Kirkon on luovuttava vanhurskauttamisopista

Vaikka ev.-lut kirkon asema murenee ja jäsenmäärä vähenee vuosi vuodelta, sen toiminnalla on vielä merkitystä yhteiskunnassa. Kun kirkon hierarkkinen johto tietoisesti syrjii seksuaalivähemmistöjä ja hiljaa jarruttaa tasa-arvon lisäämistä, se väistämättä heijastuu yhteiskunnalliseen keskusteluun kaikenlaisesta tasa-arvosta. Kirkko luo toiminnallaan yleisiä käytäntöjä ja muokkaa asenteita. Taistelu samansukupuolisten oikeudesta solmia avioliitto on merkitykseltään laajempi kuin mitä se ensisijassa koskee. Se, että kirkko rikkoo seksuaalivähemmistöjen kohdalla ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia on johdonmukainen seuraus kirkon keskeisimmästä opista eli vanhurskauttamisopista.

Luterilainen kirkko ja protestantismi syntyivät vanhurskauttamisopista käydyssä taistelussa. Siitä huolimatta harva ymmärtää opista enää mitään. Onko kuvaavampaa käsitettä ilmaisemaan kirkon hukassa oloa kuin vanhurskauttamisoppi? Kun kysyt kadulla ihmisiltä, mitä sanasta tulee mieleen, niin he katsovat sinua kuin mielisairaalasta karannutta potilasta. Vanhurskauttamisoppi on vieras jopa kaikkein oppineimmille teologeille. Käsite on niin outo, ettei sitä voi mitenkään tehdä enää ymmärrettäväksi. Se on täysin kuollut, eikä herää eloon millään tavalla, ei polvirukouksella, ei paastolla, ei manauksella, ei millään hengellisellä defibrillaattorilla. Ymmärryksen perinne on katkennut jo kauan sitten. Siitä huolimatta vanhurskauttamisoppi on kirkon kivijalka, pyhimmistä pyhin, luovuttamaton oppi, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu.

Vanhurskauttamisopilla määritellään, miten syntinen ihminen pelastuu, tulee Jumalan hyväksymäksi. Oppi edellyttää käsitystä ihmisen täysin turmeltuneesta luonteesta, augustinolaisesta perisynnistä, jonka mukaan ihminen on syntymästä saakka syntinen ja siten pelastuksen ulkopuolella. Jumala ei voi katsoa meitä, koska olemme niin turmeltuneita. Sen vuoksi vaadittiin Jeesuksen uhri. Uhraamalla poikansa Jumala voi nyt katsoa meitä, ei suoraan, vaan poikansa uhrin läpi. Hänen verensä peittää syntimme. Siksi pelastumme. Ne jotka eivät anna vanhurskauttaa itseään ja usko Jumalan antamaan uhriin, eivät voi pelastua.

Vanhurskauttamisopin taustalla olevan, yksilön syyllisyyttä ja syntisyyttä korostavan kirkon kehitys alkoi kirkkoisä Augustinuksesta (v. 354-430). Hänen myötään synnistä tuli kristillisen kirkon teologian ydin. Kirkko alkoi kääntyä sisäänpäin. Yksilön synnistä kehittyi hiljalleen kirkon ydinasia, vaikka kristinuskon keskushenkilö Jeesus Nasaretilainen ei siitä ollut juurikaan kiinnostunut.

Luther oli syntikirkon kehityksen looginen tulema ja kehityksen väistämätön huippu. Tämä superahdistunut augustinolaismunkki ripittäytyi päivittäin jopa kuusi tuntia jonkin mieltänsä polttavan asian tähden. Jokainen synti oli löydettävä omasta mielestä, tuotava valoon, jotta voisi saada rauhan. Luther järkyttyi huomatessaan, kuinka huolellisen itsetutkiskelun ja puhdistuksen jälkeen hänen mieleensä saattoi yhtäkkiä tulla jokin menneisyyden synti. Ne eivät loppuneet koskaan. Ja vielä enemmän hän hämmentyi siitä, ettei kaikkia syntejä voi edes havaita itsestään. Luther käsitti, kuinka itsepetos oli helppoa. Ihminen kätkee syntinsä niin, ettei edes itse tiedä niistä mitään.

