Kirkon rakennemuutos on sosiaalisen tehtävän ongelmien edessä

[Briitta Koskiaho] Olen viime vuosina tutkinut julkisen sektorin ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kumppanuutta. Noin viikko sitten uuden kirjani julkistamistilaisuudessa minulta kysyttiin, olenko analysoinut kirjassa myös kirkon kumppanuuksia. Vastaus oli, että en erityisesti. Keskityin kansalaisyhteiskunnallisen toimijuuden ja julkisen sektorin välisiin suhteisiin. Aiemmin olen toisessa kirjassa tarkastellut yritysten ja julkisen sektorin kumppanuuksia. Molemmat keskittyvät yhteiskunnan sosiaalisen kysymyksen hoitamiseen.

Yhteydenoton jälkeen aloin miettiä, kuinka kirkon laita oikein on. Olinhan ollut ideoimassa kymmenen vuotta sitten kirkon diakonia- ja yhteiskunnallisen työn tulevaisuutta vuoteen 2010. Seuraavana päivänä minulta tivattiinkin toiselta taholta, mikä on kantani seurakuntien rakenneuudistukseen. Oli aika päivittää tietojani.

Kirkon rakenneuudistusta ei oikein voi tarkastella irrallaan meneillään olevasta kunta- ja sote-uudistuksesta. Perusteluna on se, että seurakuntien sosiaalinen tehtävä kytkeytyy kiinteästi siihen, miten seurakuntalaisten elämää muovataan julkisen sektorin uudistamisen avulla. Niinpä pidättäytyisin seurakuntien toiminnallisista rakenneuudistuksista niin kauan kuin tiedetään varmuudella, miten todellisuudessa käy sote-uudistukselle ja miten se muovaa kuntia sekä vaikuttaa kuntien sisällä toimiviin seurakuntiin.

Haastettu kirkko-julkaisussa, kirkon nelivuotiskatsauksessa 2011, todetaan, että herätysliikkeiden ulkopuolisista seurakuntalaisista yhä harvempi enää uskoo kirkon perusdogmeihin ja että kirkkoon kuulumista perustellaan kirkon sosiaaliseen tehtävään kuuluvilla palvelumuodoilla.

Diakoniabarometrista 2013 luen taas, että diakoniatyöntekijöiden työssä painottuvat taloudellisen avun antaminen, diakoninen vanhustyö ja ruoka-apu. Sen sijaan nelivuotiskatsauksessa kerrotaan, että diakonian asiakaskontaktit ovat hämmästyttävän paljon vähentyneet vuodesta 2003 eli 910 000 kontaktista 591 000:een, asiakasmäärät ovat vähentyneet 288 000 asiakkaasta 184 000:een ja että entistä useammin toimitaan netin tai puhelimen välityksellä. Mitä oikein on tapahtunut kirkon sosiaalisen tehtävän käytännölle aivan viime vuosina? Onko muutosta analysoitu riittävästi, jotta voitaisiin tehdä järkeviä johtopäätöksiä?

Kunta- ja sote-uudistus alkoi aikoinaan kymmenen vuotta sitten taloudellisesta huolesta. Epäiltiin, etteivät julkisen talouden rakenteet kestä erityisesti väestön painottumista vanhempiin ikäluokkiin. Nelivuotiskatsauksen kirjoittajat näyttävät olevan tosi huolissaan siitä, että kirkon ja erityisesti 150 seurakunnan varat hupenevat koko ajan, velka kasvaa ja alueellinen eriarvoistuminen lisääntyy. Juuri nämä seikat lienevät painavana pohjana rakenneuudistustarpeille. On kuitenkin epäselvää, miten uudistus vastaa ajan haasteisiin, varsinkin kun julkisen sektorin vastaavat rakenneuudistukset ovat hajallaan toteutuksen osalta.

Mainitussa nelivuotiskatsauksessakin käsitellään erillisinä toimintoina diakonia-, lapsi-, nuoriso-, päihde- ja kriminaalityötä. Yhteiskunnallinen työ on sysätty sivuraiteelle aika suuressa määrin, vaikka juuri se vastaisi laajemmin sosiaalisen rakenteemme eriarvoistumisilmiöihin. Kun juuri sosiaalisella tehtävällä perustellaan ihmisten kuulumista kirkkoon, niin tulee kysyneeksi, miksi tätä aluetta ei käsitellä ja uudisteta kokonaisuutena. Samat asiakkaat kiertävät työmuodosta toiseen. Ongelma on sama kuin julkisellakin sektorilla on ollut, toimintojen fragmentaarisuus.

