Kirkollinen kehitys

Olen mietiskellyt kirkon muodostumista historian saatossa. Tietoni opin ja kirkkolaitoksen kehityksestä ovat vähäiset. Millainen olisikaan tämä Jeesuksen seuraajien joukko, jos kirkolliskokoukset ja kirkkoisät eivät olisikaan vaikuttaneet kirkolliseen kehitykseen niin paljon kuin on tapahtunut?

Missä on se kirkon kehityksen aidoin kiinnekohta? Millainen olisi maamme kirkollinen elämä ilman kirkon jakaantumista 1000-luvun aikoihin? Valta ainakin on ollut saattomiehenä historiaan vaikuttaneilla kirkonmiehillä. On ilmeisesti niin, että yhteiskunnallisen vallan ja kirkon epäpyhä liitto on myös ollut säilyttämässä kristinuskoa vuosisatojen ajan. On tarvittu reformmaatiota tilanteen selvittämiseksi.

Kirkon järjestäytyessä sekä idän- että lännenkirkoissa on monarkkinen piispuus luonut kirkkojärjestystä.
Jatkumo Jeesuksen käsien päällepanosta ( successio apostolica) on pyritty takaamaan aina uuden piispan vihkimisessä lukuisilla eri kirkoista tulevilla piispoilla. Tämä mystinen seremoniallinen vihkimys on vallan ja aseman merkittävänä takeena.

Ovatko ne kirkkokunnat ja seurakunnat, joissa ei vaalita em.piispuutta tuuliajolla? Jos mallina on apostolinen aika seurakuntineen, se johtaa huomattavasti notkempaan seurakunnan elämään ja antaa seurakunnan jäsenille suuremman mahdollisuuden valita pastorinsa ja menojensa muodon.

Olisi mielenkiintoista päästä katsomaan alkuseurakunnan elämää 2000 vuoden taakse. Varmastikin seurakunnan uskoo ja elämä on muuttunut niistä ajoista ratkaisevasti. Miten tässä ajanrattaissa käy sielunpelastuksen, Pyhän Hengen lahjojen ja verenevankelimin? Onko uomen ev.lut.kirkkoedelleen samassa uskossa alkukirkon kanssa?

Nyt, kun sekulaari seurakunta päättää kaikista asioistaan demokraattisesti, on vaarana opin uudelleen muokkaaminen ja luopuminen alkukirkon opista. Yhteiskunnallisena instituuutiona säilytetty kirkko joutuu
mukautumaan maallisten lakien mukaan ja se ei salli kirkon omaa elämää ja käytäntöä. Uskollisuus Raamatun arvovallalle on murentunut ääriryhmien painostuksen alla. Kirkko eläköön uskollisena apostoleilta saamalleen opille , joka tulee ilmi Raamatun sanassa!

Viime aikainen kehitys on nostannut korkeakirkollisuuden esiin. Siihen liittyy ainakin runsaasti vuosisatojen mukanaan tuomaa koreutta ja komeita messuja. Sopinee kysyä, että onko tämä autuuden ehto ja pelastuksen avain?

64 kommenttia

  • Sami Paajanen sanoo:

    Kosti, luet minua nyt väärin. Uskossa on kysymys nimen omaan armosta. Usko ja uskossa läsnä oleva Kristus yksin vanhurskauttaa. ” Niinmuodoin ne, jotka perustautuvat uskoon, siunataan uskovan Aabrahamin kanssa ” (Gl 3:9). Näin ihminen on päässyt takaisin paratiisin kaltaiseen tilaan. Näin edellä olevaan kysymykseesi vastaan, että yksin usko riittää.

    Kristityille sanotaan; ” vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä ” ( GL 5:16). Ja usko ilman tekoja on kuollut. Uskon kautta omistamme Kristuksen niin, että Jumala asuu sydämessämme. Mutta kukaan katumaton ja synnissä itsepintaisesti pysyvä ei voi olla osallinen iankaikkisesta elämästä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Jatkan hiukan, Aabraham ei joutunut kärsimään luterilaisuuden tunnustuskirjojen vanhuskauttamisopin ongelmista, vaan sai rohkeasti osallistua jumalallistumisen prosessiin.

    Aabraham ei joutunut kärsimään siitä, että myöhemmässä luterilaisuudessa vanhurskauttaminen käsitettiin Jumalan omaksi mentaaliseksi tapahtumaksi.

