Kirkon töissä

Huomasin hiljattain varsinkin nuorten pappien ja ehkä silmämääräisesti arvioituna enimmäkeen pappisnaisten käyttävän some-päivityksissään hashtagia #isällätöissä tai #isallatoissa. Tuo ilmaus on varsin hauska ja osuvakin, mutta itse koin sen käyttämisen kuitenkin minulle vieraana. Alanhan kohta (tai ehkä jo nyt!?) olemaan setä-rovastin ikäluokkaa.

Tätä tematiikka heräsin muistamaan, kun olimme työyhteisönä koolla paikallisten luottamushenkilöittemme kanssa. Siellä kukin kertoi lyhyesti työstään ja taustastaan. Itse johdin tilaisuutta, joten kerroin hyvin lyhyesti ja muistin sanoa, että olen ollut virassa reilut 33 vuotta! Illalla havahduin sitten muistamaan, että aloitin kirkon töissä tasan 40 vuotta sitten - jos kesätyöt seurakunnissa otetaan lukuun! Keväällä 1979 aloitin yo-kirjoitusten jälkeen syntymäseurakuntani Kesälahden seurakunnassa Hellaniemen leirikeskuksen isäntänä.

Kesätöitä tuli sitten teologiharjoittelijana ja kesäteologina vielä kahdessa jaksossa Kesälahdella, yksi kesä Kemissä ja yksi Lontoon merimieskirkolla. Ensimmäisen virkapaikan osalta oli vara valita jopa kolmesta tai neljästä seurakunnasta, koska tuolloin elettiin provinssi-hiippakunnissa pappispulan aikoja. Valitsin Kotkan, koska se tuntui satamakaupunkina kiehtovalta ja koska tulossa olivat merimieslähetyksen kesäjuhlat, joiden pääsihteerin pesti minulle luvattiin. Näin kävikin. Asia ei ole ihan niin juhlallinen kuin tuo nimike antaa ymmärtää.

Kotkassa hieno kokemus oli myös varuskunnan oto pappina toimiminen. Samoin kansainvälinen työ sekä seurakuntatyönä että merimieslähetyksen puitteissa. Suomen suurimmasta vientisatamasta olikin luonteva hypätä - tai paremminkin seilata (ms Finnmerchant) - silloiseen maailman suurimpaan satamaan, Rotterdamiin. Merimiespappina, Alankomaiden suomalaisten pappina ja merimieskirkon johtajana viisi vuotta meni hujauksessa. Jälkeenpäin on hieman harmittanut se, etten ymmärtänyt jäädä pitemmäksi aikaa...Olihan se toisaalta erittäin tiivistä ja voimia ottavaa työtä!

Maailmalta tie vei takaisin oman hiippakunnan sydänmaille, pienen Enonkosken seurakunnan kirkkoherraksi. Sinne hakeutumiseen oli kaksi syytä: Juureni isän puolelta ovat siellä ja toiseksi laskelmoin, että kohtuullisen nuorena pappina pystyn saamaan vaalisijan ja ehkä tulemaan valituksi, Niin kävikin. Enonkoskelta tuli siirtymä sen entiseen emäseurakuntaan Kerimäelle, maailman suurimman puukirkon "vikaariksi". Kunta- ja seurakuntaliitosten myötä seurakunta vaihtui kappeliseurakunnaksi ja osaksi Savonlinnan seurakuntaa. Hetken olin myös vt. lääninrovastina ennen noita muutoksia ja muutosten jälkeen vuoden laajentuneen Savonlinnan vs. kirkkoherrana. Paljon on ollut myös kirkollisia ja muita luottamushommia ja yhteistyökuvioita eri tahojen kanssa.

Monenlaisia vaiheita noihin vuosiin ja niiden myötä tulleisiin muutoksiin ja mullistuksiin sisältyy. Silloin tällöin olen pohtinut ammatinvalintaa ja kutsumustani. Olen joskus myös haikaillut muita töitä, mutta samalla on mielessä säilynyt kirkon ja papin työn arvostus. Uskonelämä on myös sisältänyt omat Jaakobin paininsa - jotka minusta jokaisen kirkon työntekijän pitää kohdata ja käydä. Kaikkia mielenliikkeitä ja ajatuksia ei kuitenkaan kannata ainakaan työssä seurakuntalaisille kertoa. Aina nuo painit ovat kuitenkin johtaneet siihen, että "myös isämme (ja äitimme) uskoivat ennen" ja siihen minäkin haluan turvata.

Kirkon töissä on paljon hyviä ihmisiä. Samalla olemme kaikki raadollisia ja vajavaisia, armon varassa kulkevia. Olen myös sanonut, että kirkon työ on kestävyyslaji. Kyllä se omakin kestävyys on välillä ollut koetteilla, jos joku asia on kismittänyt kovin. Sitkeä olen kuitenkin yrittänyt olla. Kirkon työtä ei voi tehdä ilman rinnalla olevia hyviä ihmisiä, seurakuntalaisia, sisaria ja veljiä ja ilman heidän tukeaan.

Millainen uusi sukupolvi tarvitaan kirkon töissä tulevaisuuden haasteissa?

Toivo Loikkanen (tämä ei ole lähtökirjoitus vaan "väliraportti").

 

 

 

 

 

13 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Hyvin tehty noitten nuoruuden tehtävien kanssa. Ne monipuolisina ja avartavina töinä toimivat varmaankin meriittinä erilaisiin tehtäviin.

    Mutta mielenkiintoisinta on pysyminen kolmen vuosikymmenen ajan samassa paikassa. Siinä ajassa on varmasti tutustunut seurakuntansa kaikkiin koloihin. Seurakunta tuntee pappinsa ja pappi seurakuntansa. Koska kirkon keskushallinon taholta on taas värkätty kirkollisia näkyjä ja visioita , niin ihmettelen miltä nuo uudistumisvaatimuksen tuntuvat, kun on todella pitkä perspektiivi arvioida sitä mikä on toiveajattelua ja mikä on realistista?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Itse asiassa olen liikkunut työtehtävissä melko laajalla alueella ja useammassa paikassa eli ensin kesätyöt kolmella paikkunnalla, jiosta yksi ulkomailla. Sitten työpaikat Kotka-Rotterdam-Enonkoski-Kerimäki ja Kerimäki/Savonlinna. Tosin viimeiset virkatehtävät ovat olleet syksystä 1994 lähtien Savonlinnan alueelle eli tänne “jämähdin” toistaiseksi 25 vuodeksi. 11 vuotta olin Enonkosken khra ja 8 vuotta Kerimäen khra ja sen jatkeena nyt kohta 6 vuotta Kerimäen aluekappalainen joista yksi vuosi vs. khrana Savonlinnassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Toivo Loikkanen:””Uskonelämä on myös sisältänyt omat Jaakobin paininsa – jotka minusta jokaisen kirkon työntekijän pitää kohdata ja käydä. Kaikkia mielenliikkeitä ja ajatuksia ei kuitenkaan kannata ainakaan työssä seurakuntalaisille kertoa. Aina nuo painit ovat kuitenkin johtaneet siihen, että “myös isämme (ja äitimme) uskoivat ennen” ja siihen minäkin haluan turvata.””

    Tuo paljastaa mistä usko on peräisin, isiltä perittyä ilman omaa uskoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari: Sinäpä sen sanoit! – Taisin kyllä tuossa lopussa mainita, että “siihen minäkin haluan turvata”. Turvautuminen on yksi uskon sisältö. OIkeastaan se keskeisin. Toinen on luottaminen ja kolmas tietäminen. Neljäs ja edelliset kattava on heittäytyminen uskon ja Jumalan varaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Mahtava virakaura kirkon perustehtävissä, seurakunnissa. Kysyn uudelleen sitä että miltä nämä jatkuvat hienot uudet ehdotukset näyttävät perus seurakunnan perspektiivistä?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kyllä me seurakunnassa ja seurakunnissa etsimme ja toteutamme monenlaisia uudistuksia. Se on ehkä sanottava, että kirkon keskushallinnon ja seurakuntien välillä jää turhankin suuri kuilu. En ole koskaan halunnut mollata “omaa firmaa” enkä tee niin nytkään, mutta haluan katsoa kriittisesti myös kirkon resurssien käyttöä. On aivan oikein, että keskushallintokin joutuu jonkinlaiselle kulukuurille, koska suurin osa seurakunnista on joutunut toteuttamaan sitä jo pitemmän ajan. Muutamat kirkon hankkeet ja uudistukset ovat olleet hyviä kuten jumalanpalvelusuudistus, toimitusten aineiston uudistus, rippikouluuudistus ja verkkosivujen yhteinen hanke (Lukkari). Muutamat ovat menneet enemmän tai vähemmän metsään kuten paljon esillä ollut Kipa. Siinäkin toki on myös hyviä aineksia. Kovin hitaasti kirkkolaivamme kääntyy ja hallinnon rattaat jauhavat, mutta tuloksien saamisesta en tiedä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku Hirn sanoo:

      Toivo, ei ollut tarkoitus panna sinua seinää vasten eikä olemaan epälojaali omalle firmalle. Kun lueskelen noita näky kirjoituksia ja strategisia mietintöjä niin koen suurta turhautumista siitä miten korkealla ylätasolla ne näyt liitelevät. Kaikkien niiden peruskysymys on oikeastaan se , että miten saisimme ihmiset takaisin kirkkoon? Mutta jos sellaista tahdotaan ,niin miksi ei sitten toimita tavalla joka vastaa tavoitetta?

