Kirkonpuhdistus / Vapautuksen messun saarna Viikin kirkossa 5.10. 2020

Ymmärrän erittäin hyvin, jos Arpad Kovacsilta ja minulta viedään pappisoikeudet, koska me irtisanouduttiin piispoista, vaikkakin me sidottiin se itse asiaan eli tasa-arvoiseen avioliittoon. Ymmärrän senkin että he halusivat ohittaa tämän sidoksen, koska irtisanoutuminen piispoista on raju ele.  Tässä vetoomuksemme muistin virkistämiseksi: 

Kehotamme kaikkien hiippakuntien ja koko Suomen kirkon jäseniä ja työntekijöitä sanoutumaan irti piispojen Kristuksen jakamattoman rakkauden halventamisesta. Ehdotamme, että me, koko Suomen ev.-lut. kirkon seurakuntien jäsenet ja työntekijät lakkaamme pitämästä piispoja hengellisinä paimeninamme, kunnes he tekevät parannuksen. Parannuksenteon näkyvä muoto olisi yksimielinen päätös samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä todellisessa Jumalan kaiken kattavan rakkauden hengessä. Aito katumus edellyttäisi myös julkista anteeksipyyntöä tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen jarruttamisesta. Ei enää syrjintää! Sukupuoli- ja muut vähemmistöt ovat edelleen heikommassa asemassa yhteiskunnassa heteronormien mukaan elävään valtaväestöön nähden. Kirkko joko asettuu sorrettujen puolelle, tai se lakkaa olemasta Kristuksen kirkko. 

Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa, joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää.  (Sananl. 14:31)

Piispuudessa tiivistyy kirkon luovuttamaton ydin, se, jonka varaan koko instituutio rakentuu. Pappi voi kyllä pilkata Jumalaa, sortua harhaoppiin, mutta auta armias, jos hän irtisanoutuu piispoista. Sitä syntiä ei anneta anteeksi. Ymmärrän erottamisen hyvin kirkon nykyisen rakenteen perusteella.

Me Arpadin kanssa tehtiin anteeksiantamaton synti, koska me rikottiin se lojaalisuuden lupaus, joka pappisvihkimyksessä annetaan. Ei sitä anneta kirkolle, ei Jumalalle tai Jeesukselle, vaan nimenomaan piispainstituutiolle. Me rikottiin valtajärjestelmää, ei kirkkoa vastaan.  

Ei siis ole ihme, että kirkko suojelee väärin tekeviä johtajiaan, katolinen kirkko pedofiilipappejaan ja meidän kirkko rötöksiä tehnyttä piispaa. Ei ihme, että viestintuojat kirkossa ammutaan, ne, jotka paljastavat piispojen vääryyksiä. Ei ihme, että piispat ovat lähteneet niin suurella voimalla ja uhkauksilla Arpadia ja minua vastaan ja voivat jopa erottaa meidät pappeudesta.  

Kirkossa tärkeintä on ylläpitää ja säilyttää tämä valtajärjestelmä,  menneisyyden reliikki, rankaiseva, autoritaarinen, hierarkioita ja eriarvoisuutta ylläpitävä piispuus, joka ei ole tätä päivää. Piispuus on kärsinyt valtavan arvonalennuksen. Ei ihme, sillä onko toista todellisuudesta niin vieraantunutta instituutiota kuin piispuus. Piispat seisovat peräkylän asemalla ja pohtivat pitäisikö astua junaan, vaikka viimeinen juna meni jo vuosikausia sitten eikä raiteitakaan  ole enää olemassa.  

Se, että piispat lähtivät  Arpadia ja minua vastaan voimalla ja uhkaamalla sanktioilla, osoittaa piispainstituution heikkouden. Toisaalta heillä ei ollut vaihtoehtoja. Heidän oli pakko toimia, yrittääkseen pelastaa jo periaatteessa murtuneen piispuuden. Heillä ei ole enää kuin huonoja vaihtoehtoja. Jos he eivät rankaise meitä, he menettävät kasvonsa ja osoittavat heikkoutensa. Jos he rankaisevat, he menettävät jo pahasti rapautunutta arvovaltaansa. Seuraukset ovat väistämättömät: piispainstituutio ja kirkon nykyinen rakenne murenee. Se on välttämätöntä, koska kirkon rakenteet ovat aikansa eläneet.  Hajoaminen ei ole pahaksi, vaan päinvastoin se on mahdollisuus. Kirkko, uudenlaisena, ei-hierarkkisena yhteisönä, voi löytää todellisen identiteettinsä vapauttavan evankeliumin julistajana ja todeksi eläjänä. 

