Kirkko, seksuaalisuus ja seurakuntavaalit

Seurakuntavaalit, seksuaalisuus ja kirkosta eroaminen näyttävät kuuluvan kiinteästi yhteen sikäli, kun pohtii neljän vuoden takaisia tapahtumia ja nyt viime päivien keskusteluja. Sen sijaan, että kirkon asioihin ja linjaan haluttaisiin vaikuttaa äänestämällä, varsin moni on viimepäivinä käynyt Eroa kirkosta -sivustolla päättämässä suhteensa kirkkoon.

Arvioin vuoden 2010 kirkosta eroamisen aallon taustalla olleita tekijöitä viime keväänä Vartijalta ilmestyneessä E-kirjassani Paasikiven diktaatista homoiltaan - Suomen luterilainen kirkko ja seksuaalietiikan murrosvuodet. Pohdin siinä, että taustalla oli kirkon seksuaalieettisten linjausten tai niiksi oletettujen kansanedustaja Päivi Räsäsen tv-lausuntojen ohella pidemmän ajan kuluessa henkilölle muodostunut käsitys, ettei kirkolla ja uskonnolla ole omassa elämässä niin suurta merkitystä, että ne saisivat pysymään kirkon jäsenenä.

Perinteisen median Ajankohtaisen Kakkosen homoillasta ja kirkosta eroamisen lisääntymisestä kertovien uutisten ohella neljä vuotta sitten keskeinen, vaikkakin melko vaikeasti mitattava, merkitys oli yleistyneellä suosiotaan kasvattaneella sosiaalisella medialla. Kirkosta eroamisesta tuli syksyllä 2010 ilmiö, jossa Eroa kirkosta -sivulla tehty päätös käytiin jakamassa tuttavapiirille sosiaalisen median kautta, mikä osaltaan kannusti muita kirkosta eroamista harkitsevia tekemään lopullisen eroratkaisun ja taas puolestaan kertomaan siitä eteenpäin. Internet-keskustelujen ohella luonnollisesti niin työpaikoilla, harrastuksissa kuin ylipäätänsä kaikkialla siellä missä ihmiset kohtaavat kirkosta eroamisesta käydyt keskustelut todennäköisesti edesauttoivat sitä, että niin monet tekivät lyhyen ajan sisällä eropäätöksen. Lokakuun lopun 2010 ilmapiirissä kirkon jäseneksi jääminen vaati erityisesti nuorten aikuisten käymissä keskusteluissa jo usein selkeitä perusteluja. Mahdollisesti jotain vastaavaa on ollut käynnissä jälleen viime päivinä. Kirkon jäsenyys ei ole enää itsestäänselvyys, vaan enemmän tietoinen valinta.

Selkeiden ja yksinkertaisten vastausten antaminen siihen, miksi joku päättää erota kirkosta, on tutkijoille vaikeaa. Viimepäivien erot haastavat kuitenkin kirkon johdon ja seurakuntavaaliehdokkaat jälleen kerran pohtimaan sitä, millä eri tavoin kirkko voisi olla sellainen yhteisö, että sen nyky-ihmiset voisivat kokea sen jäsenyyden itselleen merkittävänä. Samat iki-aikaiset kysymykset elämän merkityksestä ja siitä mitä on sen jälkeen, kun meistä aikaa jättää, koskevat yhtälailla tämän päivän suomalaisia. Onko kirkko yhteisö, jossa on tilaa pohdiskella näitä kysymyksiä ja saada myös niihin punnittuja vastauksia?

3 kommenttia

  • Yrjö Sahama sanoo:

    Seksistä puhuminen on saanut aivan kohtuuttomat mittasuhteet kirkkoa koskevassa keskustelussa. Kymmenessä käskyssä vain 1,5 käskyä käsittelee seksiä, siis seksin tärkeys etiikan kokonaisuudessa on 15 %. Etiikka puolestaan on vain osa, eikä edes tärkein osa, kristinuskon itseymmärrystä. Osmo Tiililä oivalsi jotain olennaista sanoessaan: “Kirkko on olemassa, koska täällä kuollaan.”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matti Pulkkinen sanoo:

    Julianus Luopio, kristinuskosta pakanuuteen kääntynyt Rooman keisari (eli 331 – 363) ei vainonnut systemaattisesti kristittyjä: kaiketi sen takia, että hän uskoi kristinuskon ennen pitkää häviävän itsestään, koska kristityt riitelivät hänen mielestään keskenään pahemmin kuin ketkään muut.

