Kirveellä taivaaseen?

Jaksan aina vain miettiä sitä, että miksi "oikeaoppisten" uskovaisten puheet ja toiminta perustuu tai ainakin näyttäisi perustuvan useimmiten ankaruuteen, sydämettömyyteen, tiukkuuteen ja "kovapanosammuntaan" kun he opastavat ihmisiä taivaaseen.

Jos ja kun kerta Jumala on se, joka sydämen polvet notkistaa ja lahjoittaa uskon, niin mihin mitään palopuheita, patistamisia, painostamisia, nöyryyttämisiä, nujertamisia, niskalenkkejä ja möykyttämisiä tarvitaan?

Monet sellaiset ihmiset, jotka ovat muuten tosi lempeänoloisia, muuttuvat heti ankariksi ja hymyttömiksi jäykiksi patsaiksi, kun tulee puhe uskonasioista. Hommasta näyttäisi useimmiten olevan armo, rauha, rakkaus ja lempeys tosi kaukana.

 

Näin vl-liikkeessä opetetaan toimimaan vikaan joutuneen/uskossaan väsyneen uskonystävän kanssa:

1) Kun näet uskonystävässäsi uskossa väsymisen merkkejä; maailmallisen musiikin kuuntelu, ehostaminen, harvat seuroissakäyntivälit tai hän puhuu tai toimii uskovaiselle sopimattomalla tavalla, ole herkällä mielellä nuhtelemaan häntä, rakkaudella ja alhaaltapäin. Älä puhu asiasta muille tässä vaiheessa mitään.

2) Jos nuhtelusi tuottaa tulosta, vikaan joutunut tekee asiasta parannusta ts. pyytää asiaa anteeksi, annat sen hänelle anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, etkä saa tämän jälkeen muistella tapahtunutta, etkä kertoa siitä kenellekkään; rippisalaisuus.

3) Jos nuhtelusi ei tuota tulosta, toimi asian kanssa Kristuksen kirkkolain mukaisesti (Matt. 18:15-18).

Yleensä puhuteltava nöyrtyy ilman, että asiaa tarvitsee viedä eteenpäin. Riippuu myös asiasta, mitä se koskee, mitä tässä vaiheessa tapahtuu. Jos esimerkiksi nuori on ottanut pari kaljaa ja hän ei suostu tekemään asiasta parannusta, hänet julistetaan ilman seurakunnan päätöstä epäuskoiseksi. Sama monen muunkin asian kanssa.

Usein tällainen puhuttelu tuottaa sellaisen tuloksen, että vikaan joutunut huomaa oman "väärän" tilansa, tekee parannuksen ja iloitsee puhuttelusta ja saa sydämelleen ilon ja rauhan. Joissakin tapauksissa parannus tehdään välirauhan takia, vaikka asiaa ei ymmärrettäisikään vääräksi ja asianosainen saattaa jälkeenpäin jopa naureskella koko jutulle. Tietty hän sen jälkeen toimii asian kanssa salassa, ettei tulisi uudelleen puhutelluksi.

 

Näin kuitenkin useimmiten toimitaan vikaan joutuneen kanssa:

1) Havaitset uskonystävässäsi jotain epäilyttävää, hän ei puhu tai toimi sillä tavalla, kuin uskovaisen kuuluisi mielestäsi toimia.

2) Huolestut ystävästäsi ja kerrot huolenaiheesi muillekkin. Muut alkavat sitten miettimään, ovatko he havainneet ko. henkilössä mitään epäilyttävää. Aina yleensä jotain kakkelikökkeliä löytyy.

3) Juttu laajenee ja kohta puoli seurakuntaa on huolissaan ja miettii, mitä kaikkea epäilty on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Sontakasa alkaa olla sen verran suuri, että kohtapuoliin sen voi kaataa epäillyn niskaan.

4) Päätetään, kuka tai ketkä lähestyvät sontakasan kanssa epäiltyä.

5) Otetaan epäiltyyn yhteyttä ja kerrotaan, että hänen kanssaan halutaan jutella. Epäilty on useimmiten tässä vaiheessa täysin tietämätön koko sopasta, tosin hän on saattanut havaita ystävissään hieman epätavallista käytöstä ja ilmeilyä.