Euroopan eri maissa on viime vuosina ratkottu julkisen sektorin kestävyysvajetta siten, että julkisia palveluita on karsittu ja toivottu, että kansalaisyhteiskunnalliset toimijat eli vapaaehtoiset yksilöt ja ryhmät sekä yhteiskunnalliset yritykset ja järjestöt ryhtyvät toimiin. Poliittisen ohjelman tasolle tämä liikehdintä vietiin 2010, kun Britanniassa uusi konservatiivi-liberaalihallitus julisti vallan olevan kansalla. Mainitussa kirjassani olen mm. seurannut 2010-2014 välisenä aikana, miten tässä ohjelmassa on onnistuttu Brittein saarilla. Canterburyn arkkipiispa otti heti aluksi jyrkän vastustavan kannan tähän uudistustoimintaan. Eri seurakuntien sosiaalisen toiminnan varaan tulikin heti uusia autettavia, kun samaan aikaan supistettiin julkista sosiaalista tukea.

Suomessa julkisia palveluita karsitaan kiihtyvällä vauhdilla. Samaan aikaan kirkko suunnittelee rakennemuutosta seurakuntiin. Sen sosiaalinen tehtävä näyttää supistuvan. Olisi siis aika miettiä tarkkaan, mitä muutetaan ja miksi. Brittiyhteiskunnassa turvaudutaan entistä enemmän professionaalisten toimijoiden sijasta kansalaisyhteiskunnallisiin toimijoihin.

Onko seurakuntienkin Suomessa turvauduttava entistä enemmän vapaaehtoistoimijoihin? Sitähän asiakirjoissa kyllä näytään kannatettavankin. Mitkä ovat tällöin valta- ja vastuusuhteet? Professiot näyttävät tällä hetkellä rakentavan muureja muutosten tielle niin kirkossa kuin julkisellakin sektorilla. Pelätään, että tiedossa on vain tappioita, ei voittoja. Se on aina huono lähtökohta uusille avauksille. Seurakuntalaisille sen sijaan, varsinkin nuoremmille sukupolville, muutokset osallistumismahdollisuuksien laventamiseen kyllä kelpaavat, mutta ovatko halukkaat osalliset myös innostuneita sitoutumaan erilaisiin uusiin tehtäviinsä? Brittiyhteiskunnan kokemuksista voi oppia tästä yhtä ja toista.

- Briitta Koskiaho -

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori emerita. Häneltä on juuri ilmestynyt kirja Kumppanuuden sosiaallipolitikkka etsimässä.

6 kommenttia

  • Annikki Salo sanoo:

    Kaikessa ihmisten ja yhteisöjen elämässä on lopulta kyse Jumalan siunauksesta. “Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan sen rakentajat näkevät vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia varjele, turhaan sen vartija valvoo” (Ps.127:1). Jumalan Sanan kuuliaisuus tuo siunauksen yksilöille, yhteisöille ja varsinkin seurakunnille se on elinehto “Jumalan huoneena”. Mitä enemmän kirkko luopuu Jumalan käskyistä, Jumalan kirkkauden evankeliumista, sen köyhemmäksi ja tyhjemmäksi se käy. Laodikean seurakunnan ovella seisoo Jeesus ja kutsuu vielä ihmisiä parannukseen (Ilm.3:14-22).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kovasti hyvä kirjoitus ajastamme. Kirkkomme ajattelun, muutosvastarinnan ja Itseymmärryksen keskiössä ovat Papit, koska He katsovat olevansa ylimaallisen vartijoina säilyttämässä ja konservoimassa kirkkolaitosta tulevaisuuteen. Asiaa ei muuta muuksi se, että tämä ymmärretään tehtävän uskossa Itseymmärrykseen. Mikä on kirkkomme antaman opetuksen ja hengellisen tiennäytön sisältö. Miksi epäjumalanpalveluksesta ei puhuta enemmän. Sitä voivat olla myös sanat ja asenteet. Rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja niihin liittyvästä käytännön toiminnasta on helpompi puhua kuin noudattaa niitä käytännössä. Samoin on mahdollista tehdä Jumalasta kuva sanoilla ja sitten palvoa tätä luomaamme kuvaa kirkossa ja uskoa ymmärtävämme mitä Jumala Meiltä haluaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Pekka Väisänen :””Kirkkomme ajattelun, muutosvastarinnan ja Itseymmärryksen keskiössä ovat Papit, koska He katsovat olevansa ylimaallisen vartijoina säilyttämässä ja konservoimassa kirkkolaitosta tulevaisuuteen.”