    Luterilainen ja protestanttinen kristillisyys yleensä näyttäytyy Suomessa hyvin epäyhtenäisenä ja skismaattisena. Osa skismaatikoista iloitsee Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenkadosta yhtä näkyvästi kuin äänekkäimmät vapaa-ajattelijat. Onkin helppo kasvattaa skismaattista yhteisöä Suomessa, kun evankelis-luterilainen kirkko on tehnyt hyvän pohjatyön ja kristinuskon perusteet sekä Raamattu ovat tuttuja suurelle osalle väestöstä. On helppo mennä syömään toisen peltoon.

    Tämä skismaattisuus rasittaa tavattomasti kristinuskon ja kirkon julkisuuskuvaa Suomessa. Luterilainen kirkko instituutiona on viimeiseen asti sovitteleva ja vältää jyrkkiä vastakkainasetteluja, mikä on epäilemättä viisasta.

    Sovittelevaa linjaa ei varmaankaan kannata muuttaa, sillä sisäisten riitojen kärjistämisestä ei seuraisi mitään hyvää ja ovi vuoropuheluun asiakysymyksistä pitäisi pitää auki.

    Luulen, että evankelis-luterilainen kirkko voisi hyötyä opin selkeyttämisestä ja kristittyjen yhteyden ja ykseyden painottamisesta. Luterilainen kirkko ei puhu alkuunkaan riittävästi olemassaolonsa teologisista perusteista. Tällainen opillinen ykseyden tähdentäminen ei hyökkäisi ketään vastaan mutta vahvistaisi evankelis-luterilaista kirkkoa. Samalla olisi syytä nostaa esiin myös se tosiasia, että yksittäiset raamatuntulkitsijat voivat päätyä aivan vastakkaisiin tuloksiin – ajatellaanpa esimerkiksi Jehovan todistajien kristologian ja kirkon kristologian eroja tai yksittäisten eksegeettien julkaisuja. Vain kirkolla kollektiivina voi olla auktoriteetti, joka määrittelee sen, mikä tulkinta on oikea, ja myös sen, että tulkinta tällöinkin on väistämättä aina aikansa tuote.

    Vaikka olen toisen kirkkokunnan jäsen, haluaisin, että evankelis-luterilainen kirkko menesteyisi, koska ilman sitä Suomi ei tuntuisi enää Suomelta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Korhonen sanoo:

    Vastaus kysymykseen “miten kirkko voisi olla sellainen yhteisö …” on yksinkertainen: muuttamalla oppiaan. Kuten tiedämme, oppi muuttuu hyvin hitaasti ja kankeasti. Tästä seuraa se kirkon kannalta valitettava ilmiö, että tyytymättömät herkästi ehtivät häipyä.

    Samat iki-aikaiset kysymykset elämän merkityksestä ja siitä mitä on sen jälkeen, kun meistä aikaa jättää, koskevat yhtälailla tämän päivän suomalaisia. Onko kirkko yhteisö, jossa on tilaa pohdiskella näitä kysymyksiä ja saada myös niihin punnittuja vastauksia?

    Ei, kirkko ei ole lainkaan sellainen yhteisö, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Kirkko on kristillinen yhteisö, joka “vastaa” noihin “iki-aikaisiin kysymyksiin” kristillisten uskomusten pohjalta.

    Olisi harhaista ajatella, että tämän päivän suomalaiset pohtisivat noita “kysymyksiä” erityisesti kristilliseltä kannalta. Ainakin oman kokemukseni mukaan harva pohtii. Monet ihmiset vain hyväksyvät elämän rajallisuuden ja kuoleman väistämättömyyden. Ne, joille tämä ajatus ei sovi, tuntuvat usein turvautuvan omatekoiseen “täytyyhän sitä olla jotain suurempaa” -uskomusrakennelmaan, joka ei taatusti täytä kristinuskon tunnusmerkkejä.

    Ilmoita asiaton kommentti