      Esimerkiksi se, että tiedämme mainiosti ,että ihmiset kaipaavat suhteellisen pieniä intiimejä yhteyksiä, sellaisia joka voisi tulla yhdeksi heidän sosiaalisista kuvioistaan. Sellaisella ryhmällä on ylärajansa ehkä n 400 -500 henkilö mutta 150-200 on parempi. Muualla maailmassa sellainen yhteisö elättää sitoutumistensa kautta useita työntekijöitä.

      Miksi sitten luodaan suurseurakuntia jotka ihan organisaationa luo kaukaisuutta ?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku: En kokenut pyyntöäsi mitenkään niin, että joutuisin selkää seinää vasten tai olemaan epälojaali “firmalleni”. Olen samaa mieltä noista esille nostamistasi asioista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Toivo

    Kiitos näistä kokemuksien kertomisista

    Itse pidin ensimmäisen puheeni seurakunnan tilaisuudessa vuonna 1962 lukiolaisena ja siitä se sitten on jatkunut yhä tähän päivään asti eläkeläisenä.

    Siunausta sinulle kaikessa mitä teet.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Toivo loikkanen vastasit yllä seuraavasti:””Ari: Sinäpä sen sanoit! – Taisin kyllä tuossa lopussa mainita, että “siihen minäkin haluan turvata”. Turvautuminen on yksi uskon sisältö. OIkeastaan se keskeisin. Toinen on luottaminen ja kolmas tietäminen. Neljäs ja edelliset kattava on heittäytyminen uskon ja Jumalan varaan.””

    Vastaus oli seuraavaan:”” Aina nuo painit ovat kuitenkin johtaneet siihen, että “myös isämme (ja äitimme) uskoivat ennen” ja siihen minäkin haluan turvata.””

    Mitä on usko joka vaihtelee ajan myötä siis eikö isämme uskoneet toisin kuin nykyään?

    Ihmettelet mitenkä niin uskoivat toisin, no eikö kirkko ole julistanut ihmisille arkielämään aivan eritavalla vuosisatojen kuluessa?

    Kun maallinen valta antoi kirkolle valtaa määrittää mitä kansalaiset saavat tehdä ja mitä eivät niin eikö silloin ollut jopa kuoleman tuomioita jotka perustuivat Vanhan testamentin lakiin?

    Nyt kun kirkko on “kuohittu” eli kaikki valta on otettu pois niin enää ei voidakkaan ohjata ihmisiä elämään ns “kristillisen” moraalin mukaan vaan kirkko “populistisesti” seuraa kansaa ja haluaa miellyttää sitä poistamalla kaiken synnin ja tuomion, enää ihminen ei voi kirkon mukaan tehdä mitään mikä kadottaisi vaan kaikki on armon alla.

    Siis mikä on se “isien usko” johon turvaat?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Toivo Loikkanen mitä usko merkitsee sinulle?

    Onko se pelkkää uskontunnustuksen luritusta vai mitä?

    Mitä ajattelet siitä että “työnantajasi” on muuttanut opetustaan ajansaatossa, siis isiltä perittyä uskoa on muutettu “nykypäivään soveltuvaksi?

    Otetaampa esimerkkinä esim jopa minun aikana tapahtunut muutos (ja ilmeisesti sinunkin) eli avoliitto oli vielä kauhistus nuoruudessani, näin ainakin ns “uskovat” sanoivat, entä tänään voitko sanoa avoliittoa synnissä elämiseksi? Entä avioliiton ulkopuolinen seksi, onko se haureutta?

    Aviorikos oli aiemmin rikos josta oli voinut saada jopa kuolemantuomion, entä tänään?

    Entä avioliiton ulkopuolella syntyneet vauvat, abortit jne… mitä sanot näistä verrattuna “isien aikaan”?

    Siis jos joku pulju väittää edustavansa “kalliolle” rakennettua niin miksi sen opetus muuttuu ajansaatossa jopa päinvastaiseksi, etkö ihmettel ja saa “painia” tämän asian kanssa vai muutatko omaa “uskoasi hyvällä omallatunnolla”?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.