6) Järjestetään neuvonpito/hoitokokous asian selvittämiseksi. Sontakasa kipataan epäillyn niskaan ja kerrotaan kuinka paljon häntä on "sairastettu", oltu huolissaan tai hämmentyneitä hänen takiansa. Epäilty haukkoo henkeään järkyttyneenä mitä kaikkea hänestä on puhuttu ja miten laajasti. Eikä syytöksistä löydy siteeksikään totta.

Jos epäilty ei tässä vaiheessa tee parannusta niistä asioista, joihin hänen kohdallaan on pahennuttu, asia paisuu ihan järjettömän isoksi ja siirtyy koko seurakunnan käsiteltäväksi.

Vaikka syytökset/pahennukset perustuisivatkin ihan täydellisesti väärinymmärryksiin tai jopa valheisiin, syytetyn pitää tehdä parannusta, jos mielii asian selviävän. Hänen pitää pyytää vähintäänkin aiheuttamaansa pahennusta tai seurakunnan rakkauden rikkomista anteeksi, vaikka ei olisi mitään tehnytkään. Jo se, että on pahentanut uskonystäviään, riittää perusteluksi veriselle parannukselle.

Jos epäilty alkaa pitämään puoliaan ja sanoo koko jutun olevan ihan täyttä huuhaata, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä ja haluaa itselleen oikeutta, hänet leimataan seurakunnan rakkautta rikkovaksi ihmiseksi, joka on anteeksiantamaton ja katkera.

Seurakunta ei nimittäin erehdy pahentumisessaan, hämmentymisessään.

Huolestuminen, pahentuminen ja hämmentyminen uskonystävästä on aina oikein. Vaikka vl-liikkeessä opetetaan ensisijaisesti lähestymään vikaan joutunutta kohti ja suoraan, rakkaudella ja alhaaltapäin, eikä puhumaan asiasta takanapäin, käytännössä uskonystävästä saa olla ihan luvan kanssa huolissaan, pahentunut ja hämmenytynyt ja puida ja puhista asiaa takanapäin.

Mihin kohtaan tässä hommassa mahtuu ajatus, että lammasta houkutellaan leipäpalalla?

9 kommenttia

  • Vuokko Ilola sanoo:

    Tapahtui 80-luvun puolivälissä eräällä paikkakunnalla.

    Eräällä alakoululla oli tapana järjestää luokan pikkujouluja ilta-aikaan. Vl-uskovaiset olivat päättäneet keskenään, etteivät uskovaiset lapset osallistu pikkujouluihin, koska siellä saattoi olla lihan himoja ruokkivaa ohjelmaa, kun se järjestettiin ilta-aikaan, esimerkiksi tanssimista.

    Eräs vanhempi kuitenkin päästi lapsensa pikkujouluihin, kun tämä kärtti sinne pääsemistä niin kovin. Eipä kulunut pitkääkään aikaa, kun tuo vanhempi seisoi seurakunnan edessä rökitettävänä asiasta. Tieto lapsen osallistumisesta pikkujouluihin levisi uskovaisten keskuudessa kulovalkean tavoin ja hänen vanhempansa joutui asiasta vastuuseen.

    Samaisen lapsen vanhemmat joutuivat ottamaan yhden lapsistaan pois koulun jalkapallokerhosta, toisen partiosta.

    Samaisella ry:llä kolme naista joutui tekemään julkiparannusta, kun olivat olleet jumppakerhossa.

    “Ei meillä ole kieltoja ja sääntöjä, me emme vain halua tehdä samoja asioita, mitä epäuskoiset.”

    Kyllähän siinä halut häviää, kun haluamisen sanktiot ovat niin kovat ja hirvittävät.

