Kirkossa on liian vakavaa!

Huomaan usein kaipaavani lisää iloa kirkkoon. Minusta tuntuu monissa tilanteissa, että kirkossa tarjotaan sanoja kärsiville ja kaipaaville ilon jäädessä sivuun. Ainakin kaltaiseni nuoren aikuisen silmissä kirkko näyttäytyy turhan usein vakavana. Myönnän kaipaavani myös iloa ja lämpöä kirkkoon sekä haluan omalta osaltani edistää tätä asiaa hymy kerrallaan. Ehtoollisen lahjasta kiitollisena asetan ja jaan ehtoollista hymyillen. Kastemaljan ääressä katselen lämmöllä uuden elämän ihmettä. Hautajaisissa arkun takana keskityn siunauspuheessani eletyn elämän hyviin hetkiin ja kauniisiin muistoihin. Ilon pisarointi saa näkyä kristityn elämässä.

Usko ja eläminen Kristuksen seuraajana on iloinen asia. Voisimmeko kertoa tästä ilosta useammin niin, että se näkyisi hymyssä, äänen lämmössä ja silmien tuikkeessa asti? Toisinaan kirkossa kuulee papin vakavalla äänellä kertovan esimerkiksi jouluna tai pääsiäisenä, kuinka ”vietämme tänään suurta riemujuhlaa”. Ainakaan minusta nämä hymyttömästi lausutut sanat eivät kuulosta kovin vakuuttavilta. Ihmiset ovat toki tunteidensa ilmaisuissa erilaisia, mutta mielestäni ilo ei saisi olla seurakunnan elämästä ja uskosta tyystin irrallaan. Evankeliumi on kirjaimellisesti ilosanomaa, joten miksi emme antaisi sen myös näkyä kirkossamme?

Minulle uskoon liittyy voimakkaasti ilo ja kiitollisuus. Jumala on antanut meille ihmisille lahjaksi niin valtavan paljon, ettei sitä edes täysin kykene käsittämään. Silti meillä on mahdollisuus iloita ja kiittää siitä kaikesta hyvästä, mitä olemme elämäämme saaneet. Eikä ilonaiheiden edes tarvitse olla isoja - arjen pienet kauniit hetket riittävät. Ilon ja kiitoksen aihe voi olla höyryävä kupillinen kuumaa, rakkaan ihmisen ääni tai päivä ilman kipuja. Tänään haluan pysähtyä rukoillen kiittämään keväästä ympärilläni.

 

Kevätrukous

Pyhä Jumala, rakas taivaallinen Isämme.

Tänään minä iloitsen keväisestä luonnosta

ja sinun luomistyösi lahjoista ympärilläni.

Kiitos, että saan kuulla luonnon heräävän,

aamuisen lintujen laulun, virtaavan veden solinan

ja puiden oksistoissa humisevan tuulen.

Kiitos, että saan nähdä keväisen väriloiston,

koivujen vihreät hiirenkorvat, hempeinä hehkuvat valkovuokot,

ja vaaleanpunaisiksi värjäytyneet kukat kirsikkapuissa.

Kiitos, että saan tuntea sinun kättesi jäljet,

jalkojen alla rahisevan hiekan, aamukasteen kosteuden

ja poskillani kutittelevat auringonsäteet.

Kiitos Jumala, että sinä olet tässä kaikessa läsnä

ja valaiset meidät rakkaudellasi.

Aamen.

21 kommenttia

  • Ari Pasanen sanoo:

    emiliapappi:””Usko ja eläminen Kristuksen seuraajana on iloinen asia. “”

    Mitä on Jeesuksen seuraaminen, onko se Jeesuksen Sanojen mukaan elämistä? Jeesuksen tekojen mukaan elämistä?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • emiliapappi sanoo:

      Jeesuksen seuraaminen merkitsee minusta hänen kutsuunsa “seuraa minua!” vastaamista. Se on pyrkimystä elää Jeesuksen sanojen sekä hänen esimerkkinsä mukaisesti tekojen kautta. Koen tämän olevan nimenomaan pyrkimistä, sillä kukaan ihminen ei kykene elämään täydellisesti. Siitä huolimatta Jeesus kutsuu meitä seuraansa, armosta ja rakkaudesta osalliseksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Kristillinen usko on on maailman positiivisin asia. Kiitollinen mieli on myrkkyä saatanalle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Ilman Rakkautta (Jumalaa) kaikki sanat ovat turhia, sanaheinää. Jos ei pystytä selittämään mitä omat sanat tarkoittavat niin mitä ne siloin ovat, esim Jeesuksen seuraaminen, mitä se on, mistä tunnistaa Jeesuksen seuraajan?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Kiitos kirjoituksestasi. Lapsena luin kirjaa “Ioinen tyttö” (Eleanor Porter). Olkoon, että aikuisena kirjan äärioptimistinen kerronta tuntuu hivenen naiivilta, kannatan edelleen sen läpikotaista ilon evankeliumia. Miten helposti unohdetaan, että evankeliumi on hyvä sanoma, ilosanoma kaikille. Olin kirjan vaikutuksesta varsin aktiivinen 8-vuotias kansakoululainen. Perustin luokallani Iloisten tyttöjen kerhon, jossa keräsimme viikkorahoista pienen rahaston, jolla tuimme kirkollista “köyhäinapua”. Autoimme vanhuksia kaduilla jne. Vaikka olin partiolainen, tämä toiminta oli antoisampaa Rööperin köyhässä kaupunginosassa. Muuten ilo-sana toistuu UT:ssa lukemattomat kerrat.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • emiliapappi sanoo:

      Olen kanssasi samaa mieltä, Päivi, evankeliumi on ilosanoma kaikille. Lapsuutesi Iloisten tyttöjen kerho kuulostaa ihanalta ja merkitykselliseltä. Tuon ilosanoman todeksi eläminen kerhon myötä on ollut kristillistä rakkautta parhaimmillaan. Muistathan kertoa tästä kerhosta joskus pienille koululaisille ja innostaa esimerkin kautta vastaavaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Vakavuus ja ilo eivät ole vastakohtia, eivätkä tietystikään sulje toisiaan pois. Minusta on tärkeää että otamme elämässämme vakavasti vastaan Kirkon julistaman ilosanoman.

    Esim. ortodoksisessa jumalanpalveluksissa toistuvat usein seuraavat sanat: “…Se on viisautta, olkaamme vakaat, kuulkaamme pyhää evankeliumia.”. Kuitenkin, ainakin oman kokemukseni mukaan jumalanpalvelukset (ortodoksiset) ovat aina ilon sävyttämiä. Miksi edes osallistua palvelukseen ellei pääse osalliseksi ilosta?

    (esim. http://www.ortodoksi.net/index.php/Typikon-ohje_sunnuntaip%C3%A4ivien_palveluksesta )

    Ilmoita asiaton kommentti
    • emiliapappi sanoo:

      Olen samoilla linjoilla, ettei asioiden vakavasti ottaminen sulje pois iloa. Toivoisin kuitenkin, että ilolle olisi enemmän tilaa. Esimerkiksi lapsien kyky iloon olisi usein tarpeen meille aikuisillekin. Lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jari Haukka sanoo:

      Luulisin, että ongelma on protestanttien kovin synkeä ihmiskuva. Uskotaan “perisyntiin”, ja moni protestantti on lisäksi vielä ateistikin eli “kulttuurikristitty”. Noilla eväillä on vaikea iloita.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Vaikka ilo ei olekaan sama asia kuin hauskuus, kaipaan usein myös huumoria kirkkoon. Ennen 1980-luvulla alkanutta uudistusten aaltoa kirkossa oli mielestäni enemmän tilaa hyväntahtoiselle pilailulle ja lämpimälle huumorille. Nyt on vain omaa agendaansa ajavia tosikkoja. Ei se nyt tietenkään niistä uudistuksista johdu, mutta jotain on myös menetetty.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jari Haukka sanoo:

      Tämäkin on jo aika kauan sitten käsitelty kysymys (n. 300-luvulla).

      “Eräästä Egyptin erämaan vanhuksesta kerrotaan mielenkiintoista tarinaa. Kilvoituksessaan innokas nuorukainen tapasi vanhuksen rupattelemassa niitä näitä kaveriporukassaan – ”pitämässä hauskaa veljien kanssa”. Nuorukainen ihmetteli ääneen tätä kevytmielisyyttä. Tällöin vanhus otti jousen ja pyysi nuorukaista jännittämään sen. Vielä vähän enemmän, kehotti vanhus. Nuorukainen teki kuten käskettiin. Jännitä vielä lisää, pyysi vanhus. En voi, sillä jousi katkeaa silloin, nuorukainen vastasi. Niin, samaa tapahtuu meillekin, jos jännitämme liikaa, vanhus ojensi nuorukaista.” (Gerontikon – eli pyhien vanhusten sanomaa (1984))

      (Teksti kopioitu: https://uskonsalaisuus.wordpress.com/2018/04/20/maltti-hengellisyydessa/)

      Ilmoita asiaton kommentti
    • emiliapappi sanoo:

      Huumoria kaipaisin minäkin kirkkoon. Usein tuntuu, että huumorin kanssa saa olla hyvin varovainen. Ainakin itse ajattelen, että huumori ja nauru ovat myös Jumalan lahjoja meille ihmisille ja niistä saa nauttia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Muistaakseni jossain kohdin messua pappi lausuu, että me riemuitsemme. sinä Emilia varmaan pappina tiedät missä kohdin se messussa lausutaan. Sitä miten riemuitseminen ilmenee, en sinulta kuitenkaan kysy. Se taitaa meille suomalaisille olla liian vaikea kysymys.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • emiliapappi sanoo:

      Ehtoollista asettaessa voidaan sanoa “Me riemuitsemme kaikesta siitä, mitä Poikasi on puolestamme tehnyt, ja vietämme tätä pyhää ateriaa, jossa tulemme osallisiksi lunastuksen salaisuudesta”. Ajattelen, että riemuitsemista voi olla monenlaista. Toiset iloitsevat asioista hiljaa sisimmässään, toiset sanoin tai teoin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa. Sitä kuitenkin toivoisin, että tälle riemulle olisi kirkossa tilaa – olemmehan iloisten asioiden äärellä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Perisynti ja simul justus et pekkaattor on mitä suurin syy valtavaan riemuun. Eli minut , joka ole konnaan synnille myyty ja olen siksi kykenemätön tekemään mitään hyvää, niin minut on puettu Jeesuksen pyhyyteen ja puhtauteen kokonaisvaltaisesti, jolloin kaikki mitä teen ja olen, on Jumalalle valtavan mieluista. Mikä tieto voisi antaa suuremman ilon ja riemun? Nytkin on jo vaikea pysyä nahoissani, kun tuota iloa vain ajattelen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Oikeastaan tuollaista vaatimusta ei voi realistisesti esittää. Ilo ja huumori ei ole kauppatavaraa jota voi jostakin ostaa vaan se persoonallinen asenne. Sellaista asennetta ei myöskään voi puristaa esiin jos sitä ei sielun syvyyksissä ole.

    Mutta eihän ilo ja huumori ole keneltäkään kielletty asia. On taivaanlahja jos oma olemus on marinoitu sellaisella asenteella. Myönteinen asenne on parhaimmillaan hyvä työkalu papillisessa työssä. Mutta kaikilla sitä ei ole ,vaan heidän elämän asenteensa on toinen ja he viljelkööt sitä. Parempi tehdä oma raskasmielisyys(?) taiteeksi kuin yrittää sellaisella perusmielellä ruveta humoristisi.

    Aitous olemuksessa on se minkä ihmiset huomaavat ja kuulevat ja sen suhteen ei saa fuskata muuten vahingoitta itseään ja seurakuntaa.. Sitäpaitsi, kirkossa on nykyjään paljon toimintaa joka on viihteellistä ja iloa tuottavaa. Jopa niin paljon, että ihmetellään sitä että miksi halutaan kilpailla maailman kanssa? Mutta toisaalta, jos onnistutaan luomaan hyväntahtoista vakavuutta niin kuulija lähtee hyvillä mielin omaan arkeensa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Ilo ja huumori eivät ole vain yksilön piirteitä ja lahjoja, vaan myös osa yhteisön mentaliteettia. Jos yhteisö on ahdas, ei iloinen ja humoristinen ihminenkään kauan viihdy.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • emiliapappi sanoo:

      Kirjoituksessani sanoin, että ihmiset ovat tunteidensa ilmaisuissa erilaisia. Toisille voi olla luontevampaa ilmaista esimerkiksi iloa ja huumoria, toiset eivät koe sitä itselleen luontevaksi. Erilaisuus on ok, eikä ihmisen tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin on. Jos ihminen ei koe omalla kohdallaan näkyvää iloitsemista luontevaksi, siinä ei ole mitään väärää. Tärkeää on se, että ihminen saa aidosti olla oma itsensä. Esimerkiksi omalla kohdallani koen tärkeäksi sen, että saan tehdä työtä valoisalla ja myönteisellä otteella, evankeliumin iloa jakaen.

      Minusta kirkossa tulisi olla myös tilaa sille iloitsemiselle, jota monet kokevat. Turhan usein huomaa, kuinka jotkut vakavoituvat kirkossa tai kirkollisissa toimituksissa perustellen “kirkossa ei saa nauraa, pitää olla vakavasti”. Minusta ihmisen ei tarvitse rajata jotakin puolta persoonastaan kirkon ovien ulkopuolelle. Kelpaamme ja riitämme tällaisina kuin olemme. Ihmisillä on erilaisia lahjoja ja tiedän monia ihmisiä, joiden lahjoihin ilo, huumori ja sanavalmius kuuluvat. Toivon, että myös näille lahjoille olisi kirkossa tilaa – niin paljon ne tuovat arkeen iloa. Jumalan antamissa lahjoissa on paljon syytä iloon. ​

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Teemulta hyvä pointti. Tottakai yhteisön kulttuuri vaikuttaa siellä työskenteleviin joka yleensä samaistuu siihen ja eläytyy yhteisön menttaliteettiin. Jos siitä poikkeaa liikaa ,niin voi olla että asianomainen hiljennetään tai jopa työnnetään ulos tavalla tai toisella.

    Iloista ja myönteistä elämäntunnetta pidän kuitenkin armolahjana jota kaikilla ei ole. Ja olen edelleenkin sitä mieltä että aidosta itsetuntemuksesta lähtevä oleminen antaa aidon esiintymisen jonka seurakunta herkästi tuntee ja hyväksyy.

    Ilmoita asiaton kommentti