Piispajohtoinen kirkko ei ole se kirkko, jonka Jeesuksen seuraajat muodostivat Mestarinsa kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Ei ensimmäisillä kristityillä ollut pappeja ja piispoja siinä mielessä kuin nykyään. Varsinainen piispuus alkoi syntyä vasta toisella vuosisadalla ja vahvistui merkittävästi 300-luvulla keisari Konstantinuksen aikana, kun kirkosta tuli Rooman valtionuskonto. Se kirkko mitä piispat edustavat, syntyi siis keisari Konstantinuksen vaikutuksesta. Piispat eivät edusta aitoa ja alkuperäistä kirkkoa vaan roomalaista, autoritaarishierakkista valtajärjestelmää.  Aito kirkko ei ole valtajärjestelmä, vaan se on muistamisen yhteisö, jossa pidetään elävänä Jeesuksen Kristuksen tarinaa.

Kirkon petos sinetöitiin 300-luvulla, kun keisari Konstantinus teki kristinuskosta Rooman valtionuskonnon. Valtakunta oli hajallaan, joten keisari tarvitsi kirkkoa Rooman mahdin ja yhtenäisyyden palauttamiseksi. Kirkko oli ennen 300-lukua hajanainen, heterogeeninen, ei-keskitetty joukko eri ryhmittymiä. Konstantinus tajusi, että kristinusko olisi käyttökelpoinen valtakunnan yhdistämiseksi, koska niin Rooman läntiset kuin itäisetkin osat olivat sen vaikutuspiirissä.

Konstantinuksen myötä puhdasoppisuutta vaativa valtakirkko alkoi syntyä. Petos on suunnaton. Risti muuttui miekaksi. Konstantinus kaappasi evankeliumin vallan panttivangiksi. Hän onnistui alistamaan kirkon verettömästi, houkuttelemalla ja lupaamalla etuoikeuksia, kun häntä edeltäneet keisarit olivat turhaan yrittäneet samaa satoja vuosia voimalla ja väkivallalla. Kolmesataa vuotta aiemmin Nasaretin Jeesus oli voittanut Saatanan kiusaukset maallisesta vallasta. Nyt hänen nimiinsä rakennettu kirkko antautui. Alkoi kirkon ja valtion pitkä ja epäpyhä liitto. Syntyi valtaa kumartava kirkko. Kirkon oppi rakentui vallan välineeksi maallisen valtarakenteen sisällä ja sitä tukemaan. Kristinuskon alkuperäinen sanoma kääntyi vastakohdakseen. Köyhien ja heikkojen kirkosta tuli vahvojen kirkko. Kodeissa, takahuoneissa, kujilla ja sivukaduilla, salassa ja peläten kokoontuneet vallanpitäjien vainoamat Nasaretilaisen seuraajat joutuivat äkkiä parrasvaloihin, muuttuivat kunnon kansalaisiksi. Alkoi mahtavien kirkkojen rakentamisen aika, kirkkoinstituution kunniattoman kunnian päivät. Hökkelit muuttuivat katedraaleiksi. Kirkko sairastui valtaan unohtaen, että sen valta on vallattomuudessa. Vainotusta kirkosta tuli vainoaja, joka alkoi murskata toisinajattelijoita, niitä kristillisyyden muotoja, jotka eivät tukeneet keisarin valtaa. Määriteltiin yksi oikea oppi ja muut olivat harhaoppisia. 