    Henk.koht. käsitykseni mukaan kirkko edustaa sitä muuttumatonta, mitä kohti olemme ihmiskuntana teleologisesti kehittymässä.

    ”Ajan ikuinen variaabeli on ”ensisijainen tuleminen” tai transitio. Se on tietty “imaginaarinen nolla-kohta” jossa “toissijainen tuleminen” tai prosessi ilmaantuu objektivoituvaan todellisuuteen. Toisin sanoen, “ei vielä tullut” potentiaalinen todellisuus tulee “tulleeksi”, loogisesti välttämättömäksi todellisuudeksi. Koko todellisuus on fysikaalisen ja ikuisen aikavariaabelin dynaaminen vuorovaikutus- ja informaationvaihtosuhde. W-todellisuus (Minä-Sinä-ja me-tila) on fysikaalisen G-todellisuuden (minun-, sinun- ja meidän-tila) perspektiivinen ja energinen keskus. Ikuinen aika on absoluuttisen samanaikaisesti kaikissa fysikaalisen ajan pisteissä, kuten Tuomas Akvinolainen (1225–1274) ajatteli. Tai toisin sanoen, sen syvemmällä tasolla, todellisuus on eräänlainen “superhologrammi”, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat olemassa samanaikaisesti, kuten esimerkiksi David Bohm ajatteli.” (Atso Eerikäinen)

    Mielestäni papiston ensisijainen hengellinen tehtävä on edustaa W-todellisuutta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kirkon ja sen sanoman muuttumattomuus suhteessa Ihmiseen, Jumalaan ja tulevaisuuteen(ikuisen elämän toivoon) perustuu relatiivisesti ymmärrettyyn uskon sisältöön ja siihen liitettyyn teologiseen ymmärrykseen. Tämän ymmärryksen kirkko sanoo löydettävän Raamatun ilmoituksesta. Asiassa on kuitenkin huomattava se, että ymmärrys on relatiivinen suhteessa tekijäänsä eli Ihmiseen. Kirkko on opetuksessaan ja uskon sisällössään betonisoinut Ihmisen tulevaisuuden ymmärryksen ja mahdollisuudet perisyntikäsitteeseen, missä ymmärretään mahdottomaksi Ihmisen henkinen ja moraalinen edistyminen, vaikka Vanhasta Testamentista lukemalla asialle voi löytää toisenkinlaisen ymmärryksen, missä Jumala Kaikkivaltiudestaan luopumalla antoi Ihmiselle omantunnon suurenmoisen lahjan. Ihmishengen kehittymisen mahdollisuus vaatii uskoa Ihmiseen, mutta yhtä paljon se vaatii uskoa henkilökohtaisen yrityksen ja ponnistuksen arvoon ja merkitykseen. Tätä opetusta ei kirkko halua antaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Pekka Väisänen :”Ihmishengen kehittymisen mahdollisuus vaatii uskoa Ihmiseen, mutta yhtä paljon se vaatii uskoa henkilökohtaisen yrityksen ja ponnistuksen arvoon ja merkitykseen. Tätä opetusta ei kirkko halua antaa.”

    Kulttuuriperintönä olen senkaltaisen uskon saanut, ja sen vuoksi en hyväksy esim. evl.kirkon tunnustuskirjojen kaikkia kohtia, joten en myöskään halua hakeutua kirkon päätöksenteko-organisaatioon, vaikka nykyisin olenkin evl.kirkon “muodollinen” jäsen. Uskoni mukaisesti ihmishengen kehittyminen kulttuurievoluutioineen ei kuitenkaan ole ihmisen oma saavutus, vaan se on kolmiyhteisen Jumalan teko ihmiskunnan pelastamiseksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kulttuurievoluution suuri voima on traditio, minkä kautta Ihmisen ei tarvitse opetella kaikkea alusta alkaen. Samasta syystä Ihmisen ei tarvitsisi myöskään tehdä samoja virheitä kerta toisensa jälkeen alusta alkaen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.