Luther vajosi epätoivoon. Hän tunsi kauhua. Hänen hermonsa olivat kireällä kuin viulunkieli. Kuihtuneen lehden rapina sai hänet hypähtämään säikähdyksestä. Hän näki painajaisia, pelkäsi pimeää ja oli varma, että joutuisi helvettiin. Hän pohti lakkaamatta Paavalin Roomalaiskirjeen 1 luvun jaetta 17: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Luther mietti, miten Jumalan oikeudenmukaisuus ja kyseinen jae sopivat yhteen. 

Lukemattomien valvottujen öiden jälkeen hän alkoi oivaltaa. Jumalan oikeudenmukaisuus ilmenee ihmisen vanhurskauttamisessa, yksin uskon kautta, ilman ihmisen omia tekoja tai ansioita. Lutherin oivallus oli järisyttävä. Syntisyydessään piehtaroivan kirkon vuosituhantinen piina sai nyt vastauksen.

Lutherin oivalluksesta syntynyt vanhurskauttamisoppi oli vapauttavaa, mutta samalla se kavensi kohtalokkaalla tavalla evankeliumin yhteiskunnallisen ulottuvuuden pelkäksi yksilön sisäisyydeksi. Vaikka Luther sai oivalluksen ja kehitti oppinsa Paavalin tekstistä, sillä ei ollut mitään tekemistä Paavalin ajatusten, saati Jeesuksen julistuksen kanssa.

Paavalille ja Jeesukselle vanhurskauttaminen ei ollut individualistista kuten Lutherilla.  Vanhurskauttaminen yksin uskosta ei vastannut Paavalin kohdalla kysymykseen, kuinka ahdistunut kristitty löytää armollisen Jumalan. Kyse ei ole siitä, miten me pelastumme vaan ainoastaan juutalaisten ja pakanoiden välisestä suhteesta: kuinka pakanat eli ei-juutalaiset voivat liittyä samaan messiaaniseen yhteisöön juutalaisten kanssa. Vanhurskauttaminen tarkoitti näiden ryhmien vihollisuuksien sovittamista, erottavien väliseinien purkamista, samaan yhteisöön liittymistä.

Paavali liittyi Jeesuksen sosiaaliseen evankeliumiin, joka tarkoitti yhteisön eheyttämistä, yhteisöllisen oikeuden ja oikeudenmukaisuuden toteutumista. Yksilö pelastui osana yhteisöä, ei siitä irrallaan. Siinä on uusi luomus, uusi ihminen Kristuksessa, ei siinä, että yksilö muuttuisi sisäisesti jotenkin laadullisesti toiseksi.

Vanhurskauttamisoppi on hämärtänyt vanhurskauttamisen sosiaalisen ulottuvuuden. Suomen kielen sanassa vanhurskas tämä ulottuvuus on kadotettu kokonaan. ”Van” tulee lujaa tai varmaa tarkoittavasta sanasta vaka. ”Hurskas” taas tarkoittaa viisasta. Vanhurskas on siis kömpelö käännös ruotsin sanasta rättvis, oikealla tavalla viisas. Tämä tulee lähelle sanan alkuperäistä merkitystä, kreikan sanaa dikaiosyne sekä englannin sanaa righteous, jotka molemmat tarkoittavat oikeamielistä, oikeudenmukaisuutta. Vanhurskauttaminen puolestaan on englanniksi justification, oikeutus. Vanhurskauttamisen sijaan pitäisi siis puhua oikeamielistämisestä, asioiden paikoilleen asettamisesta. 

Koko kirkollinen syntiapparaatti käänsi kristityn katseen itseensä, loputtomaan introspektioon, sen sijaan, että fokus olisi ihmisryhmiä erottavien väliseinien murtamisessa, vihollisuuksien voittamisessa, sovinnossa, oikeudenmukaisuudessa. Sekä Jeesuksella että Paavalilla usko ja teot olivat erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Usko ja etiikka kulkivat käsi kädessä. He vaativat kristityiltä jatkuvasti mitä suurinta eettisyyttä ja korkeinta moraalia. Jumalan tunteminen ja oikeudenmukaisuus kuuluivat yhteen, kun puolestaan Augustinuksen ja Lutherin teologiassa ne irtosivat kohtalokkaalla tavalla toisistaan. Sen minkä kirkkoisä Augustinus aloitti, Luther ja reformaatio vahvistivat ja sinetöivät: etiikan ja uskon eron, evankeliumin kaventamisen pelkäksi yksilön sisäisyydeksi. Filosofian ja poliittisen tieteen professori Michael Allen Gillespie toteaa:

“Luther ei ollut kumouksellinen. Lutherin tavoitteet olivat tuonpuoleisia. Hän tähtäsi pelastukseen, ei elämän parantamiseen maailmassa. Uskonnolliset tarkoitukset ylittivät Lutherilla kaikki poliittiset ja moraaliset tarkoitukset. ” (The Theological origins of modernity, s. 124.) 

Augustinus ja Luther ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla nykyiseen luonnon ja ihmisen jakavan individualismin kulttuuriseen hegemoniaan, niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Kun reformaatio aloitti sekä kirkollisista että maallisista auktoriteeteista vapautumisen, se aloitti samalla syvenevän individualisaation, joka on johtanut ihmisen ja luonnon eriytymiseen, vieraantumiseen.

Vanhurskauttamisoppi on mekanistisen maailmankuvan airut, materialismin ja ateismin, nykyisen ääri-individualistisen, yksilön itsekkyyttä korostavan kulttuurin äiti. Se oli sillä historiallisella janalla, jossa irrotettiin toisistaan objektiivinen ja subjektiivinen, sisäinen ja ulkoinen, ruumis ja sielu. Se teki ihmisestä itsensä tarkkailijan, itsensä ulkopuolella eläjän. Vanhurskauttamisoppi on merkkipaalu siinä kehityksessä, joka vei Jumalalta tilan maailmasta, etäännytti hänet ihmisestä, luomakunnasta ja lopulta tappoi kokonaan.

Näin ei tarvitsisi olla. Uudessa testamentissa löytyy useampia ”vanhurskauttamisoppeja". Vaikka Paavali käyttää samaa sanamuotoa kuin esimerkiksi Matteus, vuorisaarnan yhteydessä vanhurskaudesta puhuminen on vähintäänkin käännösvirhe, jos nyt ei suora ja tahallinen väärennös. Autuaita eivät ole he, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, vaan ne, jotka janoavat oikeutta tai oikeudenmukaisuutta. Ketään ei vainota vanhurskauden, vaan oikeudenmukaisuuden tähden. Vuorisaarnassa kyse on yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, tosin siihen sisältyy aimo annos hengellistä ulottuvuutta.

Oikeudenmukaisuus avautuu nykylukijalle huomattavasti helpommin kuin vanhurskauttaminen. Sitä ei kuitenkaan haluta, koska se asettaisi luterilaisen kirkon epämukavaan asemaan. Kirkko joutuisi oikeasti pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Vanhurskauttaminen on alibi kirkon välinpitämättömyydelle. Kaikista luterilaisista selittelyistä huolimatta Jeesuksen kehotus rikkaalle jakamaan omaisuutensa ei ole retorinen keino, vaan aito kutsu toteuttaa yhteiskunnallista (ja hengellistä) oikeudenmukaisuutta.

Vuorisaarnan retoriikassaan Jeesus kääntää juutalaisen lain päälaelleen tyhjentäen sen perin pohjin. Saarnan loppua kohden alkaa hahmottua Jeesuksen näkemys ihmisen velvoittavasta ja vaikeasta tehtävästä maailmassa, ja lopussa hän tuo sen esiin täysin suoraan: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samoin heille. Siinä on laki ja profeetat." Tämä laki, sekä rakkauden kaksoiskäsky, ovat vaativuudessaan Jeesuksen opetuksen luovuttamaton ydin, jonka yli luterilainen vanhurskauttamisoppi luo tunkkaisen ja sumentavan varjonsa.

Lienee mahdotonta tiivistää Paavalin ja Jeesuksen opetusta yhdeksi sanaksi ja samanlaiseksi viestiksi. Individualistiselle luterilaisuudelle sopii paremmin Paavalin opetus, vaikka sekin on tulkittu väärin. Evankeliumi on kirkolle kompastuskivi, ei vapauttava sanoma.

