fossiili, kun päivittäin puhun persoonalliselle Jeesukselle. Pitäisikö minun vain lepytellä jotakin maan henkeä tai muuta outoa kosmista voimaa. Silloinko kelpaisin nykykirkollemme ja nykypapeille? – Tuollaista ei kaiketi kukaan ole esittänyt.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matti Pulkkinen sanoo:

    Toivo: Olen aivan samaa mieltä siitä, että epäily pitää pystyä kohtaamaan sekä henkisesti että älyllisesti. Kristinuskon tulevaisuudelle on tärkeää, että rationalistiseen kritiikkiin voi vastata älyllisesti uskottavasti. Sokea usko ja fanatismi eivät kuulu enää meidän vuosisadallemme.

    Kristittyä epäilijää ei saa jättää yksin! Pitää olla rohkeutta kohdata kysymykset ja myöntää, että varmuuden saavuttaminen voi olla vaikeaa sellaiselle henkilölle, jolla ei ole henkilökohtaisesti taipumusta uskonnolliseen tunteeseen, ts. jolla ei ole tukenaan mystiikan tuomaa henkilökohtaista varmuutta. Tällainen tilanne voi usein olla henkilölle hyvin ahdistava.

    Toivotaan, että avomielinen keskustelu asiasta jatkuu ja että epäilijöille voidaan antaa jatkossa paremmin myös rationaalispohjaisia ajattelun aiheita. Ei toisaalta voi olla rationaalispohjaista apologetiikkaa, jos epäilystä puhuminen kielletään.

    Mainitseman Lossky on kirjoittanut, että kristinuskolle ei merkisisi mitään, vaikka Marsista löytyisi marsilaisia tai että aurinkokunta, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, osoittautuisikin maakeskeiseksi.

    Tällainen sopusointu luonnontieteen ja kristinuskon välillä syntyi itse asiassa jo 300 – 400 -luvulla, kun kirkkoisät jotuivat puolustamaan oppejaan epikurolaisia vastaan. Kirkon traditiossa on ehtymätön mutta liian vähän käytetty rationaalisen apologetiikan varasto.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • laila h flink sanoo:

    Rovasti Toivo Loikkanen : Saarnavirka on opetusvirka.

    ” Ilomme on täydellinen “.

    Ilo on alussa ja puolillaan , kun kristitty alkaa uskoa , mutta kun kirjoittaja jatkkaa kirjoitustaan ja mietiskelyään , usko vahvistuu ja ilo tulee täydelliseksi.

    ” Jumalan sana ei tyhjänä palaja , vaan kantaa hedelmänsä. “ Haaveksijat eivät ole milloinkaan edes kokeilleet , mikä Jumalan voima on saarnatussa Jumalan sanassa. ” Siitä me tiedämme hänen henkensä meissä pysyvän ” .

    ” Älkööt monet pyrkikö opettajiksi ” , ( Jaak.3: 1).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Oulun Hiippakunnan Tuomiokapitulin päätöstä voi kai hyvin kuvata Piispa Salmen antamalla lauselmalla kristitystä ihmisestä. Kapituli oli viekas kuin käärme, mutta lempeä kuin kyyhkynen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.