Kirkon kevät ja kirkon uusi rakennemalli

Kirkon kevät armon vuonna 2013 on erityisen mielenkiintoinen. Tätä kirjoittaessani kirkolliskokous Suomen Turussa käsittelee kirkkohallituksen viime syksynä valmistelemaa ja kirkolliskokouksen hallintovaliokunnan mietinnöksi kokoamaa esitystä kirkkomme uudeksi rakennemalliksi. Kirkkohallitus antoi mallille nimen Uusi seurakuntayhtymä 2015.

Kirkkohallituksen viimesyksyinen esitys yllätti monet, useimmat positiivisesti. Uuden rakennemallin nopea valmistelu ja siihen liittyvä ajatus sen ripeästä käsittelystä kirkkomme keskushallinnossa nousee kirkon toimintaympäristön nopeasta muutoksesta, erityisesti kuntarakenteen muutoksesta. Kirkkohallituksen taholta annettiin linjaus, että uusi rakennemalli tulisi saada päätetyksi aivan lähivuosien aikana, jotta se olisi olemassa ennen seuraavaa suurempaa kuntaliitosten toteutumista.

Rakennemallin keskeinen ajatus on paikallisseurakunnan merkityksen korostaminen. Tämä on sekä teologisesti että toiminnallisesti oikea painotus. Uuden rakennemallin mukaan jatkossa kaikki seurakunnat kuuluisivat seurakuntayhtymään ehkä joitakin paikallisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Nämä poikkeukset olisivat lähinnä viime aikoina muodostettuja suuria seurakuntayksiköitä, joihin ei liitetä uusia seurakuntia ja joita ei toisaalta haluta myöskään jakaa entisen seurakuntajaon mukaisiin tai muihin seurakuntiin. 

Uusi rakennemalli korostaa paikallisseurakuntaa kuulumisyhteisönä ja jumalanpalvelusyhteisönä. Ehkä mallissa hieman vähemmälle pohdinnalla on jäänyt seurakuntayhteisön merkitys ja rooli ihmisten yhteisönä ja toisaalta kirkon tehtävän toteuttajana. Kirkko ei ole perusluonteeltaan palveluorganisaatio, jossa seurakuntien työntekijät tarjoavat kirkollisia palveluja vaan yhteisö, jossa eletään uskoa, toivoa ja rakkautta todeksi. Seurakuntayhteisössä on merkitystä niin seurakunnan jäsenten yhteisön elämällä kuin seurakunnan toiminnalla ja palveluilla.

Nyt valmisteltava ja toivottavasti riittävän rivakasti päätökseen ja lainsäädäntöön saatava uusi malli ei ole ainoa autuaaksi tekevä asia. Se voi kuitenkin tarjota kirkollemme selviytymisen tien ja avata jopa uusia mahdollisuuksia. Kirkossa tarvitaan kirkon jäsenyyteen sitouttamista, uusien jäsenten hankkimista ja vahvempaa paikallisesta elämästä nousevaa yhteisöllisyyttä. Sitä voisivat kohtuullisen pienet tai kohtuullisen kokoiset seurakunnat tarjota. Samalla ne mahdollistavat ainakin maaseudulla paikallisidentiteetin säilyttämisen ja jatkumon menneistä ajoista tulevaan. 

Uudessa mallissa ja kirkossamme pitää kaikkiaan miettiä asioita myös organisaatioiden näkökulmasta. Nyt kehitys on johtamassa siihen, että suuret organisaatiot työllistävät itse itseään. Joku on sanonut, että jo 200 työntekijän organisaatio pystyy työllistämään itse itsensä organisaation sisäisillä tehtävillä ilman sen ulkopuolelle kohdistuvaa tehtävää!

Uuden rakennemallin myötä kirkossa pitäisi pyrkiä mahdollisimman tehokkaisiin, yksinkertaisiin ja ”littaniin” eli sivuille päin laajentuviin organisaatioihin. Iso yksikkö johtaa aina monen tason pyramidiorganisaatioihin haluttiin sitä tai ei. Se vie huomioita organisaation sisäisiin asioihin ja vähentää ”paukkuja” varsinaisen tehtävän toteuttamiselta. Kohtuullisen kokoinen seurakuntayksikkö voi toimia tehokkaasti työyhteisönä ja vailla toiminnan haavoittuvuuden heikkoutta, kun taustalla on suurempi taloutta ja tukipalveluja tuottava yhteisö ja kun rinnalla on toisia seurakuntayksiköitä samassa hallinnollisessa yksikössä. Samalla tietysti työvoiman käyttö pitää miettiä tarkasti ja viisaasti, jotta siinä on myös tarvittavaa joustavuutta ja jotta paikallisen toiminnan korostaminen ei johda liian vahvoihin raja-aitoihin tässä mielessä. 

Kirkon asema julkisyhteisönä tuo väistämättä hallinnollisia velvoitteita, joita ilman kirkon tehtävän hoitaminen saattaisi olla helpompaa. Toisaalta mikään yhteisö ei voi toimia lakien ja yhteiskunnan säädösten ulko- tai yläpuolella.  Kaikkiaan kirkon keskushallintoa ja myös suurenevien paikallisten yksikköjen (yhtymät) hallintoa pitäisi reilusti keventää. Miten se tapahtuu, onkin sitten jo vaikeampi juttu! 

Nyt kirkolliskokouksen käsittelyssä olevaa mallia on tarkasteltu myös kriittisesti. Suurin kriittinen huoli tuntuu nousevan malliin kaavaillun yhtymärovastin (lääninrovastin) asemasta ja tehtävästä. Sitä asiaa on hyvä pohtia ja pyrkiä mallissa esitetyllä tavalla siihen, että yhtymä on seurakuntien tukipalvelujen tuottaja ja että seurakunnat ovat kirkon tehtävän kannalta keskeiset ja ensisijaiset toimijat. 

Kirkon kevät on siis mennyttä ja tulevaa ajatellen käsillä. Viisaan rakenneratkaisun löytäminen ja resurssien suuntaaminen seurakuntiin ja paikallisyhteisöjen vahvistuvaan toimintaan avaa mahdollisuuksia, jos ne halutaan ja osataan vain käyttää. Samalla kaivataan keväistä uutta draivia sinällään hyvään perustyöotteeseemme! Urheilukielellä sanottuna ei välttämättä enää riitä: Teen oman suorituksen ja katson, mihin se riittää. Tavoite pitää olla hieman terävämpi!

 

Toivo Loikkanen, kirkon kevään toivossa ja Helluntain Hengessä...

Kirjoittaja

Toivo Loikkanen
Toivo Loikkanen

Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.