Kolme logiikkaa ja kaksi pointtia

Keskustelussa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoisesta asemasta yhteiskunnassamme näyttää olevan kolme logiikkaa.

 

Ensimmäisessä ensin päätetään lopputulos ja sitten haetaan perustelut. Aina ihminen ei edes itse tiedä, miksi hänellä on tietty mututuntuma asiaan. Joskus taas ihminen tietää liiankin hyvin, miksi hän kieltää, torjuu, demonisoi jonkun näkemyksen, mutta ei voi tunnustaa syytä kenellekään. Omaa perustelua ei joko tiedosteta tai voida sanoa ääneen. Sitten rakennetaan perustelu, jolla oma kanta pyhitetään.

 

Toinen logiikka lähtee perusteluista, joista sitten rakennetaan argumentaatio. Osalla ketju lähtee luterilaisesta ortodoksiasta ja biblisismistä. Toisilla taas kaikkien ihmisen tasapuolisesta kohtelusta.

 

Kolmas logiikka lähtee perusteluista, joista rakennetaan argumentaatio. Sen jälkeen rakennetaan toisen keskusteluosapuolen argumentaatio oman argumentaation vastakohtana. Otan kaksi esimerkkiä. 1) Oma argumentaatio lähtee tasa-arvon vaatimuksesta ja päätyy kannattamaan tasa-arvoista avioliittolakia. Tästä tehdään sitten johtopäätös, että lain vastustajat haluavat syrjiä. 2) Oma argumentaatio lähtee luterilaisen skolastiikan Raamatun-tulkinnasta ja päätyy vastustamaan lakia. Tästä tehdään johtopäätös, että jokainen joka kannattaa lakia edustaa luopumusta.

 

Arkkipiispa Kari Mäkisen haastattelussa 26.3. oli mielestäni kaksi ydintä.

 

Ensiksikin arkkipiispa painotti yhtä ratkaisun keskeistä lähtökohtaa: kaikkien ihmisten tasapuolista kohtelua. Se ei ottanut kantaa, miten tähän päästään. Arkkipiispan kannanottoa on luettu osana sellaista logiikkaa, jossa lopputulos on päätetty ja keinoja haetaan. Tällainen kritiikki on tuomittu menemään ohi maalin.

 

Arkkipiispan toinen pointti oli, että myös kirkossa tarvitaan keskustelua avioliitosta ja sen perusteista. Tässäkään asiassa en usko, että arkkipiispalla on keskustelun lopputulos tiedossa; saattaa olla, että omankin kannan muodostaminen on kesken. Kun tasa-arvoinen avioliittolaki säädetään (ennemmin tai myöhemmin), kirkon on tehtävä vaikea ratkaisu: seuratako suomalaisen yhteiskunnan kehitystä ja ryhtyä vihkimään homo- ja lesbopareja; vai seuratako kristikunnan tämänhetkistä valtauomaa ja erotella hetero- ja homoparit. Mitä enemmän ja perusteellisemmin asiasta etukäteen keskustellaan, sitä todennäköisemmin ratkaisu on harkittu ja myöhemmin oikeaksi osoittautuva.

 

  1. ”johtopäätöksellä ja tunteella on vissi ero. Ihminen, joka tekee johtopäätöksen, usein käyttää johtopäätöstään aseena toista vastaan. Tunne, kun se ymmärretään tunteeksi, johtaa usein kunnioittavampaan suhtautumiseen eri mieltä olevaan.”

    Hienosti sanottu, mutta silti väitän, että kysymys on tunteesta, joka vain tulkitaan argumentiksi. Ihmisen on vaikea myöntää, että tilanteessa on tunne tunnetta vastaan, jolloin hän rupeaa tukemaan tunnettaan ontoilla perusteluilla.

  2. Taas putosin kärryiltä. Sari Roman-Lagerspetz näyttää olevan vakuuttunut, että klassisen musiikin tasa-arvo määritellään demokraattisesti. Minulla on sellainen ajatus, että tasa- ja ihmisarvo eivät sisälly inhimilliseen intohimooni mitenkään. Se on hyvin epätasa-arvoista, että Luojani on minusta tehnyt tällaisen valuvikaisen, jolle on mahdollista toimia viulistina. Ei se demokratian päätöksistä ole kiinni. Ihmisyyteeni ei myöskään sisälly mitään musikaalista vaikka onkin hyvin inhimillinen piirre minussa.
    Demokratia toki mahdollistaa joitan kokemuksia elämässäni mutta ei se sentään pysty korjaamaan sitä mikä minun musikaalisuudessani on valuvikaista klassisen musiikin intohimoa.

    Entä sitten tämä keskustelun rajaaminen – minusta sitä olisi syytä rajata. Nyt leviää ja leimuaa tavalla, että tuskin keskustelun avaajillakin on enää tietoa siitä mitä ollaan hakemassa. Olen kysellyt perustan pitävyyttä – eikä sitä vieläkään ole löytynyt. Rajaamalla keskustelua saattaisi löytyäkin.

  3. Heikki Leppä,
    suon todella saman oikeuden, siis oikeuden heteroseksuaaliseen avioliittoon muille. Mutta pidän epäoikeutena, että avioliitto-käsite ulotetaan muunlaiseen liittoon. Voisin tässä luetella muitakin liittomuotoja, joihin sama sana voitaisiin jatkossa sijoittaa, mutta sellainen vaikuttaisi joistakin herjaaavalta ja halveksivalta. Sitä en toki tarkoita, ihmettelen vain, miksi tuo sana ”avioliitto” on niin ensiarvoisen tavoiteltava homoliitossa eläville. Niin, miksi?

Kirjoittaja