Kirkon tulee kehittää vaalitapojaan ja parantaa päätöksentekokykyä

[Kirjoittajat: Titi Gävert, Heikki Hiilamo ja Hanna Wass] Tapa, jolla kirkolliskokouksen edustajat valitaan, on niin epäselvä, että edes vaalien jälkeen ei voi olla varma tulevan kauden linjasta. Vaikeaselkoisuus heijastuu päätöksentekoon.

Ylen A-studiossa pohdittiin helmikuun alussa syitä siihen, miksi Suomessa ei tunnuta enää saavan poliittisia uudistuksia tehtyä. Kyseinen ilmiö ei kuitenkaan koske vain kansallisen tason politiikkaa vaan näkyy myös evankelis-luterilaisen kirkon päätöksenteossa.

Ja kuten kansallisella tasolla, osa kirkon päätöksentekokyvyn ongelmista palautuu tapaan, jolla sen päätöksentekijät valitaan. Tämän mekanismin avaaminen auttaa hahmottamaan laajemminkin vaalien merkitystä edustuksellisen elimen päätöksenteon toimivuuden kannalta.

***

Kirkon 3,95 miljoonan jäsenen yhteisön ylin elin on kirkolliskokous, joka päättää kirkon tärkeimmistä asioista – opista, hallinnosta ja rahoista. Sen jäsenet valitaan joka neljäs vuosi vaaleilla, joista viimeisimmät järjestettiin tiistaina 11.2.2020. Kirkon päätöksenteolla on pidempi historia ja polkuriippuvuus kuin kunnallisella tai valtiollisella traditiolla.

Vaikka säätyvaltiopäivät lakkautettiin vuonna 1906, evankelis-luterilaisen kirkon päätöksenteossa pappissääty on kuitenkin säilyttänyt valtansa. Hiippakuntien papit, mukaan lukien eläkkeelle jääneet, valitsevat keskuudestaan kirkolliskokoukseen 32 pappisedustajaa.

Lisäksi kaikki yhdeksän piispaa ovat virkansa puolesta kirkolliskokouksen äänivaltaisia edustajia. Kun maallikkoedustajia valitaan 64, on pappien osuus päättäjistä 43 prosenttia. Pappissäätyyn kuulumattomat kirkon jäsenet pääsevät äänestämään siis vain 57 prosenttia edustajista.

Tämä luonnollisesti vähentää kiinnostusta vaaleihin. Toisaalta eivät vaalit kiinnostaneet kaikkia pappejakaan. Helsingissä pappien äänestysaktiivisuus jäi alle 60 ja muualla maassakin yleisesti alle 70 prosentin.

Kirkolliskokouksen maallikkoedustajat puolestaan valitaan epäsuoralla vaalilla, jossa valitsijoina ovat seurakuntavaaleissa valitut edustajat. Näin ollen juuri käytyjen vaalien tulos heijastelee maallikkoedustajien osalta marraskuun 2018 seurakuntavaalien tulosta.

Vaalin teknistä toimittamista monimutkaistaa se, että maallikoiden äänet painotetaan seurakuntien väkiluvun mukaan. Pienten seurakuntien äänen painoarvo on murto-osa suuren seurakunnan äänen painoarvosta. Lisäksi äänioikeutetuilla valitsijoilla on jo valmiiksi hyvin kapea mandaatti seurakuntien jäseniltä: seurakuntavaalien valtakunnallinen äänestysprosentti oli vain 14.

Kirkollisten vaalien vaikeutena yleisesti on ollut vaalilistojen epäselvyys. Tämä pätee yhtä lailla pappien ja maallikoiden kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleihin kuin myös seurakuntavaaleihin.

Vaikka ehdokkaat valitaan suhteellisella vaalitavalla, valitsijayhdistykset vaihtelevat vaalista toiseen eikä valitsijayhdistysten nimistä käy sisäpiiriläisillekään ilmi listan ehdokkaiden näkemykset ajankohtaisista linjakysymyksistä. Nimissä esimerkiksi käsitteet “yhteinen” tai “yhdessä” ovat käytössä hyvin erityyppisillä valitsijayhdistyksillä.