Kirkon on luovuttava vanhurskauttamisopista ja yksilökeskeisestä teologiasta. Evankeliumi ja pelastus koskettavat koko luomakuntaa. Kristinuskossa ei ole kyse individualistisesta, omaan napaan tuijottavasta hurskaudesta tai taivas-eskapismista, vaan koko luomakunnan kohtalonyhteyden syvästä ymmärtämisestä ja kristinuskon tämänpuoleisuuden korostamisesta. Se on radikaalia, sisään sulkevaa, yksilöiden ja yhteisöjen välillä tapahtuvaa vihollisuuksien voittamista, tinkimätöntä vastarintaan asettumista sortavia valtoja ja voimia vastaan, taistelua jakamattoman ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheyden puolesta.

 

Árpád Kovács, pappi, Oulu

Mirjami Rautio, opettaja, Oulu

Kai Sadinmaa, pappi, Helsinki

Juha Valppu, pappi, Oulu

 

 

163 kommenttia

  • Werner Janhonen sanoo:

    Timo Eskola tutkijan eläkkeelle lähtö luento. ATEiSTIT ALTTARILLA JA SUDET SAARNATUOLISSA – Onko teologia oikeasti kriisissä

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Werner Janhonen: “Timo Eskola tutkijan eläkkeelle lähtö luento. ATEiSTIT ALTTARILLA JA SUDET SAARNATUOLISSA – Onko teologia oikeasti kriisissä.”

      Timo Eskolan teologia on todellakin kriisissä. Olen Eskolalle lähettänyt muutamia kysymyksiä, kuten Eero Junkaalalle, Leif Nummelalle, Jukka Norvannolle jne, mutta eivät vastaa. Ehkä siksi eivät vastaa, ettei heidän savijaloilla tutiseva uskonoppinsa kestä kysymistä. He ovat kaanaan kieltä keskenään puhuvia päitä, joiden Ut:sta väärennetyjä sanoja heidän opetuslapsensa eivät uskalla tai pysty kyseenalaistamaan.

      Werner Janhonen antoi sopivasti tyylinäytteen auktoritetti uskovaisuudesta. Janhosella, kuten muillakin K24:n papukaijoilla, ei ole omaa sanottavaa. He huutavat eskoloiden selän takaa ja kuvittelevat, että eskolat antavat heille tulitukea. Eivät anna. Eskolat ovat pelkureita, jotka bunkkeristaan laittavat lähettinsä asialle uskaltamatta itse ottaa kantaa hankaliin kysymyksiin.

      Eero Junkkaalalta olen vuosia kysellyt eri yhteyksistä vanhurskauttamisopista. Aikoinaan Junkkaala piti blogia Seurakuntalaisessa, mutta ei kertaakaan vastannut kysymyksiini vanhurskauttamisopista. Vastasi niille, jotka kysyivät kivoja ja joiden avulla pystyi elvistelemään osaamisellaan. Ja kun kirkossa kukaan ei vastaa, niin ukopuolisia ei tippaakaan kiinnosta väittely kaanaan kielestä. Kalkittu seinä pysyy pystyssä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Tapio Tuomaala no selitäppä nyt ihan ite kuinka tullaan vanhurskaaksi/oikeamieliseksi?

      Eikö Raamatussa ole että kaikki ovat syntiä tehneet ja Jumalan kirkkautta vailla, siis kuinka syntisestä tulee vanhurskas/oikeamielinen?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Werner Janhonen sanoo:

      Hyvä Tapio! Tekeekös yksi linkitys Auktoriteetti Uskovaiseksi.

      https://youtu.be/rGRcsCyJI80

      Olenkos minä nyt Auktoriteetti Uskollinen Teidän Hiippakunnalle. Kun linkitin Kemijoen Hiippakunnan serbialaisesta Teoloogisesta neuvonantajasta.?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Werner Janhonen sanoo:

      Tapio! Miksiköhän kukaan kirkon ymmärtäväisistä joilta vaadit vastauksia. Ei ole vastannut sinulle. Ehkä heillä on muita tavoitteita kuin päästä kinastelemaan Tapion kanssa.

      Mutta tuossakin Eskolan videossa on lopussa mahdollisuus kysyä. Ja tohtori Eskola vastaa kaikkiin kysymyksiin mitä hänelle esitetään.

      Varmaan Eskola saa 1000 youtube kuuntelijaa. Jotka sitten kysyvät, jos joskus pääsevät Eskolan puhetilaisuuteen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Werner Janhonen sanoo:

    Tekiköhän Tusco niin monta kantelua, että Kemijoen piispha on vastailemassa niihin.

    Ku ei joua täällä vastailemaan.

    Ilmoita asiaton kommentti