Kevätvirsi Virnamäellä

b2ap3_thumbnail_WP_20130517_007_20130517-180855_1.jpg

Varhaisella aamulenkillä kirkolliskokousviikolla päädyin Aurajoen Halistenkoskelle ja vanhojen maalaistalojen pihapiiriin keskellä kaupunkia. Kuulostelin kevätvirsiä Virnamäellä. 

 

Kevätvirsi Virnamäellä

1.

Kevät herää elämään,

vedet vapaat pauhaa.

Siemen pannaan itämään,

peltomullan rauhaan.                                  

2.

Mänty seisoo paikallaan,

aika rientää hiljaa.

Sukupolvet vuorollaan

syövät pellon viljaa.

3.

Laidunmäen katajat

harmaat kivet kietoo.

Hirnahtavat hevoset

toisiansa liehtoo.

4.

Leivo nousee korkeuteen

ilosävel raikuu.

Tuoksut lehden tuoreuden

pajukosta haikuu.

b2ap3_thumbnail_044_20130517-184152_1.JPG

 

5.

Luoja kuulee huokauksen

koko luomakunnan.

Antaa toivon, rohkeuden,

elämälle suunnan.

6.

Henki Pyhä virvoitat,

sateen annat meille.

Uskon kuivan uudistat,

kasvun lapsen teille.

7.

Kanaemo poikansa

turvaa siiven alla.

Kristus omat lapsensa

suojaa maailmalla.

8.

Armon antaa avaran,

uskon heikon kantaa.

Luoksensa tuo kaipaavan,

saattaa kotirantaan.

(kuvat: ylhäällä Virnamäeltä, keskellä kanaemo poikasineen kanalastamme Lahdesta, alhaalla Maarian kirkon alttari kirkolliskokouksen päätösmessun jälkeen)

b2ap3_thumbnail_WP_20130517_001_20130517-184219_1.jpg

 

2 kommenttia

  • Pekka Särkiö sanoo:

    Vanhan miljöön ylläpitäjät tekevät arvokasta kulttuurityötä. Rapistuvien hirsirakennusten ylläpito on kallista, eikä siihen useinkaan irtoa suuria summia pienten tilojen tuotosta. Jäljelle jää oma työ, talkoot tai yhteiskunnan avustukset. Silti katoavan maatalouskulttuurin keitaat on tärkeää säilyttää yhteisen muistinkin vuoksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Särkiö sanoo:

    Kirjoitin tämän 15.5. Samana päivänä ilemstyneessä Lahden Kirkonseutu -lehdessä Markku Jalava kirjoitti, kuinka “kevätvirret ovat täynnä iloa luonnon kauneudesta ja kasvusta.” Kevätvirsien suosiosta huolimatta ne ovat Tauno Väinölän mukaan tulleet virsikirjaan varsinaisesti vasta 1986. Jalavan mukaan tämä johtuisi siitä, että kirkossa on vasta myöhemmin opittu näkemään ihminen osana luontoa, ei sen yläpuolella. Näin on syntynyt erityinen ekoteologia. Itse en erota ekoteologiaa erilliseksi. Se on osa uskon kokonaisuutta ja tarkoittaa luonnon näkemistä Luojan rakkauden kohteena ja siten arvokkaana sinänsä. Isäni opetti, että leiripaikkaan ei saa jäädä mitään jälkeä ihmisen viipymisestä paikalla. Tämä voisi olla hyvä neuvo koko elämälle: siitä ei pidä jäädä tuhon jälkiä, vaan mielummin hyvää ja kaunista.

    Ilmoita asiaton kommentti