    Aabraham ei joutunut kärsimään siitä, että luterilaisuus omaksui vanhurskauttamisopista Melanchtonin tulkinnan siitä ja luterilauuden tunnustusmuodoksi otettiin sisäisiä jänniteitä täynnä oleva malli.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Kosti, luterilaiset tunnustuskirjat antavat myös selvät ohjeet siitä, että hyvät teot ovat välttämättömiä. Miksi ja mistä syistä ne ovat välttämättömiä sekin selvitetään, Ausburgin tunnustuksessa ja puolustuksessa.

    Hyvät teot eivät ole uskovalle pelastumisen kannalta turmiollisia, vaan ne ovat pelastuken merkki ja Jumala vaatii niitä ja palkitsee ne runsaasti tässä ja tulevassa elämässä. Näin juuri tapahtuu ihmisen jumalallistuminen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Sami, oikeastaan minä voin kiittää sinua, että tulin pohtineeksi jälleen kerran vanhurskattamisoppia. Huomaan että olet myös kanssani samaa mieltä siitä, että yksin usko riittää. Kuitenkin seuraavassa kappaleessa palaat Jaakobin kirjeen kohtaan, “usko ilman tekoja on kuollut.” Mitä sillä lienee tekemistä vanhurskauttamisopin kanssa? En todellakaan kiellä sitä Jumalan lahjoittamaa uskoa, jonka kautta tullaan vanhurskaaksi ilman lain tekoja.

    Kun lainaat varsin ahkerasti tuota Jaakobin kirjeen kohtaa, niin ehkäpä on hyvä todeta, mitä Luther kirjoittaa tuosta kirjeestä.

    JAAKOBIN KIRJE (Lutherin esipuhe UT:n kirjoihin)

    “Tämän, pyhän Jaakobin kirjeen ovat vanhat tosin hyljänneet; mutta minä kiitän sitä ja pidän sitä kuitenkin hyvänä siksi, ettei se julista mitään ihmisoppia, vaan sitä vastoin teroittaa innokkaasti Jumalan lakia. Mutta sanoakseni siitä ajatukseni, tahtomatta sillä kuitenkaan ketään vahingoittaa, en pidä sitä kuitenkaan kenenkään apostolin kirjoituksena. Ja perustelen sitä seuraavasti:

    Ensiksi: se kuvaa vastoin pyhää Paavalia ja koko muuta Raamattua teot vanhurskaudeksi ja sanoo Jaak. 2:21: “Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?” Pyhä Paavali opettaa kuitenkin päinvastoin Room. 4:2: Aabraham on tullut vanhurskaaksi ilman tekoja, yksin uskosta, ja hän todistaa sen 1. Moos. 5:6 (missä hänelle luettiin vanhurskaus ennen kuin hän uhrasi poikaansa). Voitaisiinhan tätä kirjettä kyllä auttaa ja keksiä selitys tälle teoista vanhurskautumiselle; kuitenkaan ei sitä voida sillä puolustaa, että se 1. Piet. 2:21 ss. sovittaa tekoihin 1. Moos. 15:6:n lauseen, (joka puhuu yksinomaan Aabrahamin uskosta eikä hänen teoistaan, niin kuin Paavalikin sen esittää Room. 4:3). Sen tähden voidaan tästä puutoksesta päättää, että kirje ei ole minkään apostolin kirjoittama.

    Toiseksi: kirje tahtoo opettaa kristityitä eikä mainitse kertaakaan tässä pitkässä opetuksessa Kristuksen kärsimystä, ylösnousemista ja Henkeä. Hän mainitsee Kristuksen tosin pari kertaa, mutta hän ei opeta mitään hänestä, vaan puhuu yleisestä uskosta Jumalaan. Oikean apostolin virkahan on saarnata Kristuksen kärsimyksestä, ylösnousemisesta ja tehtävästä ja laskea perustus tälle uskolle, niin kuin Kristus itse sanoo Joh. 15:27: “Te todistatte myös minusta.” Ja siinä ovat kaikki oikeat,pyhät kirjat yhtäpitäviä, että ne kaikki saarnaavat ja “ajavat” Kristusta. Tämä on myös kaikkien kirjojen arvostelun oikea koetinkivi, kun nähdään, esittävätkö ne Kristusta vai eivät. Koko Raamattuhan osoittaa Kristusta, Room. 3:21, ja Paavali ei tahdo tietää yleensä mistään muusta kuin Kristuksesta (1. Kor. 2:2). Mikä ei opeta Herraa Kristusta, se ei ole apostolista siitä huolimatta, vaikka Pietari ja Paavali sitä opettaisivat. Toiselta puolen, mikä saarnaa Kristusta, on apostolista, vaikkapa Juudas, Hannas, Pilatus tai Herodes sen tekisivät.

