Kirkko ei ole olemassa itseään vaan maailmaa varten!

Matti Hernesahon kolumni sai tarttumaan jälleen minulle tuttuun aiheeseen eli siihen, mikä on kirkon missio ja itseymmärrys. Niistä nousee sitten se, miten kirkko toimii ja elää.

Hernesahon perusajatus on se, että kirkko ei ole olemassa kristittyjä varten. Tämä saattaa aluksi joitakin hämmentää, mutta niin se kuitenkin pohjimmaltaan on. Kirkko on olemassa tätä maailmaa varten. Asian voisi muotoilla vaikka sanomalla, että kristillinen kirkko on Jumalan instrumentti tässä maailmassa. Tai kirkko on itsessään sakramentti maailmalle nautittavaksi.

Näillä ajatuksilla kirkon missiosta ja itseymmärryksestä on paljonkin merkitystä, kun seuraamme keskustelua mm. oman kirkkomme tulevaisuudesta ja siitä, miten kirkon tulisi toimintaansa suunnata. Jos kirkko ohjautuu omien jäsentensä hoitamisen ajatuksesta, silloin se väistämättä kääntyy sisäänpäin - vaikkakin tiedämme ainakin osan jäsenistä olevan toimintaan osallistumisen osalta passiivisia.

Jos taas kirkko ymmärtää itsensä maailmaan lähetettynä, se myös suuntaa omaa olemistaan tästä lähtökohdasta. Se perinteinen ”seurakunnan jäsenten hoitaminen” voi tulla mieleen ja tuntua tärkeältä. Sitä se onkin, mutta sen tulisi toteutua kunkin jäsenen oman vastuun kautta ja toisaalta kirkon tehtävän toteuttamisen kautta.

Hernesaho haluaa torjua myös sen ajatuksen, että yhteisöjen rakentaminen ja maailmaan suuntautuminen olisivat toisilleen vastakkaiset tai jännitteiset asiat. Olen itse ainakin osittain samaa mieltä ja osittain näen vahvassa hengellisen yhteisön rakentamisessa vaaran kääntyä sisäänpäin. Siitä on myös paljon esimerkkejä.

Hernesaho haluaa kolumnissaan käsittääkseni myös torjua sen, että kirkon ns. aktiiviset ja pasiivisemmat jäsenet asetetaan vastakkain. Siinä olen täsmälleen samaa mieltä. Se aktiivisuus ja passiivisuus nimittäin usein on arvioitu vain kokoavaan toimintaan osallistumisen näkökulmasta. Ja kirkon itseymmärrys taas antaa lähtökohdan kristityn elämisestä nimenomaan maailmassa. Se on myös perusluterilainen ajattelu, jonka Luther ilmaisi kristityn ”virkoina” eli eri tehtävinä.

Seurakuntien toiminnan kannalta kirkon itseymmärrys maailmaa varten olevana onkin sitten hieman hankalampi juttu. Itse olen ratkaissut niin, että kirkon ja seurakunnan tulee kaikessa avautua ulospäin, maailmaan. Kirkon toiminnalla tulee olla paljon verkostoitumista eri elämänpiirien ja ihmisten kanssa. Kirkon todistuksen ja palvelun kohdentaminen ja toteuttaminen ei kysy ”oletteko seurakuntamme tai kirkkomme jäseniä”. Se lähtee siitä, että kaikki kullakin alueella olevat ihmiset ovat kirkon todistuksen ja palvelun piiriin kuuluvia. Siitä lähtee sitten yhteisöön mahdollisesti kutsuminen ja edelleen yhteisön rakentaminen.

Korostan itse vielä – kuten niin monesti aikaisemmin – kirkon todistuksen ja palvelun erottamatonta yhteyttä. Niiden yhteen liittymistä on kuvattu mm. sanoilla osallisuus, osallistaminen, yhteys ja niin edelleen.

Hieman vaikeaa tässä kaikessa on edelleen se, että lähdemme ajatuksissamme liikkeelle kirkon organisaatiosta ja sen työntekijöistä toteuttajana tai toimijoina ja ihmisistä vastaanottajina. Sekin asetelma on olemassa, mutta se on yksi piirre ja siitä tulisi päästä myös pois.