Lisäksi samalla listalla saattaa olla näkemyksiltään toisistaan voimakkaastikin poikkeavia ehdokkaita. Esimerkiksi Turun hiippakunnassa eräältä pappien listalta tuli valituksi vain kaksi naispappeuden kiivasta vastustajaa, vaikka samalla listalla oli myös naispappeja. Listalla naispappeja äänestäneet tulivat siis – ilmeisesti tahtomattaan – tukeneeksi naispappeuden vahvoja vastustajia.

***

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen päätöksenteossa yksi keskeisistä seikoista on säätyvaltiopäivien aikaisen määräenemmistön, tai tässä tapauksessa määrävähemmistön, merkitys keskeisissä linjakysymyksissä.

Ehdotus tarvitsee taakseen kolme neljäsosaa edustajista tullakseen hyväksytyksi. Näin ollen hieman yli neljäsosa edustajista voi halutessaan kaataa kaikki määräenemmistöä edellyttävät päätökset. Tämän on koettu hidastuttavan tai jopa halvaannuttavan kirkollista päätöksentekoa.

Päätöksentekotapaa yritettiin uudistaa vuonna 2016, mutta sekään ehdotus ei saanut taakseen tarvittavaa kolmen neljäsosan määräenemmistöä.

Vaalien kiinnostavin tulos onkin monille kirkolliskokouksen valtasuhteiden jakautuminen keskeisissä linjakysymyksissä. On myös epäselvää, löytyykö seuraavallakaan kaudella määräenemmistöä viemään läpi pitkään keskeneräisinä olleita uudistuksia.

Kirkollisissa vaaleissa ei ole keskitettyä tulospalvelua vaan jokainen hiippakunta julkistaa tulokset omilla kanavillaan ja omalla tavallaan. Valitsijayhdistysten epämääräisyyksien ja kootun tulospalvelun puuttumisen vuoksi tulosten vahvistamisen jälkeenkin on vain suuntaa antavia oletuksia siitä, millaisia arvoja kannattavista ehdokkaista kirkolliskokous tulevalla kaudella koostuu.

***

Kun päätöksentekokyvyn heikentyminen on osittain seurausta vaalitapaan liittyvistä ongelmista, myös ratkaisuja on mielekästä etsiä sen kehittämisestä. Yksi mahdollisuus olisi avata kirkolliskokousedustajien vaali suoraksi kansanvaaliksi eduskuntavaalien tapaan.

“Pappissäädyn” käytännöstä tulisi hellittää ainakin siltä osin, että pappisedustajat ja maallikkoedustajat valittaisiin samalla tavalla eli suoralla yhteisellä vaalilla. Samalla voisi harkita sitä, että seurakuntavaalit ja kirkolliskokousvaalit järjestettäisiin yhdessä.

Vaalien käytännön järjestelyt vaativat uudistamista. Sinetöityjen laatikoiden kuljettamisista pitäisi päästä jo tietojen sähköiseen kirjaamiseen. Sähköistä äänestämistä perinteisen äänestämisen rinnalle voisi harkita. Pappien äänestyksessä käytetään nykyisin myös postiäänestystä, mitä tuskin voi pitää nykyoloissa täysin luotettavana.

Vertailuna voi katsoa valtakunnallisia HOK-Elannon vaaleja, joissa äänestysaktiivisuus on kasvanut samalla, kun nettiäänestäminen on lisääntynyt. Vuonna 2016 äänestysaktiivisuus oli jo 26 prosenttia.

Myös vaaleja koskeva tiedonkulku tulisi saada tietoyhteiskunnan vaatimuksia vastaavaksi. Kirkolliskokousvaalien tulosten julkistaminen tulisi keskittää siten, että hiippakuntien oman tiedotuksen lisäksi tulokset löytyisivät pikimmiten myös keskitetysti. Tulostiedoissa tulisi olla samantyyppisiä taustatietoja kuin kansallisissa vaaleissa: ikä, paikkakunta, uusi tai jatkava ehdokas, valitsijayhdistys, ja linkki valitsijayhdistyksen esittelyyn, josta kävisi ilmi keskeiset linjakysymykset.

Valitsijayhdistysten tulisi kehittää sisäistä yhtenäisyyttään siten, että yhden listan ehdokkaat sitoutuisivat keskeisten linjakysymysten osalta yhteisiin tavoitteisiin. Nyt aloittava kirkolliskokous saa mahdollisesti käsiteltäväkseen aloitteen kirkollisten vaalien kehittämisestä. Uudistustyössä vaaditaan ennakkoluulottomuutta ja jopa riskinottoa kirkollisen päätöksentekokyvyn palauttamiseksi.

