Kirkon resurssien uusjako ja uudelleen suuntaaminen

Kirkon työ on kestävyyslaji! Näin olen tähän mennessä todennut ja samaa mieltä olen edelleen. Työ evankeliumin asialla vaatii sitkeyttä ja uskollisuutta. Olen myös kirkon palvelijana pitänyt tärkeänä, että me kirkossa toimivat rakastamme kirkkoamme sen monista puutteista huolimatta ja että puolustamme sitä. Mikään ei ole ikävämpää kuin kirkon toimija, joka mollaa oman yhteisönsä – ja samalla palkan maksajansa! Joskus kirkon työn sitkeässä jatkumossa pitäisi löytää kuitenkin uusi vaihde ja vaihe.

Tästä taustasta lähtien kirjoitan nyt kirkkomme resurssien uusjaon tarpeellisuudesta. Tästä tarpeesta voi esittää monia väittämiä, mutta esitän lyhyesti vaikkapa seuraavat: 1)Kirkon toimintaympäristö on olennaisesti muuttunut muiden muassa yhteiskunnan rakennemuutoksen ja arvojen muutoksen eli lyhyesti yhtenäiskulttuurin murroksen myötä. 2)Kirkon jäsenmäärä on laskenut ja laskee edelleen noin 50.000 jäsenen vuosivauhtia (nettovähennys). Siihen voi tulla käänne parempaan, mutta sitä ei ole vielä näkyvissä. 3)Kustannusten noususta ja em. asiasta johtuen kirkon ja seurakuntien talous ei kestä ellei menoihin puututa. 4)Kirkossa emme käytä meillä olevia resursseja tarpeeksi tehokkaasti ja joustavasti.

Yksi lähtökohta kaiken ikävän muutoksen surkuttelun ohella ja ylitse on se, että meillä on vieläkin ja myös lähitulevaisuudessa valtavasti resursseja kirkossamme. Jotenkin tämä unohtuu meiltä, jotka emme muista monien seurakuntien toimivan yhdellä tai muutamalla palkatulla työntekijällä. Resurssien uusjako tulee siis lähteä tästä positiivisesta lähtökohdasta. Toinen lähtökohta on se, että meillä on paljon hyvää työtä, mutta hyvä työ ei kuitenkaan saa ihmisiä mukaan eikä sitoutumaan kirkkoon.

Kirkon resurssien uusjaon yksi taso on kokonaiskirkon taso. Kirkkomme hallintoa on saatava kevyemmäksi ja joustavammaksi ja samalla tehokkaammaksi. Lienee selvä, että nykyisen kehityksen jatkuessa emme voi edes ylläpitää kaikkea organisaatiomme sisältävää hallintoa. Ongelma on vain siinä, että kasvun aikoina ja vuosikymmeninä rakennettua on vaikea purkaa ja muuttaa. Toinen ongelma on se, että toimimme julkisyhteisönä lakien ja säädösten maailmassa. Edes kirkon julkisoikeudellisen aseman muutos ei tuo sitä, että voisimme toimia yhteiskunnan ”ulkopuolella”. En sinällään toivo kirkon aseman olennaista muutosta.

Kokonaiskirkon tasolla hiippakunnat eivät mielestäni ole yliresurssoituja, mutta niidenkin resursseja voisi tarkastella. Erityinen tarkastelu pitää tehdä kirkkohallituksen ja kokonaiskirkon hallinnon osalta. Minulla ei siihen viisautta, mutta jostakin viisaus voisi löytyä. Kirkkohallituksen kaltainen taho tarvitaan, mutta ehkä se voisi olla toisenlainen. Nyt se on liian massiivinen. Samalla näen, että resurssien painopiste pitää olla seurakunnissa, jotka ovat kirkon työn varsinaisia toteuttajia.

Resurssien uusjako pitää koskea myös seurakuntia. Se tarkoittaa sekä hallintoa että toimintaa. Toiminnassa resurssien uusjako tarkoittaisi lähinnä nykyisestä melko paljon poikkeavaa työtapaa. Silloin resursseja siis käytettäisiin uudella tavalla. Messun pitää olla keskiössä edelleen, mutta messuun väki tulee kokemukseni mukaan vasta sitten, kun seurakuntayhteisö muuten syntyy. Se ei taas synny kutsumalla ihmisiä perinteisiin tilaisuuksiin. Se syntyy elämällä ihmisten kanssa ja tekemällä asioita yhdessä heidän kanssaan.

Resurssien uusjakoon liittyy myös uusi ajattelu. On seurakuntateologian kannalta hieman kökköä sanoa, että seurakuntalaiset ovat tärkeä resurssi, mutta niin se kuitenkin on. Vapaaehtoistyön hehkutus voi myös vääristää ideaa seurakunnasta ja kristityn mallista, kun tärkeää on elää kristittynä omassa elinpiirissään eikä vain olla vapaaehtois-kristitty. Jyväskylän Jaetut eväät päivillä totesimme, että sanasta ”vapaaehtoinen” pitäisi tässä mielessä luopua. Silloin siis päädytään siihen, että seurakuntatyötä tekevät erilaiset seurakuntalaiset ja työntekijät yhdessä. Tähän asti syvällä kansan ajatteluun on piirtynyt malli, jossa palkatut tekevät ja ”tuottavat kirkollisia palveluja” ja jossa kirkon jäsenet osallistuvat ja käyttävät em. palveluja. Toki kirkossamme on ollut ja on edelleen paljon hyvää vastuunkantamista, jossa mainittu malli ei suoraan päde.