Olkoon kirkko siis enemmän kirkko! Se ei olekaan ihan yksinkertainen ”rasti”!

https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/kolumni-kirkko-ei-ole-olemassa-kristittyja-varten/

Toivo Loikkanen

49 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Oo n tässä yhtenä puuhaajana sen suuntaiselle muutokselle, jota Toivo kuvaat. Jotta kaikki yhdessä voisimme olla toteuttamassa kirkon tehtävää. Siksi kiinnostaa keskustelu aiheesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Vähän erikoista että kukaan ei ole tässä muistuttanut seurakunnan ”virallisesta määrittelystä”; pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti opetetaan ja sakramentit oikein hoidetaan (Augsburgin Tunnustus VII). Ei tarvitsekaan. Luterilainen Maailmtanliitto totesi 50 vuotta sitten määritelmän kirkon tehtävää ajtellen aivan liian liikkumattomaksi, jäykäksi, paikallaan olevaksi jne. Huovisen Katekismus on hiukan inhimillisempi sanoessaa, että kirkko/seurakunta on armahdettujen syntisten yhteisö, joka luottaa Jumalaan ja jossa Pyhä Henki herättää uskon ja rakkauden. Vähän jo yhteisöstä – vaikka samalla Pyhä Henki (eli Jumala) on lempeästi suljettu kirkon sisälle (”jossa”).

    Avasin aivan tätä asiaa varten pitkästä aikaa Horst Georg Pöhlmannin Dogmatiikan pääköhdat kirjan, johon miellyin opiskeluaikana. Siellä on sekä kirkosta että kirkosta ja virasta niin verratonta tulkintaa että pitänee kirjoittaa oma blogi, ehkä. Riitta ja Seppo Teinosen vuonna 1974 aivan tuoreeltaan suomentama kirja näkee etukäteen kirkolliskokouksen tulevasisuuskomitean huolen aiheetkin, kun se selvästi torjuu käsityksen, että Kristus olisi perustanut ”yhden viran, joka on seurakuntaa vastapäätä, ja joka on alusta pitäen jätetty tietyille henkilöille”. Sen mukaan paimen on antava, seurakunta vastaanottava”, ja sellainen paimen soveltumaton ”työtoverillisiin toimintamuotoihin”. Pöhlmanin mukaan virka on ”koko seurakunnalle annettu julistus- ja palvelutehtävä, joka saa hahmonsa virkojen periaatteellisessa moneudessa”.

    Tiedän että tämä menee vähän sivuun blogin aiheesta, ja että tämä jakaa lukijoita, mutta voitte arvata miten vanha kirja-ystävä ilahdutti ja melkein nauratti:)

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kiitos, Hannu, asiaa laajentavasta kommentistasi. Tämä Pöhlmanin näkemys on tosiaan mainio: Pöhlmanin mukaan virka on ”koko seurakunnalle annettu julistus- ja palvelutehtävä, joka saa hahmonsa virkojen periaatteellisessa moneudessa”. Olen itsekin opintojen alkuvaiheessa lukenut tuon mainion opuksen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    “Se on outo tarina, se on synkkä, se on tahmea, verinen ja pimeä, se on epäoikeudenmukainen, se ei ole kaunista nähnytkään, se ei on valo, joka pimeydessä loistaa, se on itse pimeys ja kalmiston kaiku. Se on varjojen maa, ja mielen synkennys ja vihan äiti.” (lausunto Kirkosta Tarja P)

    Tuosta Tarjan katkeruudesta, ei puutu sitä samaa katkeruutta mitä Luther koki Juutalaisia kohtaan, jotka arvostelivat äitinsä huoraksi ja Lutherin tämän penikaksi jne. Katkeruus on synkkä myrkky, joka Lutherin sai pauloihinsa vuosikymmenien taistelusta Juutalaisten opineiden kanssa. Kiroukset lensivät puolin ja toisin. Harmi, että Luther kirjoitti sanansa ylös, sillä ilman niitä, ei kukaan muistaisi noista riidoista mitään… Luther oli syntinen ihminen, kuten Pietari ja Paavali.

    Kristinuskon ytimessä on anteeksianto ja Armo elämän jatkamisesta erheiden jälkeen. Kirkko on lähimmäisiä varten ja “lähimmäinen” tarkoittaa ihmistä joka on “käden mitan päässä” Taivaan valtakunta on Jumalan perhe. Kirkko on Jumalan lapsien asuinsija, joilla on turva Jumalassa Kristuksen tähden. Tuomioita meillä ei ole antaa, sillä tiedämme, että yksin Jumalalla on tuomio valta. Seurakunnilla on omat virkansa ja palvelijansa. Kirkon virka on palvelu virka, Kristus tuli palvelemaan, ei palveltavaksi. Tämä koskee kaikki kastettuja ja varsinkin erityisiin tehtäviin valittuja kastettuja. (pastoreita ja muita työntekijöitä)

    Ensin on aina katsottava peiliin, eikä koskaan saa unohtaa mitä sieltä näki, kun maailmaan menee Kristusta julistamaan. (Kirkon varsinainen ydin tehtävä)