    Mutta tämä Jaakob ei tee muuta kuin ajaa lakiin ja sen tekoihin. Sen lisäksi hän heittäytyy asiasta toiseen ilman järjestystä niin, että minusta näyttää, että hän on ollut joku hyvä ja hurskas mies, joka on koonnut muutamia apostolien lauseita ja pannut ne sitten paperille; tai on kirjeen ehkä joku toinen kirjoittanut hänen saarnansa perusteella. Hän nimittää Jaak. 1:25 lakia vapauden laiksi, kun taas Paavali nimittää sitä orjuuden, vihan, kuoleman ja synnin laiksi (Gal. 3:23 s., Room. 4:15; Room. 8:2.).

    Sitä paitsi hän lainaa pyhän Pietarin sanoja, 1. Piet. 4:8: “Rakkaus peittää syntien paljouden” (Jaak. 5:20); edelleen 1. Piet. 5:6: “Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle” (1. Piet. 4:10), edelleen Paavalin lause Gal. 5:17: “Henki himoitsee lihaa vastaan” (Jaak. 4:5). Vaikka Herodes tappoi Jaakobin aikaisin ennen Pietaria (Ap. t. 12:2), herättää tämä sen otaksuman, niin kuin hän olisi elänyt kauan Pietarin ja Paavalin jälkeen.

    Lyhyesti: hän on tahtonut vastustaa niitä, jotka luottivat uskoon ilman tekoja, mutta ei ole hengellä, ymmärryksellään ja sanoilla pystynyt siihen ja repii Raamattua. Hän asettuu siten Paavalia ja koko Raamattua vastaan ja tahtoo saada lain opettamisella aikaan sen, mitä apostolit saavat aikaan innostuttamalla rakkauteen. Sen tähden en minä tahdo pitää sitä Raamatussani oikeitten pääkirjojen joukossa; en tahdo siten kuitenkaan estää ketään asettamasta häntä niin korkealle kuin tahtoo, sillä siinä on muuten monta hyvin hyvää lausetta. Yksi mies ei ole mikään mies maallisissa asioissa; kuinka pitäisi sitten tällä ainoalla aivan yksin olla vastoin Paavalia ja muuta Raamattua arvoa?

    Kun kirjoitat ihmisen jumalallistumisesta (millä sitä mitataan), niin tarkoitatko kenties sitä, että sitä seuraa himottomuus? Tästähän sinä eräässä viestissäsi kirjoitit.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Kosti, mukava jatkaa näin. Luther oli joissakin kohdin omapäinen, hänen Raamattu näkemys on ns. Kristologinen kaanon näkemys. Tässä mielessä hän on skismaattinen. Nykyluterilaiset eivät allekirjoita tätä. Luther on kovin yksin tämän kanssa.

    Lutherin kritiikin kärki on aina katollinen vääränlainen hurskauselämä. Hän vastusti tekojen oppia. Mutta ei sinänsä oikeita uskon tekoja, pyhityselämää, kilvoitusta. Tunnuskirjojen monet lausumat ovat tästä osoituksena.

    Jumallistumista ei tarvitse mitata, se on ylpeyttä. Lutherkin tosin puhuu tästä jumallistumista kuten Paavali. Alkukirkossa ja patristisessa kirjallisuudessa tämä on itsestään selvyys. Se voi tarkoittaa myös himottomuutta mutta myös paljon muuta. Nykyluterilaisuudessa se on kovin vieras näkökulma koska luterilaisuus katkaisi tradeerauksen ketjun ja tämä negatiivinen kehityksen hedelmiä joudumme kantamaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Niin Sami, Luther oli varsin omapäinen puolustaessaan Raamatun arvovaltaa; todeten mm. “Ken haluaa kuulla Jumalan puhuvan, lukekoon pyhää Raamattua.” Näin se on myös nykyään, vaikkakin nykyluterilaiset (vaan eivät kaikki) pitävät Lutherin “fanaattista” kuuliaisuutta Raamatulle ja hänen kristologiselle kaanonille tämän päivän raamattutieteiden valossa kestämättömänä – ja ymmärrettävästi skismaattisena.

