Kirkon alkemistit vauhdissa

Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan toiminta on loogista. Se saa voimansa kirjaimista ja niiden tulkinnasta. Vakaumus vie yhteisöä samaan suuntaan kuin kaikkia muitakin kompromisseihin taipumattomia yhteisöjä: eroon ja omaan universumiin.

Myös Tampereen tuomiokapitulin taannoinen päätös erottaa piispa Risto Soramies pappisvirasta on looginen. Kapituli tekee myös pilkulleen, mitä kirjain kehottaa: jos rikot, maksat. Nyt Soramies sai ison laskun. Sekä teologisesti että inhimillisesti.

Kaksi logiikkaa törmää. Kaksi todellisuuskäsitystä ja teologista itseymmärrystä.

Erikoiseksi tilanteen tekee ajatus kahdesta kirkosta, näkymättömästä eli hengellisestä Kristuksen kirkosta sekä näkyvästä laitoskirkosta. Tarkemmin sanottuna kyse on siitä, että jokin ryhmä (L-säätiö & L-hpk) kokee edustavansa näkyvänä hengellistä kirkkoa enemmän kuin toinen (iso paha ev-lut) näkyvä kirkko. Tämä ei mielestäni enää ole loogista, sillä tosi hengellinen Kristuksen kirkko on aina näkymätön ja siihen ovat osallisia kaikki kristityt täysin riippumatta omien kirkkokuntiensa ekumeenista asiapapereista. Hengelliseen kirkkoon kuulutaan tunteen kautta, ei oppilauseiden. Kristuksen kirkon jäsenyys ei voi olla sidottu historillisiin ja maantietteellisiin dokumentteihin. 

Sympatiani ovat kuitenkin L-säätiön ja L-hiippakunnan papiston ja vastuunkantajien luona. Ehdottomuudessa ja oman elämänsä likoon laittamisessa on aina jotain kunnioitettavaa. Luen parhaillani Antti Tuurin romaania Alkemistit. Siinä päähenkilöt ovat swedenborgilaisia ja laittavat oman elämänsä likoon – ja läheistensä myös.

En vertaa luthersäätiöläisiä (tai muita uskalikkoja) swedenborgilaisiin muuten kuin Tuurin kirjan päähenkilöiden psykologisen logiikan kannalta: Kultaa voi valmistaa jos pitää itsensä hengellisesti puhtaana ja noudattaa kirjoituksissa olevaa viisautta.

  1. Tulee tästäkin alkemisti-ajatuksesta mieleen, että alkeellistakaan yhteisymmärrystä ei näytä syntyvän, keskustellaan sitten mistä tahansa yksityskohdasta.

    Liekö ainoa mahdollisuus yhdistää meidät erilaiset se, että tajuaisimme olevamme oikeasti syntisiä ja Velassa, vielä nyt uskovinakin. Että elämme yhä armosta vajavuutemme keskellä, eikä kunnon kristityn kunniallisuudesta, vanhat (ennen uskoontuloa) tehdyt synnit anteeksisaaneena.

    Jeesuksen vertaukset pitäisi nostaa keskiöön Paavalilaisen teologian sijaan. Samalla kokemukseni mukaan löytyy silta arkiuskon, tieteiden ja konservatiivisuuden välille. Vain se voi muuttaa meitä, uskomme ja kirkkomme positiiviseksi muutostekijäksi ja kääntää alamäen.

    Jos ottaisimme todesta Jeesuksen kuvauksen läänin verokertymän suuruisesta anteeksisaadusta velastamme, taustana toistemme velkomisessa ja syyttelyssä, pitäisi keskusteluilmapiirin muuttua.

    Mikä olisi oikea tapa ja foorumi tällaiselle keskustelulle? Onko maallikon pohdinnoille ja mahdollisille löydöille mitään paikkaa ja käyttöä?

    Se etten saa teologeja mukaan ajatuksenvaihtoon on saanut minut taannoin turhautumaan ja mm. jankkaamaan. Ratkaisu oli sulkea minut ulos. Mielummin olisin nähnyt sen, että keskusteluun olisi lähdetty mukaan.

    Vai oliko ongelma se, etten näe kirkkomme tilanteeseen muuta ulospääsyä kuin sen, että jokainen ”muuttuu mieleltään”, ja sen vuoksi kokeilin Raamatustakin tuttuja kovistelevia näkökulmia?

Kirjoittaja

Olli Seppälä
Olli Seppälä
Kirjoittaja Kotimaa Oy:n palveluksessa. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat mm. kulttuuri, linnut, kellot.