Kirkossa pyhäinpäivän iltana

Pyhäinpäivän iltana vierailen hautausmaalla läheisteni haudalla. Kävelen puiden siimeksessä kynttilä kädessä ja pysähdyn hetkeksi. Hengähdän. Olen kirkossa, suomalaisen kirkossa – metsässä, ja metsään suomalainen rakentaa hautausmaansa. Tämä on pyhä paikka, jossa voin rauhoittua.

Jatkan kävelemistä. Puut ympärilläni ovat kirkkoni pylväät, jotka seisovat vahvoina, tukevina ja horjumattomina. Ne kannattelevat kirkon kattoa, taivasta, joka kaartuu vaitonaisena yläpuolellani. Taivas kutsuu ja odottaa, sitä kohti hiljainen rukoukseni kohoaa, Jumalalleni. Häntä minun sieluni kaipaa.

Pysähdyn jälleen hetkeksi ja kohotan katseeni kohti Jumalaani. Taivas on minun kotini, sinne olen matkalla, ja sinne minut on Jumala kutsunut.

Jatkan hiljaisesti kulkuani. Vaikka syksy on jo kohmettanut ja vaalentanut metsän lehdet, sieltä täältä vielä pilkistää vihreä lehdykkä. Metsä antaa minulle ravinnon – sienet, eläimet, marjat, kasvit – ja taivaasta satava vesi sammuttaa janoni. Vesi kostuttaa maan, jotta se kukoistaisi vihreänä. Metsä antaa elämän. Ihan kuin Jumala näin kertoisi Kristuksesta, elämän vedestä, joka kastevedessä antaa ikuisen elämän. Ihan kuin metsän ravinto kuiskisi ehtoollisesta, todellisesta ruoasta ja juomasta, Kristuksen ruumiista ja verestä, jotka ruokkivat hengellistä nälkääni.

Muistelen mennyttä kesää. Metsä loisti vihreänä ja huokui elämän voimasta. Linnut visersivät kiitoshymninsä Jumalalle, puiden lehtien soittaessa tuulessa vaitonaisen sävelen. Metsä oli elämän puutarha ja kesäinen hautausmaa loisti kukkien värien ja vihreän eri sävyillä muistutuksena Jumalan antamasta uudesta elämästä. Hautausmaa oli täynnä elämää, eikä elämä katoa talvellakaan. Puut ja pensaat saavat uudet lehdet. Talvella hautausmaa on luminen puutarha, kuin paratiisi kuolleen ja pimeän maailman keskellä.

Seuraan kävellessäni vielä hetken luomakunnan viettämää jumalanpalvelusta. Luomakunta kyllä laulaa, mutta vaikeneeko ihminen?

Saapuessani läheisteni haudalle luomakunnan laulu jää taakseni. Polvistun ja sytytän kynttilän. Lasken pienen valontuikkeen hautakiven viereen. Nousen seisomaan ja katson läheisteni hautaa. Se saa minut mietteliääksi. Muistaako heitä kukaan vuosikymmenien jälkeen? Heidän hautakivensä rapistuu ja nimet kivessä hioutuvat olemattomiin. Läheiseni on laskettu maahan. Maasta ihminen on luotu ja maahan hän jälleen kuoltuaan palaa.

Hengitän syvään ja suljen silmäni hetkeksi. Kuulen jälleen luomakunnan laulun, kun tuuli puhaltaa kasvoilleni. Olen jälleen mukana sen viettämässä liturgiassa. Hymyilen, kun muistan missä olen – olen kirkossa.

Läheiseni lepäävät lähelläni, pyhässä paikassa, kirkossa, haudattuina kirkon lattian alle. Heidän kasvonsa ovat kääntyneet kohti Jumalaa ja heidän silmänsä katsovat häntä, joka on heille elämän antanut. Kuulenko yllättäen äänettömän rukouksen? ”Jumala, sinua minä katson ja sinuun minä luotan. Sinä pidät minusta edelleen huolta. Sinä haet minut luoksesi.”

Unohdin siis hetkeksi, ettei Jumalan antama elämä koskaan pääty. Jumalan pyhät ovat kirkossa jalkojeni alla lepäämässä hetken ennen ylösnousemustaan. Mutta eivät he ole hiljaa. He yhtyvät enkeleiden kanssa luomakunnan viettämään jumalanpalvelukseen. Enkeleiden ylistyslaulu ei koskaan vaikene ja se vain vahvistuu ihmisten laulusta.

Jätän haudan ja lähden kohti hautausmaan porttia. Hautausmaa on valaistu himmeästi ja sen tuoma rauha on taivaallista rauhaa. Sytytin haudalla kynttilän eläville, en kuolleille, koska läheiseni elävät Jumalan antamaa ikuista elämää Herramme huomassa. Portilla luon viimeisen silmäyksen metsään ja näen sen toivon, jonka valo antaa. Yksikin kynttilän liekki näkyy kauas pimeässä, mutta sadat kynttilät loistavat vieläkin kauemmas.

Muistan Jeesuksen sanat: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo (Joh. 8:12).” Kynttilät pyhien haudoilla tunnustavat saman: Jeesus, sinä ole minun elämäni valo ja iankaikkinen toivoni.

En voi enää vaieta, vaan hyräilen tuttua virttä. Alan laulaa yhdessä luomakunnan, enkeleiden ja pyhien kanssa. Olen Jumalan pyhittämänä edesmenneitten pyhien kanssa. Laulamme kirkossa yhdessä Jumalalle.

1 kommentti

  • Kirjoittaja

    Ville Hassinen
    Ville Hassinen

    Kuopiolaissyntyinen, kolmen- ja neljänkympin puolikieppeillä oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.