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kiitos, Ismo, erittäin hyvästä ja syvällisestä kommentistasi. Olen Lutherin kohdalla samaa mieltä. Hänen sanat juutalaisista syntyivät siinä taistelutilanteessa ja nyt katsottuina ne ovat pahoja sanoja, varsinkin holokaustin taustaa vasten. Sellaiseen Luther ei tietenkään tähdännyt, mutta hänenb sanojaan on käytetty väärin. Kommentin loppusosassa on hieno kuvaus kristittyjen ja seurakunnan roolista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Varsinkin Markku Hirnin tärkeiden kysymysten takia pitää sanoa vielä jotakin, silläkin uhalla että näyttäisi ”ihannekuvasta lähtemiseltä”. Uuden testamentin kirkko on, erotuksena pakanallis-hellenistisestä kirkosta, aina Jumalan kirkko eli vertikaalinen eikä horisontaalinen suure. Maallinen käsite ekklesia (kirkko) tarkoittaa kansankokousta, jonka muodostavat ihmiset, kun taas UT:n kirkon perustaa (muodostaa) Jumala. Se ei itse kokoa itseään, vaan sen kokoaa Jumala. Kristillinen usko on uskoa tällaiseen maan päällä ja sen todellisuudessa toimivaan Jumalaan.

    Mitä tulee kirkkoon reaalitodellisuudessa, keskeistä siinä on virkojen olemassaolo. Virkakirkko muodostui jo UT:n aikana, vaikka siinä ei vielä slloin ollut virkojen porrastusta, se muodostui myöhemmin. Tämän näkemyksen mukaan Pietarin ja apostolien ”virka” on periytymätön, koska se on historiassa toistumaton kirkon perustus (Matt. 16:17 -, Ef. 2:20).

    Tarkasti ottaen kirkko ei ole varsiinaisesti minkään asian subjekti, vaan se on ”pyhien yhteisö”; subjekti on Jumala yksin. Kirkko ei muodostu ”niistä uskollisista jotka hakeutuvat kirkon toiminnan piiriin” (Hirn), vaan niistä syntisistä pyhistä, jossa Pyhä Henki on herättänyt uskon. Kirkko ei myöskään voi tehdä mitään diagnoosia ”maailmasta”, on vain Jumalan sanassaan ilmoittama arvio maailman tilasta, joka ei ole mairitteleva.

    Näissä asioissa olen nojannut Pöhlmanniin. Ymmärtääkseni ihmisen täytyy kristittynäkin tehdä valintoja siinä mihin tai keneen nojaa, ellei ajattele olevansa riittävä itsessään. Enkä ajattele Markku Hirnin pitävän itseään riittävänä itsessään, olen vain aikaisemminkin ollut näkevinäni jonkinlaisen sulkeutumisen tähän näkyvään todellisuuteen niin vahvasti, että se tahtoo rajata Jumalan todellisuuden pois. Sanon tämän arasti ja epäröiden, mutta sanon kuitenkin, koska hän teki niin syvällisiä kysymyksiä tähän hyvään blogiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kiitos, Hannu. Tämä keskimmäinen kommenttisi kappale on tärkeä:”Tarkasti ottaen kirkko ei ole varsiinaisesti minkään asian subjekti, vaan se on ”pyhien yhteisö”; subjekti on Jumala yksin. Kirkko ei muodostu ”niistä uskollisista jotka hakeutuvat kirkon toiminnan piiriin” (Hirn), vaan niistä syntisistä pyhistä, jossa Pyhä Henki on herättänyt uskon. Kirkko ei myöskään voi tehdä mitään diagnoosia ”maailmasta”, on vain Jumalan sanassaan ilmoittama arvio maailman tilasta, joka ei ole mairitteleva.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Lähetysteologiassa on löytynyt tärkeä ilmaus kirkon toiminnasta: tehtävässään kirkko osallistuu Jumalan toimintaan maailmassa. Subjekti on Jumala, ja parhaimmillaan kirkko/seurakunta osallistuu siihen.

      Kun puhutaan siitä että seurakuntalaiset eivät ole seurakunnan toiminnan objekteja/kohteita, vaan he ovat yhdessä työntekijöiden kanssa toiminnan subjekteja eli täysivaltaisia tekijöitä, silloin puhutaan subjektina olemisesta suhteellisessa merkityksessä. Viime kädessä toimija on Jumala. Seurakuntalaiset osallistuvat tasavertaisesina työntekijöiden kanssa Jumala työhön.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Käsitän kirkon tehtävänä olevan älytöntä iloa tuottavan sanoman julistamisessa Jeesuksen sovitustyöstä. Siellä missä tuo ilo saavuttaa ihmisten sydämet, ei tarvitse pohtia kirkon uudistamista. Ilo uudistaa kirkon. Miksi se ilo on niin kätkössä, ettei sanoman todellinen sisältö tavoita sydämiä ja synnytä sitä älytöntä iloa? Muistattehan mitä sanottiin pyhän epistolatekstissä ilon vaikutuksesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.