Kirkko ja yhteisten asioiden hoito (politiikka)

Kristillinen usko Jumalaan kaikkeuden Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä merkitsee sitä, että todellisuutta kaikkineen katsotaan perimmältään tämän uskon näkökulmasta. Kaikkea ei aina sanoiteta uskon kielellä, mutta se on ihmisten välisissä kohtaamisissa läsnä. Arvo on sitä, mitä tavoitellaan, ja sen määrittelyyn vaikuttavat sekä yleiset filosofiset näkemykset siitä, mitä pidetään hyvänä, totena ja kauniina että kristillisen teologian mukaiset perushyveet usko, toivo ja rakkaus. Rakkauden laki on elämän peruslaki, joka tulee ilmi niin kymmenessä käskyssä kuin Vuorisaarnassa - rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi -, viljele ja varjele luomakuntaa.

Rakkauden laki palvelee kunkin kontekstin parasta ottamalla huomioon tilanteen eksymättä silti suhteellistamisen suohon tai liiallisen jäykkyyden mukanaan tuomaan vierauteen todellisuudelle. Esimerkiksi säätilaan asianmukaisesti mukautuminen edellyttää materiaalilta tiettyä joustavuutta, kykyä ottaa vaihtelu huomioon, koska liian jäykkä ja joustamaton materiaali murtuu. Toisaalta kappaleen tulee olla riittävän jäykkä hoitaakseen tehtävänsä ja tarkoituksensa. Kaikki ei ole muuttuvaa, mutta pysyvyys ja puhuttelevuus edellyttävät elävyyttä ja valppautta - se on rakkauden ja huolenpidon olemus.

Ääritilanteissa, joita olemme saaneet monessakin mielessä viime vuosinakin kokea, valmiit kaavat tahtovat särkyä ja tulee pitää varansa, jotta aallokossa ei ajeta karille tai jouduta tuuliajolle ilman ohjausta teille tietymättömille. Tämä ei ole suinkaan uusi asia myöskään kirkolle. Vasta taivaassa on helppoa. Kristillisen uskon pohjalta voidaan kuitenkin löytää ja juurtua varsin kestävään arvopohjaan.

Toisen maailmansodan aikana käsikirjoituksessaan kirjaan Ethik Dietrich Bonhoeffer kirjoitti: "Järki, sivistys, humaanisuus, suvaitsevaisuus, omalakisuus - kaikki nämä käsitteet, joita vasta äskettäin käytettiin taistelun iskulauseina kirkko vastaan, kristinuskoa vastaan, Jeesusta Kristusta itseään vastaan, löysivät yllättäen itsensä ajautuneen aivan lähellä kristillisyyden aluetta... nämä käsitteet olivat tulleet jollakin tapaa kodittomiksi ja etsivät nyt paikopaikkaa kristillisestä, kristillisen kirkon varjosta... tapahtui paluu alkuperään, - itsenäistyneet, pois juosseet lapset palasivat vaaran hetkellä takaisin äitinsä luokse. Vaikka vieraantumisen aikana niiden ulkonäkö ja kieli olivat muuttuneet, tunnistivat ratkaisevalla hetkellä toisensa äiti ja lapset. Järki, oikeus, sivistys, humaniteetti, ja mitä nämä käsitteet ovatkaan nimeltään, etsivät ja löysivät alkuperästään uuden merkityksen ja voiman. Tämä alkuperä on Jeesus Kristus."

Suomessa seurattiin kansainvälistä tilannetta. Synodaalikirjassa Kristuksen kirkko myrskyssä (1947) Tampereen piispa Eelis Gulin totesi väkivallan ja raa'an voiman politiikan vallinneen ja viettäneen riemuvoittojaan kansainvälisessä politiikassa. Myös kirkkojen johtajat olivat julistaneet Jumalan valtakunnan ja oman kansan asian yhdeksi ja samaksi tosiasiaksi. Kirkossa oli kuitenkin vaikuttanut myös väkeviä todistajia, jotka olivat pitäneet esillä "ylimaallisen evankeliumin sanaa". Näistä yksi oli Dietrich Bonhoefferin ystävä, ekumeenisen Life and Work -liikkeen kantava voima, Chichesterin piispa George Bell. Gulinin mukaan hän "...on Englannin parlamentissa läpi koko sota-ajan vedonnut Jumalan Sanan ylikansallisiin totuuksiin. 'Kirkon korkein asia ei ole kansallisen asian voitto', lausui tri piispa Bell, ja hän jatkoi: 'On vaikea sanoa tätä, mutta sillä on äärettömän suuri merkitys. Kirkon korkein tehtävä on täyttää Jumalan tahto, kuka voittaneekin, ja julistaa Jumalan armoa kaikille ihmisille ja kansoille. Jos tätä evankeliumia ei saarnata, ei kirkko ole kirkko. - Inhimillisen itsekkyyden ja kansallisten eroavaisuuksien yläpuolella ja niiden vastakohdaksi kirkko asettaa Jumalan rakkauden evankeliumin ja kristittyjen yhteyden. Eikä kirkko ole ihmisajatuksen keksintö, vaan Jumala luoma elävä, henkinen todellisuus."

