Kokemuksia UUT:n leiriltä ja kielen rajoituksista

Uskontojen Uhrien Tuki ry järjesti viime viikonloppuna Keski-Suomessa vertaistukileirin, jolle osallistuin puolison ominaisuudessa. Kokemus oli itselleni hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, osin myös ahdistava. Opin paljon uutta itsestäni ja tavastani reagoida tiettyihin asioihin. Lisäksi opin valtavasti kielen rajoituksista.

Kuvittelin valmistautuneeni leiriin hyvin. Olin asennoitunut niin, että olen ilman muuta ulkopuolinen, olen tarkkailija ja kuuntelija. Luulin ymmärtäväni ja hyväksyväni ongelmitta ateistisen maailmankatsomuksen, joka valtaosalla leiriläisistä oli.

Kun sitten istuimme vanhan koulun salissa penkit ympyrässä ja psykoterapeutti avasi keskustelun, alkoi ilmoille purkautua paljon tunteita ja kokemuksia, monenlaisia elämäntarinoita. Ihmiset olivat selvästi työstäneet asioita perin juurin – moni myös vuosikausia terapiassa. Kuulin paljon punnittua puhetta ja viisaita ajatuksia. Samalla kuitenkin tunsin, miten minussa alkoi paine kasvaa kuin painekattilassa. Sain todella pidätellä itseäni, etten olisi ryhtynyt harrastamaan uskon puolustamista.

Tajusin toki kirkkaasti, että nämä ihmiset ovat täällä vertaistukitapaamisessa jonkun aivan muun asian vuoksi kuin kuulemassa uskonpuolustusta – ja onnistuinkin pitämään itseni enimmäkseen hiljaisena. Samalla tunsin melkein epätoivoa siitä, että näiden ihmisten kokemukset uskosta ja uskonnoista ovat niin hurjan yksipuolisia ja marginaalisia. Olisi tehnyt mieli viestiä, että esimerkiksi minulle suunnilleen kaikki ne uskonnolliset sanat, joita noissa viikonlopun keskusteluissa käytettiin, merkitsevät jotakin totaalisesti toisenlaista kuin heille. He ovat oppineet noille sanoille sisällön, joka ei vastaa millään tavalla suurimman osan kokemuksia. Ne sisällöt ovat heille verisesti tosia, mutta silti yleisesti ajatellen jotakin ihan muuta.

Yhtäkkiä ymmärsin, että toinen toistaan kohtaava keskustelu on miltei mahdotonta, koska samat sanat tarkoittavat eri ihmisille niin eri asioita. Vertaistukiryhmissä ihmiset puhuvat samaa kieltä ja tulevat ymmärretyksi, koska heille sanoilla on suunnilleen sama sisältö. Samoin missä tahansa hengellisessä kuppikunnassa keskinäinen ymmärrys on melko taattu. Mutta heti kun ryhdytään keskustelemaan porukoiden välillä, hommat ajautuvat äkkiä umpikujaan ja väärinkäsityksiin.

Tämä on mielestäni varteenotettava selitys myös sille, miksi nämä hengelliset nettikeskustelut ovat tällaisia kuin ovat. Väittelemme ja jankkaamme, riitelemme, loukkaannumme ja pahastumme, vedämme herneitä nenään minkä kerkiämme, koska samoilla sanoilla on meille hyvinkin erilaisia merkityksiä ja sisältöjä. En kiistä, etteikö osa näkemyseroista olisi täysin todellisiakin. Kaikki ongelmat eivät selity sillä, että puhumme niin monia eri hengellisiä kieliä. Mutta osa kyllä selittyy!

Toinen jännittävä itsereflektiivinen havainto minulle oli se, että ulkopuolisuuteen ei pysty kunnolla varautumaan. Sitä huomasi miettivänsä, että kaipaisi itsekin kiihkeästi vertaistukea, ymmärretyksi tulemista, yhteyden kokemusta, sitä että jotkut ympärillä tajuaisivat mistä puhun – joskin aivan eri asioissa ja eri syistä kuin nämä ihmiset tällä UUT:n leirillä.

Vertaistuki on ihmisille korvaamattoman tärkeä asia. Parhaimmillaan se pelastaa ihmishenkiä. Samalla olisi kuitenkin tärkeää keskustella asioista myös muualla kuin vertaisryhmissä, jotta suhteellisuudentaju säilyisi ja pysyisi taju siitä, että missään asiassa ei ole vain kahta tai kolmea puolta vaan kymmeniä eri puolia.

Täällä voi lukea leiriltä tehdyn haastattelun: http://www.kirkonkello.fi/?p=1107

  1. Joni Valkila. Ei ole syytä kontrolloida eikä pystytä, vaikka haluttaisikin. Uutta kahlehtivaa ylätasoa tuskin kukaan siinäkään joukossa haluaa.

    Silti… haluaisin, että edes joskus sopivin välein kaikissa porukoissa ymmärrettäisiin, että kaikki kokemamme pahat asiat eivät välttämättä tule jonkun Ryhmän virheiden takia, vaan usein jonkun Yksityisen tekemän vääryyden takia. Hyvin usein – miltei joka kerran, kun keskustelen jonkun kristittyjen vastustajan kanssa, puhe kääntyy lopulta jonkun yksittäisen tekemään vääryyteen.

    Tiedän hyvin, että joidenkin uskonnollisten ryhmien kohdalla on helppo nähdä virheitä myös rakenteissa. Näen niitä helposti itsekin. Tältä pohjalta vertaisryhmien olemassaolo on vertaansa vailla. Niissä ei tarvitse päästä mihinkään konsensukseen, vaan on lupa ja oikeus tuntea kaikki tunteensa ja ilmaista ne juuri siinä muodossa kuin haluaa. Onneksi nuorena koettua on mahdollista käsitellä myös aikuisen keinoin. Se on pitkä prosessi, mutta vapauttava. Tiedän kokemuksesta.

Kirjoittaja

Karhu Emilia
Karhu Emilia
Olen Kotimaan toimittaja.