    Vaikuttaa kuitenkin käyneen niin, että uusi tietämys Raamatusta, sen tekstien synnystä, tekstitraditioista, ajanhistoriasta ja vaikutushistoriasta eivät ole ainakaan lisänneet uskoa Raamattuun Jumalan sanana, vaan lienee käynyt päinvastoin. Kirkot tyhjenevät. Tosin lienee muitakin syitä, kuin “tuon uuden tiedon” lisääntyminen. Eilen erosi 106. Suomalaisista enää alle 70% kuuluu kirkkoon (eroakirkosta.fi sivuston mukaan). Kirkkoherra Turtiaisen mielestä ev.lut.kirkon kannalta kriittinen piste on 50% kohdalla. Viron arkkipiispa Urmas Viilma totesi taannoin Suomessa vieraillessaan: “Katsoessanne Viron kirkkoa te katsotte tulevaisuuttanne”. Tuskin tätä toivomme.

    Kuten toteat, Luther vastusti tekoja. Nimenomaan siksi, että ne sekoitettiin vanhurskauttamisoppiin. Suurin teko on usko Kristukseen ja onko usko elävää tulee ilmi kärsimyksissä ja vastoinkäymisissä. Luulen,- kuten myös tiedän enemmän tai vähemmän, – että jokainen joka uskoo Jumalan sanaan huomaa sen, kuinka vaikeaa on uskon kilvoitus ristin alla. (Sermon von den guten werken 1520) Aabrahamin uskoa koeteli varmasti sydänjuuria myöden se, että Jumala käski hänen uhrata poikansa. Aabraham kuitenkin kesti tuon uskon kilvoituksen pysymällä kuuliaisena Jumalan sanalle. Jaak.1:25 puhuu “täydellisestä laista, vapauden laista, ja siinä pysymisestä.” Vaan kukapa tässä täydellisessä laissa on pysynyt ja pysyy. Ei taida löytyä kuin Yksi.

    Olen samaa mieltä, että ihmisen (syntisäkin) jumalallistumisen mittaaminen on ylpeyttä. Totta on, että Luther puhuu jumalallisesta luonnosta osalliseksi tulemisesta. “Uskon voimasta olemme osallisia jumalallisesta luonnosta ja yhteydessä sen kanssa”. Mitä hän sillä sitten tällä tarkoittaa? Millainen on Jumalan luonto? “Iankaikkinen totuus, vanhurskaus, viisaus, iankakkinen elämä, rauha, ilo ja riemu, etc.”

    “Joka siis tulee osalliseksi Jumalan luonnosta, hän saa kaiken tämän, niin että hän elää iankakkisesti ja nauttii iankaikkista rauhaa, on vanhurskas ja kaikkivaltias perkelettä ja syntiä vastaan. Mutta tämä kaikki on opetusta jolla ei lasketa uskon perustusta, vaan kuvaillaan, mitä suuria ja runsaita lahjoja saamme uskon kautta.” Luther ei kuitenkaan tässä puhu “ihmisen jumalallistumisesta”, vaan lahjoista mitä me saamme uskon kautta.

    Tuomo Mannermaan ideoima tutkimusprojekti Lutherista näyttää osaltaan vaikuttaneen vanhurskauttamiskäsityksen uudelleenmuotoilemiseen, joka liittää teot vanhurskattamisoppiin. Kuten YJ:ssa todetaan: “Vanhurskauttavaan uskoon sisältyy nyttemmin, sekä toivo Jumalaan, että rakkaus häneen. Sellainen usko on rakkaudessa toimivaa, siksi kristitty ei voi eikä saa jäädä ilman tekoja.” Jaakobin askelmerkit ovat selvästi palanneet vanhurskauttamisoppiin.

    Lisäksi on mielenkiintoista, kuinka tuo Lutherin ehtoollisoppi loppujen lopuksi tulkitaan tulevissa piispa Jolkkosen vetämissä oppikeskusteluissa Kasvavaa yhteyttä- asiakirjan pohjalta Roomassa 19.1.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    ” Kasvavaa yhteyttä- asiakirjan on katollinen huijaus. Ortodoksista kirkkoa ei näin huijatakkaan. Sitten kun katolliset ja ortodoksit rupeavat käymään opillisia neuvotteluja olen kiinnostunut.

    Sinun kannattaisi tutustua Olli Pekka Vainion kirjaan luterilaisen vanhurskauttamisopin kehitys. Pyitys ei ole vanhurskauttamisesta erillään oleva asia. Vanhurskauttamisen seuraus ei ajallisesti ole pyhitys. Vanhurskauttaminen ja pyhitys, pyhyys ovat samassa paketissa. Kristus teissä! Kukaan kristitty ei kuitenkaan turvaa tekoihinsa vaikka oikeat teot ovatkin pelastuksen merkkejä. Uskon ymmärrykseen kuuluu turvata Vapahtajaan ja tehdä hyviä tekoja kuten hän on käskenyt.