Kirkossamme tarvitaan siis herätys! Tarvitaan resurssien uusjaon ja uudelleen suuntaamisen herätys! Samalla tarvitaan varmasti paljon rukousta, paljon sitkeää perustyötä ja uskollisuutta vähässä ja paljossa. Jotain tarttee kuiteski tehrä!

Toivo Loikkanen

8 kommenttia

  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Hyviä pointteja Topilta. Itse ajattelen, että se varsinainen kirkon uudistuminen syntyy kahdesta “pakosta”: 1) kestävyysvajeen korjaamisesta ja 2) “liberaali-konservatiivi” -jaon lopettamisesta.

    Ensimmäiseen pakottaa rahojen ja jäsenten väheneminen sekä sen myötä oleellisen löytyminen. Toiseen pakottaa järki ja kirkon perustehtävään keskittyminen.

    Näillä tämä kirkko saadaan uudistumaan, kiteytetysti. Sulkematta pois niitä hyviä asioita, jotka Topi jo nosti esiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni, kiitos kommentista ja hyvistä ajatuksista. Tulevan seurakuntalehtemme pääkirjoituksessa kirjoitan, että kirkon uudistuminen nousee siitä, että elämme ylösnousemuksen ihmisinä, ristittyinä, kastettuina ristin ja ylösnousemuksen osallisuuteen ja että tämä myös näkyy meissä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Suni sanoo:

    Kirkon uudistuminen nousisi siitä, että se palautuisi Jeesuksen sanomaan meidän kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta Korkeimman edessä lähimmäisen rakkauden merkityksen ymmärtämisestä elämässämme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirkon keskushallinnon resurssien osalta voin vielä tiivistää: Niiden muutoksella ei korjata seurakuntien taloutta, mutta niihin pitäisi kuitenkin käyttää vähemmän varoja koska nykyiseen ei pitkään ole varaa. Tärkeintä on keskushallinnon muutos keyvyemmin, joustavammin ja tehokkaammin toimivaksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Kiviranta sanoo:

    Yksi resurssi, johon tavallan Jouni viittasi, ovat kirkon sisällä toimivat järjestöt. Viime vuosien kehitys on ainakin osassa maata edennyt siihen suuntaan, että monet järjestöt rakentavat omaa toimintaa kirkon sisälle. Toimitaan pääosin järjestön omissa tiloissa, ei seurakunnan tiloissa. Tähän on omat syynsä, enkä tiedä, pystytäänkö suuntaa muuttamaan, mutta valtavaa rahan ja resurssien tuhlausta se kuitenkin merkitsee. Samalla monet yhdistetyt seurakunnat kipuilevat sen kanssa, että messuja/jumalanpalveluksia ei enää voidakaan pitää läheskään kaikissa kirkoissa jokaisena sunnuntaina. Jos seurakuntien ja luterilaiseen kirkkoon sitoutuneiden järjestöjen voimia yhdistettäisiin kummankin hyväksymällä tavalla pystyttäisiin ainakin hidastamaan tätä käytäntöä. Mutta se vaatisi ajattelutavan muutosta niin järjestöissä kuin seurakunnissakin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka, Järjestöjen rooli on tärkeä ja samalla kahteen suuntaan johtava. Ne ovat tärkeä resurssi seurakuntien ohella ja rinnalla. Samalla joskus kyselemme sitä, voisiko kirkon kannalta olla enemmän hyötyä siitä, jos järjestöjen voimavarat olisivat paikallisseurakunnissa. Järjestöt toimivat seurakuntalaisten lahjoitusvaroin ja seurakuntien tukemina (kolehdit ja ta.-avustukset).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Kiviranta sanoo:

    Asioilla on monta puolta. Järjestöillä on omat rasitteensa, mutta on myös toiminnallinen vapaus. Johonkin uutteen haasteeseen vastaamisessa järjestön päätöksentekokyky on paljon seurakuntaa/kirkkoa nopeampi, työsuhteita voidaan perustaa helposti, koulutusvaatimukset voidaan korvata osaamisella, jne. Jotakin tästä vapaudesta, joustavuudesta soisin tulevan kirkkoon ja seurakuntiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Johonkin uutteen haasteeseen vastaamisessa järjestön päätöksentekokyky on paljon seurakuntaa/kirkkoa nopeampi, työsuhteita voidaan perustaa helposti, koulutusvaatimukset voidaan korvata osaamisella, jne.” Tällaisella joustavuudella on nurjakin puolensa. Työsuhteita voi myös helposti purkaa ja pätevyyden ja osaamisen voi ohittaa jonkin ‘sopimattomuuden’ perusteella.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.