Nykyinen kirkkomme on siis pitkälle roomalainen luomus. Hiippakunta oli alunperin roomalainen hallintoyksikkö ja piispa kuin sen korkea  virkamies, praetorian prefekti. Nikean uskontunnustus laadittiin myötäillen keisari Konstantinuksen poliittisia tavoitteita. Kun Nikean uskontunnustuksessa sanotaan, että Jeesus Kristus on Jumala, niin tavallinen Konstantinuksen ajan roomalainen ajatteli sen itsestään selvästi tarkoittavan myös keisari Konstantinusta. Kun tunnustuksessa puhutaan Jeesuksesta Jumalan poikana, niin kaikki ymmärsivät sen tarkoittavan myös keisaria, auringonjumala Sol Invictuksen poikaa. Jeesuksen tavoin myös keisarit olivat olleet mukana luomakunnan synnyssä.

Konstantinus lupasi hänen valtaansa myötäilevälle papistolle käyttää valtion voimaa vaientaakseen kirkon sisäiset hajottavat äänet. Nikean uskontunnustus oli ja on symboli keisarin miekalla pakotetulle yhtenäiselle kirkolle. Ilman miekkaa yhtä uskontunnustusta ja yhtä suurta valtakirkkoa ei olisi koskaan syntynyt. Kirkolliset osapuolet olivat liian kaukana toisistaan. Moninaisuus ja heterogeenisuus olisivat jatkuneet luonnollisella tavalla. 

Seurakunnat muuttuivat roomalaisen mallin mukaisiksi yhdistyksiksi, joissa me yhä edelleen toistamme ja pidämme yllä Konstantinuksen propagandaa, valtaa palvelevan kirkon oppia jokaisessa jumalanpalveluksessa, kirkollisessa toimituksessa, kasteessa, hautajaisessa, avioliittoon vihkimisessä, rippikouluissa, koulujen uskontotunneilla, aamunavauksissa, vanhainkodin hartauksissa, puhumattakaan valtiopäiväjumalanpalveluksesta tai sotilaspappien toiminnasta. 

Kirkollisia juhlapäiviäkin vietämme Konstantinuksen määritteleminä, aurinkoon liittyvinä ajankohtina. Pääsiäistä vietämme Voittamattoman auringon päivänä sunnuntaina ja joulua, Kristuksen syntymäpäivää päivänä, jolloin aurinko on kauimpana maasta. Nykyinen piispuus ja pappeus ovat tämän roomalaisen valtajärjestelmän sinettejä ja lukkoja. 

Nykyisen valta- ja valtionkirkkoinstituution perusta ei siis ole risti ja Jeesuksen tyhjä kalliohauta vaan Konstantinuksen miekka ja hautamausoleumi. Hänen hautansa paikalle rakennettiin konkreettisesti, seuraavan keisarin toimesta, apostoleille omistettu kirkko. 

Nykyistä piispuutta ja pappeutta ei voida perustella Uudella testamentilla. Jeesus muodosti yhteisön, josta muodostui alkukirkko, mutta hän ei perustanut pappeutta vaan kutsui ihmisiä seuraamaan häntä. Kahtatoista lähintä seuraajaansa hän kutsui apostoleiksi, jotka kristinuskon alkuaikoina muodostivat kirkon. Apostoli tarkoittaa lähetettyä. Kun Jeesus välitti seuraajilleen auktoriteettinsa, hän ei antanut niitä papeille vaan koko kirkolle. 

Yksikään apostoleista ei nimittänyt seuraajiaan, ei kättenpäällepanemisen kautta tai muutenkaan. Nykyinen papin virka ei siis perustu Jeesukseen eikä apostoleihin. Papin virkaa ei voi perustella apostolisella suksessiolla eli seuraannolla, joka palautuisi aina opetuslapsiin ja Jeesukseen saakka. Ketju menee poikki heti alussa, tai itse asiassa sitä ei ole koskaan ollutkaan. 

Kaksitoista opetuslasta olivat alkuperäisiä todistajia. Alkuperäisyydessä ei voi olla seuraajia. Heidän todistajuuttaan ei voinut välittää eteenpäin. He olivat eläneet yhdessä Jeesuksen kanssa, nähneet hänet, puhuneet hänen kanssaan, kuunnelleet häntä. Tätä ei voi toistaa. He olivat ensimmäisiä evankeliumin istuttajia ja sen levittämisen alkuunpanijoita. Heidän jälkeensä tulevat saattoivat vain jatkaa sitä kylvämistä, jonka apostolit aloittivat. 

Apostolit eivät siis olleet piispoja tai pappeja tai muutakaan kirkon virkakuntaa. Nykyisen pappeuden sijoittaminen alkukirkkoon on anakronismi. Pappeuden perustelu ja pönkittäminen apostolisella jatkumolla alkoi toisella vuosisadalla jatkuen näihin päiviin asti, kun piispat kättenpäällepanemisen kautta vihkivät pappeja, väittäen edelleen virheellisesti pappeuden periytyvän suoraan Jeesukselta ja alkuperäisiltä apostoleilta. 

Sen sijaan ajatus kaikkien kristittyjen yleisestä pappeudesta erillisen pappeuden sijaan voidaan johtaa Jeesuksesta ja apostoleista. Muodostuvan kirkon itseymmärrykseen kuului, että kristityt kokivat olevansa valittuja ihmisiä, Jumalan pelastuksen julistajia. Sen vuoksi he olivat pyhitettyjä, erotettuja, pyhäksi papistoksi, pyhään tehtävään. Auktoriteetti annettiin orgaaniselle yhteisölle, ei erityiselle pappissäädylle, jossa auktoriteetti asuisi olemuksellisesti. Erityinen pappeus tulee ajatella vain siten, että pappi on yhteisönsä valitsema, jonka auktoriteetti on Jeesuksen yhteisölle antamassa auktoriteetissa. Papin virka ei ole kulkenut omaa itsenäistä linjaansa Kristuksesta ja apostoleista tähän päivään saakka, sillä Jeesus ei tehnyt eroa papiston ja maallikon välille. 

Kirkon autoritaarishierarkkisen valtajärjestelmän purkaminen on tärkeää myös sen vuoksi, että instituution rakenteet ja muoto määrittävät uskon sisältöä. Ne luovat mallia miten uskotaan. Muoto on metafora, kielikuva, joka ohjaa meitä uskossamme. Kirkollinen valtajärjestelmä ylläpitää autoritaarista ja hierarkkista uskoa, luo ja ylläpitää arvojärjestyksiä, eriarvoistavia rajoja, mahdollistaa asioiden, ihmisten, ilmiöiden lokeroimisen. Hierarkkinen kirkko siunaa kaikki muutkin tuhoisat yhteiskunnalliset hierarkiat. Ne pitää riisua, kuten teki myös Mestarimme, kun hän mursi yhteiskunnan sortavia ja eriarvoistavia rakenteita, kun hän pelasti syntisiä eli yhteisöstä ulossuljettuja, antoi heille täyden ihmisarvon ja sulki heidät takaisin yhteisön jäseniksi. Kirkko isona instituutiona voisi antaa mallia muille miten yhteisöjä rakennetaan ei -hierarkkisesti. 

Kirkko autoritaarishierarkkisena uskomusjärjestelmänä on tuottanut kirkko-instituution, joka on kääntynyt alkuperäisen olemuksensa vastakohdaksi. Se on langennut valtaan, tukenut tuhoisia ideologioita ja hegemonisia valtarakenteita. Se on alistanut kristinuskon vallan ja voiman käsikassaraksi, hegemoniaan ja miehisen ylivallan välineeksi. Kristinuskolla, on perusteltu kolonialismia, imperialismia, orjuutta, luonnon ja eläinten riistoa. Teologi Dorothee Söllen mukaan autoritaarisen uskonnon kuva Jumalasta hallitsijana oli natsismin ja holokaustin mahdollistavan tottelevaisuuden ja alistumisen takana. Saksalaisten kristittyjen oli helppo liittyä Hitlerin kansallissosialistiseen kirkkoon, siihen kuuluvien Jumalan hallintavalta- ja herruuskäsitteiden vuoksi. 

Autoritaarishierarkkisen kirkon Jumala on patriarkaalinen, teistinen kuningas ja maailma hänen hallinta-aluettaan, jossa hän käy joskus tekemässä intervention, piipahtamassa, puuttumassa silloin tällöin peliin. Muuten hän on enemmän tai vähemmän välinpitämätön maailman menosta ja ihmisten kohtaloista. Hän on kuin uralleen omistautunut perheenisä, joka viettää suurimman osan ajastaan jossain muualla kuin kotona perheen parissa. Hän loi maailman, jätti sen oman onnensa nojaan ja vain satunnaisesti kunnioittaa luomakuntaansa viettämällä ”laatuaikaa” lastensa kanssa. Ei ole mikään ihme, että usko Jumalaan on hiipunut. Kuka tällaiseen Jumalaan haluaa tai voi uskoa? Tässä kohtalokkaassa tilanteessa meidän on mentävä ytimeen, kristinuskon peruskuviin, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla ihmisten käsityksiin ja käyttäytymiseen. 

Perinteinen kuvasto ei uppoa tämän ajan ihmiseen. Jos haluamme kristinuskon toimivan maailman pelastamiseksi, meidän on luotava ajatusmalleja ja kuvia Jumalasta ja maailmasta, jotka ylläpitävät tunnetta vastavuoroisuudesta ja keskinäisestä riippuvuudesta. 

Todellisuus on yksi ja jakamaton. Mikään ei ole olemassa yksin itsessään, vaan me olemme keskinäisesti riippuvaisia ja kytköksissä, ihmiset keskenään, orgaaninen ja epäorgaaninen maailma, eläimet, kasvit, kivet. Olemme erottamattomasti yhteydessä toisiimme pienimmästä atomista koko universumiin. Kristinuskon julistama pelastus koskettaa koko luomakuntaa. Siksi meidän on murrettava hierarkkinen kirkko ja kristinusko ja synnytettävä kokonaisvaltainen näkemys, joka sulkee koko luomakunnan syliinsä. 

Kirkon uudistukset, kaikki mitä on tehty ja mitä tehdään, kaikki hankkeet jäsenten houkuttelemiseksi eivät tule onnistumaan, jos emme pureudu ytimeen, kirkon rakenteisiin, purkamalla tätä autoritaarishierarkkista rakennelmaa, jos jätämme pappeuden koskemattomaksi. 

Reformaatio on jäänyt kesken. Reformaattorit työnsivät piispoja ja pappeja jalustoiltaan, kasvattivat maallikoiden roolia mm. ottamalla messun kieleksi kansan oman kielen latinan sijaan. Nyt täytyy jatkaa eteenpäin heidän viitoittamallaan tiellä. Lutherin ajatus yleisestä pappeudesta on jäänyt pahasti kesken. Pappeus tulee ymmärtää ainoastaan työnjakokysymyksenä. Erityistä papiksi vihkimistä ei tarvita. Pappeus ei ole sääty, ei luokka. 

Kirkossa on puhuttu jo ties kuinka kauan maallikoiden aktivoimisesta, heille tilan antamisesta. Sitä ei tule koskaan tapahtumaan, niin kauan kuin meillä on virkakirkko, niin kauan kun piispoja ja meitä pappeja ei tulla suistamaan jalustoiltaan. Me emme tule koskaan antamaan maallikoille valtaa. Heidän pitää ottaa se. Heidän pitää vapauttaa kirkko siitä vankeudesta johon Rooman imperiumi sen kahlitsi 1700 vuotta sitten. Papit eivät tule sitä tekemään vaan ainoastaan maallikot. Hyvät ihmiset! Tehkää vallankumous! Kokoontukaa yhteen ja jakakaa ehtoollista kodeissanne. Älkää erotko kirkosta, vaan murtakaa pappisvalta. Ottakaa valta pois meiltä papeilta. Tämä roomalainen, antiikkinen rakennus on tiensä päässä, ja nämä museonhoitajat, piispat ja me papit joudamme muihin hommiin. Kirkon raunioilta voi nousta uusi elämä, uusi ei-hierarkkinen yhteisö, kuin Jeesus kuolleista, täynnä henkeä ja voimaa, yhteisö, joka sulkee koko luomakunnan syliinsä. Kirkko voi löytää kadonneen identiteettinsä vain marginaalissa, köyhänä ja vallattomana. 

 

17 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Kivaa lukea näitä riemukkaita mutta todellisuudesta piittaamattomia vuodatuksia. Niillä on tärkeä funktionsa. Ne herättävät varmasti ueamman uinuvan ajattelun ja panee kysymään sitä mitä itse asiassa ajattelen teemasta Kirkon Olemus?

    Onko kirkko todellakin niin rappiolla että koko sen toiminta ja johto olisi pantava uusiksi. Ainahan organisatioita täytyy uudistaa mutta sellaiselle on oltava hyvät syynsä.

    Kirjoittajan resepti on vallankumous. Niinkuin kaikki vallankumoukselliset , he ovat soikeita historialle jonka kokemuksen mukaan vallankumous syö lapsensa.

    No, tuota vallankumousta ei tule. Vallankumous täytyy organisoida, niin kuin Lenin sanoi.Sitäpaitsi, vallankumoukselliset massat loistavat poissaolollaan. Sadinmaa kelpaa palopuhujaksi mutta organisaattoriksi? Epäilen että ei.

    Tavalliseen tapaan, kirkko tule löytämään kompromissin sisäisen prosessin seurauksena ja homoparien vihkiminen tulee katoamaan keskustelujen agendoista.

    Mutta Sadinmaa, nuorena miehenä, tulee löytämään uusia teemoja jotka piristävät kirkollista keskustelua.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Olen samaa mieltä, että Sadinmaan saarnalla ja “kirkon vallankumouksen” agendalla on ansionsa ja jopa jonkin verran perusteita. Mielenkiintoista on, että tuo Konstantinuksen rooli ja kirkon viran kehitys on sama kuin vanhojen kirkkojen, kirkon viran tai ylipäätään kirkon vastustajilla. Kirkon virkajärjestelmään ja viran kehitykseen sekä sen teologisiin perusteluihin ja “viritelmiin” tulisi suhtautua kriittisemmin kuin suhtaudumme. Kaiken ratkaisu ei ole kuitenkaan kaiken menneen heittäminen romukoppaan eikä sellainen ole edes mahdollista. Tai on, mutta silloin se on jokin oma yhteisö, joka tulisi olemaan melko pieni. Toisen suunnan kirkon “kumoukselliset” eli konservatiivit ovat lähteneet sille tielle ja lopputulokset ovat olleet ainakin koossa mitattuna vähäisiä, Niissä toki kirkon viran ja rakenteen merkitys on säilytetty.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjaston miesten vessassa oli aikanaan seuraava töherrys: “VALLANKUMOUS ALKAA HUOMENNA! – jos sataa, menemme Vanhan kellariin”. Sovelletaan sitä tähän.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Toivo, osaatko tarkentaa tätä lausetta; ” Konstantinuksen rooli ja kirkon viran kehitys on sama kuin vanhojen kirkkojen…” Mitä tarkalleen ottaen tarkoitat tällä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami: Olen aikaisemmin usein törmännyt kirkon ja kristillisen uskon kriitikoiden perusteluissa tuohon samaan, mitä Sadinmaa nostaa esille. Sille on nimikin eli nuo kriitikot kutsuvat sitä kristillisen uskon (tai seurakunnan) rappioksi. Kaikki kehitys siis Konstantinuksesta alkaen on ollut harhapoluille menemistä ja “laitoskirkon” syntymistä. Tätä laitoskirkkoa tai karkeammin kriitikoiden ilmaisuna “porttokirkkoa” ei pidä tukea. Ja sitä edustaa puhtaimmin katolinen kirkko, mutta mekin luterilaiset olemme osa sitä. Sadinmaa argumentaatio on hyvin samanlainen kuin laitoskirkon tai “porttokirkon” kriitikoiden. Näitä porttikirkkoasian esille nostajia oli vielä lähimenneisyydessä mm. Kansanlähetyksen joissakin yksittäisissä tukijoissa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Kiitos Toivo, Sadinmaan ajattelutapa ei tietysti pidä paikkaansa. Valtiokirkon synty tai liitto valtion kanssa oli varsin positiivinen kehityskulku kristinuskolle. Se antoi raamit, lopetti kristittyjen vainot ja koko bysanttilaista kultuuria kantoi kristinusko. Rooman irtautuminen myöhemmin ja kirkkojen jako on on tietysti monikerroksinen ilmiö. Kirkon virkajärjestelmä on varsin toimiva ainakin idässä, länttä ei tunne, sitä johtaa kuitenkin paavi.

      Sadinmaan näkökulma on kuitenkin syntynyt, veikkaan protenstanttien parissa eikä sitä tunnisteta sen yksinkertaisuudessa kuten Sadinmaa kuvaa, vanhoissa kirkoissa. Se on karrikoitu tyyli. Tuo on totta, että kirkomme piirissäkin tapaa tätä Sadinmaan ajattelua, joka omissa herätysliikkeissämme, vähän ei variaatiolla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Tämän hetken suurin ongelma Suomessa, ei tunnu olevan Kristuksen seuraamisen puute, eikä muutaman papin katkeruus, vaan se, että perhana, kun ei saa juoda viinaa porukalla yöt läpeensä.

    Vai ovatko ne sama asia, sikäli kun muistan, ei Jeesuskaan lasiin sylkäissyt, vaan viihtyi syntisten seurassa. Meille naisillehan tämä esikuvallisuus ei sovi ollenkaan, siitä tulee huono maine.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Werner Janhonen sanoo:

    “Pääsiäinen on meille niin teeskentelyä” sanoi pastor Kai Sadinmaa yleisradion haastattelussa.

    Kai se yrittää vapauttaa kirkon pääsiäisestä ? ?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Onko vihdoinkin piispat rohjenneet teidät erottaa? Olen ihmetellyt heidän kärsivällisyyttään jo pitkään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kalevi Kauppinen sanoo:

    Sadinmaa kuvittelee olevan joku uskonpuhdistaja, halutessaan luoda uuden kirkon mieleisekseen. Millainen tuo kirkko sitten olisi, minusta se etääntyisi Raamatusta vielä enemmän kuin nykyinen kirkko.

    Sateenkaari väki varmaan iloitsisi hänen kirkossaan, jossa Raamatun käskyt sivuutettaisiin ja tilalle otettaisiin omat opit. Onneksi hänen aateveljiään on vielä vähän, mutta ne tuntuvat lisääntyvän pelottavaa vauhtia.

    Raamattu ennustaa, että luopumus alkaa seurakunnista ja se on jo alkanut radikaalipappien toimesta. Ainoa kehitystä pysyttävä vaihto ehto olisi kirkon vapautua näistä kirkon hajottajista, ennen kuin se on myöhäistä. Vanha sanontahan luuluu, kun pirulle antaa pikkusormen niin vie lopuksi koko käden.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    “Alas lyökää koko vanha maailma, niin valta silloin meidän on!” “Ei muuta johtajaa ei Luojaa kuin kansa kaikkivaltias”.

    Johan tätä kokeiltiin alkuvuodesta 1918 oikein joukkovoiman ja tulikeppien kanssa… Werner ja Kalevi, ei mitään uutta auringon alla. Ei aina kannata provosoitua kun provosoidaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mika Rantanen sanoo:

    OMATUNTO

    Maallisen vallan lait eivät ulotu kauemmaksi kuin ruumiiseen ja omaisuuteen ja ulkonaiseen, maanpäälliseen todellisuuteen. Sielua hallitsee näet Jumala itse yksin eikä hän voi eikä tahdo antaa kenenkään muun hallita sitä. Jos maallinen valta julkeaa laatia lakeja sielulle, se tunkeutuu Jumalan valtapiiriin ja kykenee ainoastaan viettelemään ja turmelemaan sieluja. Tämän haluan tehdä niin selväksi, että se on käsitettävä ja että junkkerimme, ruhtinaat ja piispat huomaavat, millaisia narreja he ovat yrittäessään käskyin ja asetuksin pakottaa ihmisiä uskomaan tätä tai tuota.

    Martti Luther, En minä kuole-vaan elän, s. 159, Aurinko Kustannus ja Arkki-kirjat, 2016. WA 11, 262.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari Roos sanoo:

    Kyllä Kai mielestäni puhuu suurimmaksi osaksi ihan asiaa ja radikaalisuuttakin riittää vaikka Lutherin manttelinperijäksi. Ylilyöntejäkin tulee, mutta kun niitä vähän siivilöidään, niin perusasia on miettimisen arvoista.

    Toki kaikki organisaatiot tarvitsevat johtajia. Muuten voi käydä niin, että kaikki leviää hallitsemattomaksi. Sekä nykyiset että entiset piispamme omaavat mielestäni paljon suurta viisautta, sekä hengellistä että inhimillistä. Johtajuudestaan en osaa sanoa, kun en ole heidän alaisensa. Eihän laajamittaisen kansankirkon lähtökohta keisarillisesta Roomasta alkaen ole ihan paras mahdollinen, mutta kyllähän seurakuntien johdossa oli piispoja jo aiemminkin. Miten lie homma toiminut silloin?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Vapaaksi Negrofiliasta, se on järkyttävä sairaus, jossa ihminen rakastaa kuollutta, joko seksuaalisesti, tai syömällä sitä, kuvitellen, että ruumis jatkaa elämäänsä hänessä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Jaan Markku Hirnin näkemyksen: Sadinmaan kirjoituksia on virkistävää lukea. Ne ovat myös tyypillisiä harhaoppisten tekstejä, joissa on osatotuuksia, erinomaisia historiallisia oivalluksia, vahvaa retoriikkaa ja loput omaa suuruudenhulluutta tai silkkaa katkeruutta.

    Mutta saarna tämä ei kyllä missään mielessä ollut. Siitä puuttui evankeliumi. Meille syntisille kyllä sanottiin, että meille kuuluu vapaus ja ilo, mutta se jätettiin kertomatta, ettei sitä tarvitse hankkia itse. Sen sijaan lakia paukutettiin enemmän kuin Mooses olisi sallinut.

    Vaikka Sadinmaan “saarnassa” olisi paljonkin kommentoimista, puutun vain yhteen Sadinmaan väitteeseen.: “Nikean uskontunnustus oli ja on symboli keisarin miekalla pakotetulle yhtenäiselle kirkolle”.

    Päinvastoin. Nikean symboli oli ja on valtuutus kirkolle annetusta vapaudesta määritellä oman uskonsa rajat ja lausua selvästi se, mikä on kristillistä ja mikä ei. Siis sama autonomia, jonka eduskunta on Suomen perustuslaissa kirkolle taannut.

    Sitten on kokonaan eri asia, kuinka eri mieltä olevia tuolloin Roomassa kohdeltiin ja tänä päivänä Suomessa kohdellaan. Siinä jaan Sadinmaan näkemyksen, että eri tavalla uskovia ja opettavia ei ainakaan kristillisesti eli Jeesuksen opetuksen mukaisesti ole aina käsitelty. Mutta “abusus non tollit usum” (väärinkäyttö ei kumoa oikeaa käyttöä).

    Siinäkin olen Sadinmaan kanssa samaa mieltä, että “konstantinolainen käänne” eli kirkon ja valtion naimakauppa oli paha erehdys. Rooman keisarivallan olisi vain tullut taata kaikille uskonnoille täysi vapaus määritellä oma identiteettinsä ja valvoa, ettei meneillään olleissa oppikiistoissa käytetä kättä pitempää. Siis omaksutun evankeliumin mukaisesti aito Pax Romanum.

    Oppi- ja muiden kiistojen voittaja selviää lopulta aina siellä, missä ilmaisunvapaudessa on selkeä ristin pääsiäisen evankeliumin opetus ja praksis eli eniten Kristuksen mieltä ja ristin rakkautta sekä sietokykyä erilaisuudelle – siis sitä, mikä lopulta on se Pyhän Hengen liima, joka pitää ihmiset kristittyinä ja Kristukseen sitoutuneina.

    Lopuksi, toivon ettei tuomiokapituli erottaisi Kai Sadinmaata pappisvirasta, vaikka evankeliumin saarnaamisessa hänellä onkin vielä opettelemista (kenelläpä meistä ei olisi). Tässä olen vilpitön. Kirkkomme tarvitse “huutavan ääntä korvessa”.

    Sillä ei ole tällaisissa kriiseissä niin väliä, onko tämä ääni aina Jumalasta vai ihmisestä, oikeaa vai harhaista oppia – kunhan tuo ääni kuullaan kirkossa ja osataan siihen reagoida rakkaudella ja tarvittaessa lempeällä kurilla. Piispa ja Sadinmaa tarvitsevat nyt nöyryyttä vuoropuheluun ja paljon armollisuutta toisiaan kohtaan. Sellainen olisi Jeesuksen perustaman kirkon arvolle sopivaa. Olipa lopputulema mikä tahansa.

    Ilmoita asiaton kommentti