    Jumalallistumisesta parhaiten löydät tietoa tutustumalla patristiseen kirjallisuuteen ja se traditioon joka elää ortodoksisessa kirkossa. Yksi tämän jumalallistumisen tärkeitä muotoja on Hesykasmia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Niin, Sami asiakirjasta – Kasvavaa yhteyttä olen samaa mieltä. Sitä näyttää kritisoivan myös Professori emerita Anneli Aejmelaeus uutisosiossa. Oikein mustin tuon vajaa vuosi sitten Kotimaassa olleen Aejmelaeuksen kriittisen artikkelin tuosta asiakirjasta.

    Olli-Pekka Vainion kirja minulla on. “Vanhurskauttaminen ja pyhitys, pyhyys ovat samassa paketissa. Kristus teissä!” Itse uskossa on Kristus läsnä. Niin kyllä, mutta mutta… Selvitettäväksi on jäänyt, voidaanko luterilaisen uskonpuhdistuksen ytimessä oleva luettu eli forenssinen vanhurskauttaminen yhdistää näkemykseen, jossa uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus on se vanhurskaus, jonka tähden Jumala lukee ihmisen vanhurskaaksi. Onko ”Kristus meissä” siis vanhurskauttamisen edellytys vai sen seuraus. Kysymyksiä on kuitenkin edelleen ilmassa ev.lut.kirkossa tästä asiasta.

    Luin eräässä vaiheessa suhteellisen paljon ortodoksista kirjallisuutta mm. kirjan Hesykasmi Venäjällä. Hyllystäni näyttää löytyvän myös Alexander Schmemannin kirja, Johdatus liturgiseen teologiaan ja monia muita. Ehkä suurin kompastus minulle ortodoksisuudessa on käsitys perisynnistä. Mikäli oikein muistan, niin taisi Lutherkin olla myötämielisempi ortodoksista kuin katolista kirkkoa kohtaan. Ehkäpä se, että tällä hetkellä lukemiseni ainoana fokuksena on vanhurskattamisoppi liittyy juuri noihin asiakirjoihin luterilaisen – ja katolisen kirkon välillä. Aiheeseen liittyen minulle tuli juuri postista kirja, Gerhard Ebeling: Luthers Seelsorge an seinen Briefen dargestellt.

    Mitäpä sillä on toisaalta väliä, vaikka mielipiteet eivät yleisesti kohtaakkaan täysin. Voisiko se toisin ollakkaan. Onneksi meillä on vielä vapaus tuoda mielipiteemme julki.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Olli Pekalla on aika hyvä artikkeli kirjassa ( johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan) siinä käsitellään vanhurskauttamis opin ongelmakohtia.

    Kyselet; Onko ”Kristus meissä” siis vanhurskauttamisen edellytys vai sen seuraus. Mikä oleellinen ero näillä on? Foressinen vanhurskauttamisoppi ei kaikilta osin ole totuudenmukainen, jos olen ymmärtänyt oikein Jumala jää jotenkin taivaan foorumille. Saattaa olla niin, että katollinen ajattelu jossa oikeudellinen ajattelu korostui korostuu myös tunnustuskirjoissa. Joka tapauksessa Kristus on kaikki ja kokonainen häntä ei voi jakaa. Vanhurskauttaminen ja pyhitys jaettiin ilmeisesti sielunhoidollisista kahtia > vastapoolina oli vääristynyt katollisen kirkon tekojen oppi.

    Ortodoksinen teologiassa minulla on paljjon avoimia kysymyksiä. Perisynti oppi on mielestäni samanlainen kuin luterilaisuudessa. Tosin joitakin eroja siinä on. Oleellinen ero on lankeemuksen seuraukset. Luterilaiset ajattelevat hyvin radikaalisti perisynnin vaikutuksista, myös vapaa tahto on menetetty. En tosin tiedä sen Raamatullisia perusteita, mitä ovat ne kohdat jotka tulkitaan, että vapaa tahto on kokonaan menetetty, suhteessa Jumalaan. Toisaalta tunnustuskijat opettavat , että ihmisen luonnon ja perisynnin välillä on ero ( esim FC 470,40,41) jo tämä ero on olemassa, niin miksi tahto olisi kuollut? Aku Visal on kirjoittanut juuri tästä vapaasta tahdosta kirjan. Luterilaiset opettavat, synergismiä pyhityksen suhteen, ortodoksit sen sijaan laajemmin.

    No sitten on paljon muitakin kohtia esim ehtoollinen joka on suuri erottava tekijä. Tuo hesykasmia on todella mielenkiintoinen ilmiö ja vaikea toteuttaa käytännössä, juuri tämä tekee ilmiöstä juuri todellisen. täytyisi vaihtaa vissiin sähköposti osoitteita muuten tästä ei tule loppua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    ”Kristus meissä” edellytys vai seuraus? Entä mikä oleellinen ero näillä on, kuten toteat. Tämä on myös omasta mielestäni haasteellinen kysymys. Ehkäpä kysymys voidaan asettaa myös näin; armo Jumalan sydämellä ja armon vaikutus omassa sydämessäni. Kumpaan voimme lopultakin turvata, vaiko molempiin.

    Tuo forenssinen vanhurskattamisoppi ei voi omasta mielestänikään tarkoittaa sitä, että Jumalan julistus ihmisen vanhurskauttamisesta jäisi pelkästään taivaan foorumille. Ei myöskään Lutherin kirjoitukset anna tukea kyseiselle käsitykselle. Vanhurskattava usko on tietenkin elävää uskoa Kristuksen ansioon.

    Palaan vielä tuohon Roomalaiskirjeeseen, jossa Paavali käsittelee Aabrahamin uskoa, todeten 4:ssä luvussa ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut, ja uskoi tulevansa monen kansan isäksi, tämän sanan mukaan: “Niin on sinun jälkeläistesi luku oleva”,eikä hän heikontunut uskossansa, vaikka näki, että hänen ruumiinsa oli kuolettunut — sillä hän oli jo noin satavuotias — ja että Saaran kohtu oli kuolettunut; : “mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi”. Huomattava on myöskin se, että Jumala julisti Abrahamin vanhurskaaksi vuosikymmeniä ennen kuin hän joutui uhraamaan poikansa (1 Moos 16:5 ja 1 Moos 22:1-19).

    “Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva.” (Heb. 11:8)

    “Uskon kautta uhrasi Aabraham, koetukselle pantuna, Iisakin, uhrasi ainoan poikansa, hän, joka oli lupaukset vastaanottanut (Heb. 11:17) Tässä Aabraham uskosta vanhurskaaksi tulleena, hänen uskonsa pannaan nimenomaan koetukselle.”

    Paavalihan toteaa, ettei Abraham saavuttanut mitään itsensä varassa, lihan mukaan, omalla kuuliaisuudellaan (Room 4:1). “Hänelle ei ollut kerrassaan mitään, mistä hän olisi voinut ylpeillä Jumalan edessä (4:2). Senkin jälkeen, kun hänet oli julistettu vanhurskaaksi hän tunnusti Herran ilmestyessä hänelle: “Herrani, jos olen saanut armon sinun silmiesi edessä, älä mene palvelijasi ohitse” (1 Moos 18:3). Hän vetoaa yksin Jumalan armoon”.

    Mielestäni noissa jakeissa ilmaistaan kiteytettynä sekä vanhurskattava usko, että teot. Uskotaan Jumalan lupauksiin, eikä lakata vaikka nähdään ja koetaan aivan päinvastaista. Eikö se ole suurin teko, joka sisältää kaikki teot, että annetaan kaikessa kunnia yksin Jumalalle ja vedotaan yksin Jumalan armoon. Emme voi vedota omaan uskommekaan (ei siihen vedonnut myöskään Aabraham), koska kokemuksesta tiedämme, että uskomme on peräti häilyväinen. Tähän asti olen päätynyt tällä hetkellä. Ehkäpä täytyy ottaa aikalisä ja perehtyä asiaan entistä syvemmin ja palata asiaan myöhemmin jossain vaiheessa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ilpo Nurmenniemi
    Ilpo Nurmenniemi

    Haapajärvellä on lapsuuden maisemani. Valmistuin nuorisonohjaajaksi v 1972 Sisälähetysopistosta. Vuodesta 1970 alkaen opiskelin myös Helsingin konservatoriossa. Sain kanttorin pätevyyden myöhemmin. Työurani merkittävät vuodet tein poikatyötä Kanta-Espoon seurakunnassa. Vuonna 1981 muutin perheineni Ylivieskaan, jossa olin kanttorinvirassa vuoteen 2004 asti. Sen jälkeen olin "vapaana taiteilijana" muutamassa lähiseurakunnassa.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit