Kirkon ja politiikan suhteessa on monta puolta

Onko kirkko olemassa elämää vai kuolemaa varten? Ei aivan uusi keskustelun aihe. Yksi sovellus siitä on kirkon ja politiikan suhde. Tuleeko kirkon ohjata ihmisiä iankaikkiseen elämään vai sen ohella pyrkiä parantamaan heidän elämäänsä tässä ajassa?

Kirkon ja politiikan suhteessa on monia puolia, enemmän kuin ne tunnetut kolikon kaksi puolta. ”Politiikka pois kirkosta” on usein kuultu huudahdus.

Perinteisesti politiikalla kirkossa on tarkoitettu vasemmistolaisuutta. Tämä perinne taitaa juontaa vuoden 1918 tapahtumiin ja sosialismin aatteeseen.

Sittemmin on käynyt ilmi, että myös vasemmistolaisesti ajattelevissa on paljon kirkon jäseniä ja kristillisiä periaatteita kannattavia. Maallistuneita on sekä vasemmalla että oikealla.

Oma kysymyksensä on erityisen kristillisen puolueen asema, joka taitaa kirkon suhteen asemoitua enemmän reunalle kuin keskelle.

Kirkko ei tietenkään voi ottaa kantaa minkään puolueen puolesta tai toisia vastaan. Se voi olla vain ”asialinjalla”. Valtio tekee sosiaalisia tulonsiirtoja, mutta sen on myös kerättävä niihin rahaa, ja pidettävä taloutensa tasapainossa.

Kirkko ja politiikka pulpahti taas kerran pinnalle, kun Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja arvosteli Suomen lähetysseuraa politikoinnista, kun se lähti mukaan oikeudenmukaista verotusta vaatineeseen kampanjaan.

****

”Antakaan keisarille, mikä keisarille kuuluu”, oli yksi periaate, jolla erotettiin hengellisen ja maalliset asiat alkukirkon aikana. Keisari ei välttämättä sitä uskonut.

Keskiajalla maallisen ja hengellisen vallan suhde oli kiinteä. Maallinen hallitsija määräsi, mihin alamaiset uskovat ja mihin kirkkokuntaan kuuluvat.

Paavi ja keisarit kamppailivat vallasta. Reformaation jälkeen hallitsija otti vallan myös kirkossa, nimitti piispat ja otti kirkon omaisuutta itselleen. Suomessakin presidentti nimitti piispat vielä Kekkosen aikana. Nimityksissä nähtiin siihen aikaan myös politiikkaa.

****

Oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja lähimmäisenrakkaus ovat kristinuskon perusperiaatteita. Nykyinen keskustelu juontaakin juuri noiden soveltamisesta. Koskevatko ne kirkon lausumana vain tuonpuoleista, vai pitääkö niitä soveltaa myös tässä elämässä?

Saako kirkko ottaa kantaa epäoikeudenmukaisuuksiin, ihmisten huonoon kohteluun ja vääryyksin yhteiskunnissa? Saako kirkko ottaa kantaa myös vääryyksien juurisyihin vai onko tyydyttävä auttamaan niistä kärsiviä ihmisiä?

Kirkko ei ole hierarkkisuudesta huolimatta yksi toimija, joka on vain yhtä mieltä. Sen jäsenillä on erilaisia käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Tasa-arvoa se ei ole aina itsekään pystynyt toteuttamaan. Ihmiset ovat epätäydellisiä ja toteutamme uskoamme kukin omalla paikallamme työssä, vapaa-ajalla ja perheissä.

Kirkko ottaa kantaa ja kristinusko toteutuu jäsentensä kautta.

****

Kirkon demokratia on yksi puoli kirkon ja politiikan suhdetta. Jotkut kammoksuvat, että puolueiden paikallisyhdistykset asettavat ehdokkaita seurakuntavaaleihin. ”Se politisoi kirkon”, sanotaan. En ole sellaista huomannut. Minä olen ollut useita kertoja ehdolla puolueen jäsenenä (kokoomus).

Olen aina puolustanut puolueiden oikeutta asettaa ehdokkaita vaaleihin. Se tuo seurakuntalaiset laajemmin mukaan seurakunnan hallintoon. Ihmisten taustat vaikuttavat ajattelutapaan, mutta puolueiden vaikuttamista en ole havainnut. Ja puolueiden kautta valitut luottamushenkilöt ovat toimineet hyvässä yhteistyössä kirkon ja ihmisten parhaaksi.

Kirkkopolitiikka on vielä yksi näkökulma, jossa esiintyy erilaisia suuntauksia, miten kirkon asioita pitäisi hoitaa. Minusta on luonnollista, että kirkon demokratiassa mielipiteitä voidaan koota ryhmiksi, sanotaan niitä vaikka kirkkopuolueiksi tai suuntauksiksi, joista jäsenet voivat vaaleissa valita.

Kyse on siitä, että kirkko on tarkoitettu kaikille.

3 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    Kirkko on kuoleman uskonto, sen valtakunta on kuoleman tuolla puolen, josta ei ole mitään todisteita. Se on vain niin sanottu ” todistamatta päteväksi katsottu lauseke” , joka roikkuu uskon varassa.

    Kirkko on ympäröity hautausmailla. ‘Kenelle kellot soivat’ on tapana kysyä, koska kelloja soitetaan pois ‘nukkuneelle’ . Nukkuva yleensä hengittää, mutta kuolleesta on henki lähtenyt, joten kuollut ei nuku. Haudoilla oli aikoinaan risti, kuolinilmoituksissa on risti. Kuolemaa sanotaan iänkaikkiseksi elämäksi, vaikka henki lähtee.

    Ristinmerkkiä tehdään otsaan ja rintaan, ja vielä arkun päälle. Konstantinuksen aikana siitä tuli sotalipun merkki. Labarum. Joka tiesi kuolemaa, kuten sota aina. Mutta voittoa merkille, koska kuolema voitetaan kuolemalla ja veri kostetaan verellä.

    Ja roomalaisten mukaan on jalompaa kuolla, kun miekka erottaa sielun ruumiista, kuin tulla vanhaksi ja raihnaiseksi ja menettää voimansa ja arvonsa. Ja kristuksen soturit jotka kuolivat sodassa Kristuksen puolesta, pääsivät suoraan paratiisiin.

    Maailman on syntiin langennut ja siksi paha, ja vapaus merkitsee vapautta ruumiin kahleista, eli kuolemaa. Jos on’ sankari’ voi nousta ylös, saada kunnianimen ja muiston pitkäksi aikaa, mutta yleensä sen saivat vain sotapäällikät, paavit, kuninkaat ja keisarit, vain heidät muistetaan, heistä puhutaan ja tehdään kuvia.

    Israelissa kristityt palvovat Jeesuksen hautoja, kuten muinaiset egyptiläiset faaraoiden hautoja. Ei mikään uskonto muinaisen Egyptin jälkeen ole niin keskittynyt kuolemaan, kuin Kristinusko.

    Kristinuskolla ei ole maallista valtakuntaa, se pyrkii operoimaan jokaisessa maassa kuin olisi maailmanhallitsija, vaikka on kirjoitettu vain kuoleman valtakuntaa ja maailmanloppua varten.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Blogiin liittyen, eikö Konstantinus samanaikaisesti palvonut vanhoja jumalia, mutta samalla huomasi Jeesuksen seuraajien mahdollisuuden hallitsemisessa. Näin hänellä oli oma sloossi Kristuksen seuraajien paikassa.

    Näin syntyi konsensus politiikan ja uskonnon välille mitä tänäänkin todistamme.

    Kun kirkko varansa saa talouden asiasta on ymmärrettävää miksi kirkollinen toimija haluaa passata sille oikeuksien myöntäjää harjoittaa asiaansa.

    Toisesta blogista sitten aikaamme: Käytännössä lapsemme rinnasta vierottamisen jälkeen kasvavat kaupallisuuteen. Kaupallisuus tulee mukaan ihmissuhteisiin, siitä toisen Ihmisen katsomiseen arvostamisessa, ja lopulta Ihminen itse tulee järjestelmän koulimana koko asian uhriksi.

    Tästä tietenkään ei haluta, eikä saa puhua, koska joku voisi huomata katsoa asiaa mielenterveydessä, missä siinäkään ei ole enää valentteja totuuksia.

    Kun elämä on kaupallistettu on vaikea kun ei mahdoton puhua onnellisuuskäsityksen asiasta kun taloudellinen aktiviteetti toimijoissa on mahdollisuus käytännössä jakaa hiukka ylimäärää sitä tarvitseville.

    Kun samanaikaisesti yhä syvemmin ollaan integroitumassa Ihmisten massahuomaamiseen niin taloudessa, kuin poliittisessa osallisuudessa, on ymmärrettävä kadottaneemme traditiossa olennaista. Kykenemmekö asiasta ottamaan kiinni vaati politiikan eliitiltä rohkeita päätöksiä.

    Kun koulussammekaan, kirkosta puhumatta, asiaan ei haluta tarttua on tulevaisuutemme lohduton arvostuksissamme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Oikeudenmukaisuus ja tasa-arvon vaaliminen ovat yhteiskunnan toiminnassa toivottavia ominaisuuksia, joita kristittyjenkin tulee yhdessä muiden ns. hyvän tahdon ihmisten kanssa edistää. Tosin vaikea ongelma on se, että käsitykset oikeudenmukaisuudesta voivat suuresti vaihdella eri ihmisten ja yhteiskuntaryhmien välillä. Tästä syystähän on olemassa tavoitteiltaan suuretikin toisistaan poikkeavia puolueita. Lähimmäisenrakkaus on selkeämmin kristillinen hyve, jota toki voimme suositella ulkopuolisillekin, joskaan emme voi sitä vaatia oman yhteisömme ulkopuolella olevilta. Kirkon ydinsanoma on kuitenkin armo. Jumala lupaa olla rankaisematta meitä ansiomme mukaan kun turvaudumme Kristukseen. Tämä on vastoin oikeudenmukaisuutta, se on pelkästään laupeutta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Markku Jalava
    Markku Jalava

    Olen kirkosta, historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta (muun muassa) kiinnostunut toimittaja-viestintäpäällikkö. Virasta irti, mutta luottamustehtävissä jatkan innolla, ja kirjoittamista. Olen kirkkovaltuutettu Nurmijärven seurakunnassa ja kirkolliskokouksen jäsen, sekä kunnan luottamushenkilö. Kokemusta on suntionkin tehtävästä.