Aloitteenteko-oikeus on jokaisella kirkolliskokousedustajalla sekä hiippakuntavaltuustoilla. Rohkaiseva esimerkki uudistusmahdollisuuksista on jo toteutettu seurakuntavaalien äänestysoikeuden ulottaminen 16-vuotiaisiin.

***

Yhtä lailla on tärkeää, että eri edustuksellisten elinten uudistustarpeita käsitellään rinnakkain, koska ongelmat ja mahdolliset ratkaisut ovat osin yhteisiä. Helmikuussa 2020 asetettiin parlamentaarinen työryhmä, jonka tehtävä on kehittää keinoja vaalijärjestelmän toimivuuden ja suhteellisuuden toteutumisen parantamiseksi ja alueellisen edustavuuden turvaamiseksi.

Kirkolla on opittavaa sen työn tuloksista, mutta vastavuoroisesti myös kirkon kokemukset vaalien ja päätöksenteon välisistä solmukohdista voivat olla laajemminkin hyödyllisiä instituutioiden kehittämisen näkökulmasta.

Kirjoitus julkaistu 6. 3. Politiikasta.fi-sivustolla

Kirjoittajat:

Titi Gävert on vieraileva tutkija Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella, asiantuntija kirkkohallituksessa (vv.) sekä väitöstutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Heikki Hiilamo on sosiaalipolitiikan professori Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ja Helsingin yliopistossa.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti Helsingin yliopistossa ja työpaketin johtaja Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -tutkimushankkeessa.

7 kommenttia

  • Hyvä, että tätä pohditaan ja tehdään rohkeasti ehdotuksia.

    Ehkä kirjoitukselle olisi ollut eduksi avata, miksi ”pappissääty” ylipäätään on. Taustalla on kirkolliskokouksen luonne synodina, ei eduskuntana. Samasta syystä määräenemmistö on opillisissa kysymyksissä perusteltu. Olisi kauhea tilanne jos kirkon opista alettaisiin käydä poliittista peliä j a järjestää kansanäänestyksiä! Määräenemmistön taakse lukittuja asioita on kuitenkin liikaa, joten siinä mielessä muutoksia tarvitaan.

    Ylipäätään voisi olla hyvä pohtia onko näin raskas koneisto paras työkalu muutoksen keskellä painivan organisaation johtamiseen. Onko esimerkiksi mitään mieltä säätää jumalanpalvelusten ohjelmarungosta tai jopa alkamisajankohdista lain avulla – eikö se ole lähinnä absurdia!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Voisitko Timo puolestasi avata sitä mitä tarkoitetaan kirkolliskokouksen luonteella synodina, erotuksena eduskunnalle. Siis suomen kielellä. Olisi tärkeää että näin tärkeässä asiassa puhuttaisiin mahdollisimman tarkoilla ilmaisuilla.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarkoitan opillisia kysymyksiä käsittelevää, kirkon opetusvirasta nousevaa kokousta. Ensimmäinen synodi oli ns. apostolien kokous (apt 15), jossa linjattiin kirkon kantoja ajankohtaisiin kysymyksiin. Erotuksena eduskunnasta on synodissa kirkon opetusviralle annettu erityinen rooli. Ekumeeniset synodithan koostuivat lähinnä piispoista. Sinänsä on hyvä että kirkolliskokouksessa on myös maallikkoedustus, kunhan opetusviran merkitystä ei unohdeta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Apostolit edustivat demokratiaa.

    “Ja kättä kohottamalla äänestettyään heille vanhimmat seurakunnittain, he rukoillen ja paastoten jättivät heidät Herran haltuun, johon he nyt uskoivat.” (Apt.14:23)

    Kirkko kääntää jakeen hämäävässä muodossa. Se on hyvä esimerkki tavasta, jolla tuetaan perinteisiä valtarakenteita demokratian vastaisesti.

    https://www.kotimaa24.fi/blogit/kirkolliskokousvaalit-ovat-vastoin-utn-edustamaa-demokratiaa/

