Kissa pöydälle

Tänä kesänä on kissa nostettu pöydälle. Sitä ei kuitenkaan tehnyt - vaikka median kiihkosta niin voisi päätellä - Päivi Räsänen tai Kirkko ja Kaupunki -lehti. Sen sijaan sen teki somalialaissyntyinen maahanmuuttaja kolumnissaan toteamalla, että me tapamme itsemme ja sivistyksemme viinalla.

 Alkoholi, siinä on ongelma, jossa on varmasti mukana myös tunteita kuin Räsäs-kohussa konsanaan. Mutta ennen kaikkea siinä on paljon ulottuvuuksia ja kysymyksiä, joista kannattaa keskustella kiihkottomasti - toisin kuin Räsäs-kohussa on käynyt.

 Mielipiteisiin - raflaaviinkaan - ei kuolla. Viinaan kuollaan. Oikeasti ja karusti. Olen itse elänyt "lasisen lapsuuden", jolloin näin ja koin ”wiinan kauhistuksen”. Tiedän, mistä puhun. Omat lapsuuskokemukseni opettivat myös sen, että alkoholiongelman kanssa ei voi leikitellä - niin kuin mielipiteillä.

 On tunnettava itsensä ja rajansa. Jos ei tunne, on oltava ilman. Kuten edesmenneen isänikin, joka lopetti alkoholin käytön kymmenisen vuotta ennen kuolemaansa. Itsensä ja meidän kaikkien läheisten onneksi. Tuosta muutoksesta ja isäni hyvistä viinattomista vuosista olen onnellinen vieläkin.

 Samalla suren sitä samaa, mitä Wali Hashi paljon keskustelua aiheuttaneessa kolumnissaan: ”Suomessa ihmisen kertovat ylpeinä, miten kännissä ovat olleet”. Olenkohan moralisti, jos totean, että tällainen on sairasta kansallisylpeyttä?

 Tilastot humalaisten ihmisten edesottamuksista kertovat nimittäin toisenlaista, karua kieltään. Pelko ja häpeä ovat myös tallella. Ne ovat edelleen niiden ihmisten elämässä, jotka joutuvat toistuvasti seuraamaan muiden viinanhuuruista toikkarointia vierestä ja kärsimään sen seurauksista.

 En ole lapsuuden kokemuksistani huolimatta absolutisti, vaan pidän itseäni kohtuukäyttäjänä. Olen opetellut selviytymään isäni alkoholismin jättämästä traumasta. Tunnen rajani enkä halua ylittää niitä. Häpeän muistot istuvat tiukasti muistikuvissani. Niitä en tahdo tuottaa omalla käytökselläni itselleni enkä toisille.

 Mutta kuinka käsitellä tätä kansallista ongelmaa moralisoimatta ja tuomitsematta? Eräs ystäväni, entinen alkoholisti, totesi minulle kerran: ”alkoholistille tippa on liikaa ja ämpärillinen liian vähän”. Tuohon kiteytyy mielestäni hyvin alkoholiongelmaisen ihmisen dilemma.

 Alkoholiongelman kanssa elävä on helppo tuomita. Hänellehän kaikki rajat ovat tulleet vastaan jo ajat sitten. Voiko tuollaiseen häpeään tottua? Ilmeisesti voi... Ainakin se, joka elää omassa rajattomuuden tilassaan.

 Moralisteille puolestaan myös kohtuukäyttäjät ovat helppo maali. Moralisteilla on vain yksi raja: ei tippaakaan. Kohtuukäyttäjähän on potentiaalinen ongelmakäyttäjä, jos rajojaan ei ole tunnistanut tai kunnioittanut. Liikakäytön pelko istuu sekä moralisteissa että meissä lapsena ”wiinan kauhistusta” säikähtäneissä.

 Moralisti ei voi hyväksyä sitä, että hänen rajansa eivät ole jonkun toisen rajoja. Lapsena traumatisoituneen on taas vaikea uskoa, että alkoholia voi käyttää kohtuudella.

Molemmilta puuttuu turvallisuuden kokemus tilanteissa, joihin liittyy alkoholin käyttöä. Alkoholista itsessään on tullut paha - ei sen ongelmakäytöstä. Ei ihme, että meillä puhutaan ”Viinan Perkeleestä”.

 Siksi ehtoollispöydässäkin pitää olla tarjolla alkoholiton vaihtoehto. Kauan sitten kadonnut tai aina puuttunut turvallisuuden tunne ei saavu edes Herran pöydässä. Sen vuoksi siellä pitää olla erityisen armollisia niille, joilta tämä turvallisuuden kokemus puuttuu. Heitä varten pidettäköön alkoholiton vaihtoehto tarjolla.

 Samalla on kuitenkin pidettävä huoli siitä, että myös aitoa, käyttämällä tuotettua ja siten alkoholia sisältävää viiniä tarjotaan ehtoollisella. Herran pöydästä ei saa tulla (kaksinais)moralismin paikkaa, jossa hyväksytään vain ne rajat, jotka äänekkäimmät tai närkästyneimmät sanelevat itselleen ja muille. Jumalan armo ei riipu ehtoollisviinin alkoholiprosentista, vaan Kristuksen veressä vastaan otetusta lunastuksen salaisuudesta. Tippakin Jeesuksen verta on syntiselle tarpeeksi.

 Kesän puhutuimman kolumnin kirjoittanut somaliystävämme ei ollut moralisti eikä tuomitsija kirjoittaessaan ”wiinan kauhistuksesta”. Ehtoollisviinistä hänellä muslimina tuskin olisi edes mielipidettä. Hän sanoo kuitenkin olevansa ”tavallinen kansalainen, joka on huolestunut yhteiskunnan ongelmista”.

 Eikö meidänkin kirkkona ja kristittyinä pitäisi? Alkoholia itsessään kauhistelematta, mutta sen humalahakuista ongelmakäyttöä edes hieman häpeämällä ja oikeisiin ongelmiin rohkeasti tarttumalla? Kuitenkaan Jumalan armoa unohtamatta niiden osalta, joille siitä on tullut Kuningas Alkoholi. Maassamme tehtävä usein näkymätön, mutta tehokas kristillinen päihdetyö ansaitsee tässä suhteessa enemmän seurakuntienkin tukea ja huomiota.

 Kerron vielä yhden tositarinan uskoon tulleesta alkoholistiystävästäni. Hän oli ollut raamattukurssilla. Paluumatkalla houkutus kävi liian suureksi ja hän retkahti juomaan. Junamatkalla hän oli päihtyneenä istunut nuoren miehen viereen ja avannut tälle sydämensä kertoen olleensa raamattukurssilla. Siihen hänen matkamuistonsa katkesi.

 Vuosia myöhemmin hän lauloi ja todisti uskostaan ”Konnakuorossa”. Raamattukurssilla oppimastaan Jumalan armosta ystäväni silloinkin puhui. Tilaisuuden jälkeen hänen luokseen tuli nuori mies, joka sanoi tavanneensa hänet vuosia aiemmin junassa. Ystäväni ei enää muistanut tuosta matkastaan mitään - paitsi hämärästi retkahduksensa tuoman häpeän.

 Mies kuitenkin kertoi, että tuolla matkalla tämä retkahtanut ystäväni sai hänet vakuuttuneeksi Jumalan armon suuruudesta ja hän oli tullut sen seurauksena uskoon. Jeesukseen uskova juoppo oli julistanut hänelle junassa synnit anteeksi. Se junamatka oli muuttanut nuoren miehen elämän suunnan.

 Ystäväni oli hämillään tästä kuulemastaan uskontodistuksesta. Mikä vakuutti tuon nuoren miehen juopon puheista? Veikkaanpa, että ystäväni aitous ja teeskentelemättömyys sekä ennen kaikkea Jumalan armon suuruus: jos tuollainen, miksen minäkin..?

 Ystäväni tarvitsi Jumalan armoa oman elämänsä kaikkiin ongelmiin, joista alkoholismi oli vain oire. Samaa Jumalan armoa tarvitsen itsekin joka päivä.

Lopuksi ne hankalat kysymykset:

 Mitkä ovat Suomen kansan ongelmat, joiden oireena on lisääntynyt alkoholinkäyttö, erityisesti vanhusten ja nuorten keskuudessa? Pitäisikö keskiolut palauttaa takaisin Alkon hyllyille ja mennä Ruotsin malliin: laimeaa kansanolutta marketteihin ja R-kioskeihin? Onko se vähentänyt alkoholista aiheutuvia ongelmia Ruotsissa? Onko valistus vanhanaikaista ja tehotonta? Jos meillä saatavuus vaikeutuu ja alkoholin hintaa nostetaan, haetaanko Virosta ja Venäjältä yhä suurempia lasteja ”omaan käyttöön”?

 Kissa on nyt nostettu pöydälle. Keskustellaanpa siitä.

11 kommenttia

  • Osmo, Otto, Juhani Päivinen sanoo:

    Niin, meidän alkoholin nauttimistavat ja ruoka – juomakultturimme juuret ovat syvemmällä kuin Aleksis Kivem Seitsemän veljeksen kaljottelussa sekä Impivaaran – saunan palamis – seurauksineen. Mutta jos on siten kuin tutkimukset väittävät, että 10 prosenttia väestöstä vastaa puolesta alkoholin kokinaiskulutuksesta, niin eikö silloin julkisen vallan ja kirkon tulisi keskittää neuvonta ja avustustoimet tälle väestöosalle. Humala ryyppäämisen taloudelliset menetykset veronmaksajille ovat merkittäävät, luokkaa 1,0 mrdia euroa vuodessa. Tämä tarkoittaa, että kun julkinen sektori, valtio rahoittaa toimintaansa 7-8.0 mrdilin velalla vuosittain niin 1 ,0 mrdin euron vähennys velanotossa olisi todella merkittävä asia kansantaloudelle, veronmaksajille nyky Suomessa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jouni Turtiainen
    Jouni Turtiainen

    Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.