Ekumeeninen kanssakäyminen tuki osaltaan pyrkimyksiä rakentaa rauhaa ja sovintoa Euroopassa sodan jälkeen - sittemmin Euroopan unionissa. Kirkko pyrkii omalta osaltaan vaikuttamaan yhteiskunnassa kristillisen uskon pohjalta ja lähimmäisenrakkauden käskyä soveltaen. Se mitä se konkreettisesti tarkoittaa kulloisessakin tilanteessa, pitää kunakin aikana ratkaista. Erityisesti 60-70-lukua on kutsuttu politisoituneiksi tai jopa ylipolitisoituneiksi vuosikymmeniksi. Jäsenkirja ratkaisi paljon, vaikkei niin paljon kuin yksipuoluejärjestelmissä.

Arkkipiispa Martti Simojoki kirjoitti näinä aikoina kirkon ja politiikan välisestä suhteesta perustavia pohdintoja puhekokoelmassa Kirkon tie (1971) - vieläkin varsin ajatuksia herättävällä tavalla. Simojoki näkee kristillisen uskon näkökulmasta kristityn vastuun kiteytyvän poliittisissa kysymyksissä lyhyesti sanottuna "elämän inhimillistämiseen". Hän edustaa siis tiettyä kristillistä humanismia, joka ei unohda kristillistä uskoa kantavana voimmana ja lähtökohtana eettisille pohdinnoille. Simojoki jatkaa ikään kuin nykyisiä pohdintoja kirkon uskon lähtökohdista nousevan julkisen teologian ajatusta ennakoiden ja sanoittaen sekä pinnallisesta puoluopoliittisesta myötäilystä ja instrumentalisoinnita varoittaen: "Mikäli esiintyy pyrkimystä käyttää kirkkoa puoluepoliittisten pyrkimysten palvelukseen, on tämä päättäväisesti torjuttava. Jos aikaisemmin näin on tapahtunut, nyt, kun asiaintila on tiedostettu, tätä ei enää saisi tapahtua. Mutta luisuminen poliittisten tarkoitusten palvelemiseen estyy ainostaan, jos kirkon omassa piirissä herätään vastuuseen niistä ihmiselämän kysymyksistä, joista politiikassa on kysymys ja jotka on hoidettava. Asiallinen, uskon omista perusteista nouseva ja todelliseen asiantuntemukseen perustuva asioiden pohdinta, mihin meidän pappien tiedot yleensä eivät ole riittäviä, on paras keino estää kirkko joutumasta puolueiden asianajajaksi. Jos tämä laiminlyödään ja keskitytään yksinomaan hengellisiin asioihin, kirkko politisoidaan, niin oudolta kuin tämä asiaa enempää ajattelematta kenties kuulostaakin."

Simojoki ei kuitenkaan halunnut vähätellä politiikassa mukana olevien eettistä ja maailmankatsomuksellista vilpittömyyttä vaan painotti sitä, että hänen nähdäkseen monien poliitikkojen kiinnostuksessa kirkkoa kohtaan on pohjimmaisena "...pyrkimys oikeuteen ja vanhurskauteen ja että siinä myös monessa tapauksessa saattaa olla kenties tiedostamaton käsitys siitä, että suuremman ihmisyyden aikaansaaminen maailmassa edellyttää kristinuskoon sisältyvien ihanteitten tunnustamista ja pyrkimystä niitten tähänastista tehokkaampaan toteuttamiseen... tämä koituu sekä kirkon että poliittisen osallistumisen onneksi ainoastaan, jos valitut kirkolliset luottamus[henkilöt] hoitavat luottamustehtäväänsä päämääränään kirkon todellinen hyvä ja nojautuen siihen perustukseen, joka pitää kirkon pystyssä: kirkon tunnustukseen."

10 kommenttia

  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Piispa Bell puhui fiksuja, mutta “Eikä kirkko ole ihmisajatuksen keksintö, vaan Jumala luoma elävä, henkinen todellisuus.”

    Kirkko jos mikä on ihmisajatusten keksintö ja tuote. Jos se olisi Jumalasta, niin Jumala olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Näin siksi, että vain The Kirkon, katolisen, kautta voi pelastua ja muut joutuvat helvettiin. Jo pienestä huomiosta voi päätellä, että katolisen kirkon ja siten koko kristillisyyden teologia on hiekalle rakennettu. Kukaan ei ole vielä pelastunut. Eivät edes apostolit pelastuneet.

    Jos joku pystyy kumoamaan blogissani esittämäni väitteen pelastuksesta, niin ryhdyn uudelleen pohtimaan kirkon asemaa.

    https://www.kotimaa24.fi/blogit/sielujen-pelastajat/

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Suni sanoo:

    Kirkko on todella ottanut Jumalan aseman meidän ihmisten keskuudessa. Esim kaste, vallanhalua.

    Me ihmiset aina ensimmäisestä alkaen muutama satatuhatta vuotta sitten olemme vastuussa elämästämme Korkeimmalle, Jumalalle. Tämä on elämän realismia.

    Totean vielä, että lähimmäisen rakkaus on luotu kaikille olennoille ensimmäisestä alkaen kenties miljardeja vuosia sitten.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Tomi

    Kiitos sinulle erittäin hyvää pohdiskelua sisältävästä blogistasi.

    Tapiolle ja Reinolle

    Kolmannen uskonkappaleen mukaan kirkko on Pyhän Hengen toimintaa kuvaavista ilmauksista ensimmäinen.

    Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa puolestaan sanotaan, että Kirkko on Kristuksen ruumis elikkä siis yhteisö, jonka jäseninä olemme Kristuksen jäseniä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Yhteiskunnallisissa kysymyksissä lienee kristityn tavoiteltava vaikuttamista oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja lähimmäisrakkauden toteutumisen edistämiseksi. On kuitenkin ilmeistä, että käsityksissä yhteisestä hyvästä löytyy hyvin paljon erimielisyyttä ja jopa vastakkaisia käsityksiä. Demokraattisessa yhteiskunnassa keskeisiä vaikuttamiskanavia on äänestäminen, julkiset mielipiteenilmaisut ja järjestötoimintaan osallistuminen puolueissa tai muissa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivissä järjestöissä. Tarjolla olevista vaihtoehdoista itsekukin valitsee omia ihanteitaan parhaiten vastaavat. Tämmöisen harkinnan tulos näyttää ilmeisesti johtavan siihen, että niin kristittyjä kuin muitakin hyvään pyrkiviä ihmisiä on hyvin monenlaisten, myös täysin vastakkaisten, pyrkimysten tukena. Ketään ei pitäisi tuomita siitä, että hän on päätynyt aivan toisenlaisten tavoitteiden kannattamiseen kuin mitä itse pitää oikeina.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Yksi vaikeimpia taitoja vastakkainasettelussa on pitää asiat asioina ja jättää kajoamatta vastapuolen henkilöön.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Suni sanoo:

    Kirkon oppi. ” Kirkko on Jeesuksen ruumis “. Samaa ajattelua eteenpäin. Alttari on Jeesuksen peppu, joka antaa herran pyhän ehtoollisen sitä haluaville. Ihminen joka pitää tätä Jeesus – kirkko ajattelua mielisairaana saa minun positiivisen arvostukseni.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Suni sanoo:

    Vielä ” Kirkko on Jeesuksen ruumis “. Kirkko rakentaa Jeesuksen ruumiita , purkaa niitä, ja myy niitäJeesuksen ruumiita ulkopuolisille. Täysin sekopäistä oppia.

    Blogisti voisi pyrkiä poistamaan tämänkaltaisen opin ja sen omaksujat kirkon sisältä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen
    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.