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Oikean himmelin teko on helpompaa, kuin käsittää näitä kirkon hallintohimmelin kummallisuuksia. Mitä enemmän olen päässyt niiden molempien rakenteista perille, niin taitaa tavallisella himmelillä olla enemmän todellista merkitystä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    “Tarkoitan opillisia kysymyksiä käsittelevää, kirkon opetusvirasta nousevaa kokousta.” (Timo Pöyhönen) Niinhän se menee. Synodaalinen viittaa piispoihin ja papistoon ja heidän erityismerkitykseen kirkossa. Meidän kirkossa on mukana sen lisäksi episkopaalinen eli seurakuntien rooliin viittaava ja sitten vielä päälle demokraattinen säie, mit tulee kirkon hallintoon – noin suurinpiirtein sanottuna.

    Mielessä pyörii se että tämän pappissäädyn erikoisaseman (jonka pitäisi turvata opetusviran pysyvyys) meillä on myöskin määräenemmistöt. Tarvitaanko välttämättä molemmat? Ja mietin myös sitä mitä “pappissäädyn” etuoikeusaseman säilyttäminen merkitsee seurakuntalaisuuden näkökulmasta? Onko se sittenkin papisto, jonka takana kaikki tai ylin viisaus kirkossa ja seurakunnassa on kätkettynä? Onko siis vain suostuttava pappien talutettavaksi myös seurakunnassa? – jokin minusta mättää tällaisessa säätyajatuksessa. Oman kirkkomme nykyisessä historiallisen kehityksen vaiheessa.

    Ja kun tätä harhailuani jatkan, niin eihän kirkolliskokous vielä Timon vastauksen perusteella aivan kokonaan ole muuta kuin kirkon eduskunta. Onhan eduskunnallakin perustuslaki, jonka tulee ohjata lainsäädäntötoimintaa. Vaikka se ei tietenkään ole aivan kirkon opetusvirkaan tai kirkon oppiin verratava.

    Kaaikella tällä tarkoitan, että tässä asiassa on monta puolta. Ja että jotenkin toisinkin kirkolliskokouksen kokoonpano ja valinta voisivat olla, ilman että erityistä pyhää rajaa kovin pian tulee vastaan. Paitsi siinä tapauksessa että pääasiana pidetään avioliittoasian muuttumattomana pysyminen. Jos niin on, niin se on rehellistä sanoa, ja kannattaa sitä että pysytään nykyisessä järjestyksessä ja menossa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Tuori sanoo:

    Kirkolliskokousvaaleissa olisi varmasti paljon parantamisen varaa äänestäjän ns. kuluttajansuojan kannalta, kuten tämän blogin kuvaamista epäkohdista käy ilmi. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse säätää lailla. Avoimesti ja julkisesti tavoitteitaan esittelevät valitsijayhdistykset todennäköisesti menestyvät paremmin kuin piilossa pysyttelevät. Helmikuun vaaleissa kirkon viestinnän rakentama ehdokasgalleria tuki merkittävästi sekä valitsijayhdistysten että ehdokkaiden taustojen julkistamista. Äänestäjän kannalta sekavuutta lisäsi kirkolliskokousvaalin ja hiippakuntavaltuustovaalin toteuttaminen samanaikaisesti. Määräenemmistösäännösten taustalla on Timo Pöyhösen esiin nostama ajatus määräenemmistö säännösten tarpeellisuudesta erityisesti opillisissa kysymyksissä. Kirkkolain kodifioinnissa pitäydyttiin tekemästä radikaaleja muutoksia ja niinpä määräenemmistövaatimukst säilyivät ennallaan, samoin ns. tunnustuspykälä kirkkolaissa. Mielenkiintoista on, että eduskunnan perustuslakivaliokunta tuoreessa lausunnossaan kritisoi juuri tunnustuspykälän sisällyttämistä kirkkolakiin katsoen, että sen muuttaminen kuuluisi yksin kirkon päätösvaltaan. Tiukan määräenemmistön kannattajat taas katsovat, että kirkkolain tunnustuspykälä määräenemmistövaatimuksineen turvaa sen, ettei kirkon tunnustusta lähdettäisi muuttamaan sen mukaan, mitä “kansa” kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa mahdollisesti haluaa. Tämä liittyy läheisesti käsitykseen siitä, onko kirkkomme kansan kirkko, kansankirkko vai tunnustuskirkko, vai voisiko se olla kaikkea tätä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.