    No se oli 80-luvun todellisuutta vl-liikkeessä eräällä paikkakunnalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    “Ei meillä ole kieltoja ja sääntöjä, me emme vain halua tehdä samoja asioita, mitä epäuskoiset.” Tuolla logiikalla voisi perustella vaikka sitä, että uskovat noudattavat vasemmanpuoleista likennettä. Nokkakolarit voisi sitten kirjata marttyyriudeksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antero Laine sanoo:

    No hyvä Voke ja Pena! Kantanne on nyt varmasti julkaistu kansalle. Sanotaan, että joka toiselle kuoppaa kaivaa, itse siihen lankeaa. Ottakaa sanonta sitten kummin päin haluatte. Rekan alle en soisi kuitenkaan ketään, vaikka niin näyttää toive olevan suuri.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Ota Antero ihan iisisti, ei tässä olla kenellekkään kuoppia kaivamassa, päinvastoin; yritetään keskustella kuoppien kaivamisen vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Pentin kommentti on kaukana asiallisuudesta. Hiukan, sanoisinko, kolonialistinen ote asioihin…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Panu Saarela sanoo:

    Martti Pentin kommentti on mielestäni täysin asiallinen ja perusteltu. Kärjistyksen tarkoituksenahan on kuvata kuinka mitättömistä ja suorastaan idioottimaisista asioista tehdään (pahimmillaan) vl-liikkeessä autuuden asioita.

    Marttyyriuteen viittaaminen indikoi mielestäni hienosti kuvitelmaa siitä kuinka “maailman” tavoista poikkeaminen korostaa ainoaan oikeaan Jumalan valtakuntaan kuulumista: näin pyhiä me olemme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    >>>Kun näet uskonystävässäsi uskossa väsymisen merkkejä; >>>> Lienee useimmille kirjoittajille täysin abstrakti asia. Kuinka joku voi olla uskossaan väsynyt???

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Jorma, “uskossaan väsynyt” on ihan tuttu ilmaisu vl-liikkeessä. Olen kuullut usein käytettävän sitä saarnoissa ja myös lukenut liikkeen kirjoituksista. Tuo maailmallisen musiikin kuunteleminen on just mielletty uskossa väsymisen merkiksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heino Korpela sanoo:

    Vuokon sanonta: “uskossaan väsynyt” on ihan tuttu ilmaisu vl-liikkeessä.” Tämä Vuokon toteama sanonta ja sanoisinko opetus, on tänä päivänä aivan totta. Mutta tämmöinen opetus ei ole aina ollut vl – liikkeen opetuksessa vallalla. Minä kun olen niin vanha, että hyvin muistan milloin tämä opetus on tullut, sanoisinko ”muotiin.”

    Minun lapsuudessani opetettiin ottamaan ”vaari” omasta vaelluksestaan, ”pysynkö Jeesuksen jalanjäljissä”, eli seuraanko itse Jumalan sanan opetusta? Eli otettiin todesta Paavalin opetus: Ap.t. 20: 28 “Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut.”

    Tässä ei Paavali neuvo vahtaamaan ja vartioimaan naapurin sielun tilaa, eli sitä onko kenties naapurimme uskossa väsähtänyt! Vaan neuvo on kohdistettu ennen kaikkea saarnamiehille, eli niille jotka opettavat ihmisiä seuraamaan Jeesusta.

    Tämä ”veljen vartioiminen” on tullut 70 – luvulla ja käytettiin hyvin yleisesti hoitokokouksissa. Silloin vedottiin tähän raamatun kohtaan: 1 Moos. 4:9 Silloin Herra kysyi Kainilta: “Missä on veljesi Abel?” Kain vastasi: “En tiedä. Olenko minä veljeni vartija?”

    Sanoisin, että jos Jeesus olisi velvoittanut meidät seuraamaan naapureittemme sieluntilaa, eli seuraamaan naapuriemme uskossa väsymisen merkkejä – taitaisi meidän oma uskossa kilvoittelu itseltä jäädä hämärän peittoon.

    Voisimme itse kukin miettiä, miten Kainin tokaisu kävisi uskovien ohjeeksi! Ei Jumala kysynyt Kainilta; missä on veljesi, siksi, että Kainin olisi pitänyt ”vartioida” veljeään, vaan Jumala tiesi, että Kain oli tappanut Abelin ja nuhteli Kainia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit