Kompastuskivenä synnintunnustus

 

Mitä tapahtuu jumalanpalveluksen synnintunnustuksessa? Mitä minä siinä tunnustan ja kenelle? Ketä se palvelee?

Ollakseni rehellinen minun on tunnustettava, että tavallisessa kirkon jumalanpalveluksen synnintunnustusosiossa tulee itselleni yleensä vähintäänkin vaivaantunut olo ja joskus tekisi mieli jopa kävellä kirkon ovesta ulos. Pahan olon syvyys riippuu paljolti siitä, millaista synnintunnustusrukousta pappi kulloinkin käyttää.

Selkäpiitäni karmivat erityisesti jotkut virsikirjan yleisesti käytetyt synnintunnustusrukoukset, kuten esim. synnintunnustukset 700 ja 702. Niiden mukaan olemme ansainneet Jumalan vihan ja rangaistuksen. Olemme tuomittuina kadotukseen ja vastuussa vielä isiemmekin synneistä. Aikamoista hengellistä väkivaltaa, sanoisin. Muistan jo lapsuudesta sen, kuinka herkkänä lapsena koin jumalanpalveluksen synnintunnustuksen ahdistavana. Koin, että minua vaaditaan tunnustamaan jotain pahaa itsessäni, jota en tunnista ja nöyryytetään tunnustamaan rikoksia, joita en ole tehnyt.

Kaivoin esille vanhan opiskeluaikanani minulle rakkaaksi tulleen tenttikirjan. Kirja oli minulle silloin rakas avatessaan ehtoollisen mysteeriä. Kirjan, "Yhteisesti ja yhteen ääneen, perustietoa jumalanpalveluksesta" oli tehnyt piispa Samuel Lehtonen. Siinä kirjassa sivulla 45 ohjeistetaan lasten jumalanpalvelukseen sopivasta synnintunnustuksesta antamalla sille vaihtoehto ja sanotaan näin: "Pyhä Jumala, rakas taivaallinen Isä. En osa tunnustaa sinulle syntejäni, mutta tiedän, että olen ollut paha ja rikkonut tahtoasi vastaan....." Tämä ei ole lapsen sydämeen ja mieleen istutettavaa tekstiä- ei koskaan! Se on lapsen arvottomuudentunteita vahvistavaa ja sen vuoksi hänen kaltoinkohteluaan.

Uskaltaisin väittää, että kautta aikojen nämä jumalanpalvelusten synnintunnustusrukoukset ovat olleet omalta osaltaan vahvistamassa hyvin negatiivista ihmiskuvaa ja sen myötä vahvistaneet perheissä tapahtuvia lasta syyllistäviä ja rankaisevia kasvatuskäytäntöjä. Monissa perheissä äidin tehtävänä on lapsen tarpeista huolehtimisen lisäksi ollut pahan kitkeminen pois lapsesta ja jos hän ei tottele, niin sitten tulee isä, joka rankaisee.

Tiedän, että kirkon lasten kanssa tehtävä työ on ollut ja on edelleen monella tapaa erinomaista. Kirkon perussanomaan kuuluu auttaa niin lasta kuin aikuista ymmärtämään itsensä arvokkaana ja rakastettuna Jumalan lapsena. Mielestäni jumalanpalvelusten synnintunnustukset vesittävät tuon sanoman ja näin ollen kirkon sanomasta tulee hyvin ristiriitaista.

Minun on nyt aikuisena edellenkään hyvin vaikea ymmärtää, ketä tällainen kielenkäyttö palvelee. Enkä voi ymmärtää sitä, miksi minut mennessäni jumalanpalvelukseen heti alkuvirren jälkeen ensimmäisenä painetaan ihmisenä alas maahan muistuttamalla syntisyydestäni ja syyllisyydestäni, kuvainnollisesti tuomiten hirtetään ja sitten synninpäästön myötä vapautetaaan tästä tuomiosta.

Jos useimmat tämän päivän kadun tallaajat ovat kokeneet lapsuudessaan tai kokevat edelleen jumalanpalvelusten synnintunnustukset kuten minä, niin ei liene ihme, ettei jumalanpalveluksissa käy väkeä.

Lisäksi ehkäpä juuri tästä synnintunnustusten syyllistävyydestä johtuen ihmiset myös jollain tapaa vieläkin pelkäävät pappeja. He eivät uskalla kertoa heille, mitä oikeasti ajattelevat, koska pelkäävät heidän tuomiotaan. Ja samasta syystä eivät ehkä halua olla kirkon kanssa missään tekemisissä.

Ymmärrän sen, että synnintunnustusten tarkoituksena on osoittaa ihmiselle hänen omaa vastuutaan omista sanoistaan ja teoistaan, mutta tarvitseeko se esittää näin julmasti kuin viralliset kirkkokäsikirjan synnintunnustukset sen tekevät eli lyömällä lyötyä. Ja jos synnintunnustusrukousten tarkoituksena on auttaa messuun osallistujaa jättämään kaikki taakkansa Jumalalle, niin useimmat niistä näyttävät toimivan päinvastoin.

Entäs ne kaikki synnit, jotka meitä vastaan on tehty? Niistä eivät taida viralliset synnintunnustusrukoukset puhua mitään.

Psykologinen tosiasia on se, että monesti me teemme ns. syntiä, koska meitä kohtaan on ensin tehty syntiä. Sellainen aikuinen, jota on kohdeltu kaltoin lapsena, kohtelee samalla tavoin kaltoin myös omaa lastaan. Väkivaltarikoksista tuomitut ovat lähes poikkeuksetta vastaavien rikosten uhreja jne. Jotta tuo kierre saataisiin poikki, siihen tarvitaan ennen muuta parantumista, eikä Jumalalle asian tunnustaminen tai sen anteeksipyytäminen tee asiaa poispyyhityksi.

Itse olen kuullut vain joskus harvoin tavallisessa sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa synnintunnustuksen, joka on enemmän avunpyyntörukous ja sen tunnustamista, että olen erehtyväinen ja rikkinäinen, joka tarvitsen Kristuksen parantavaa rakkautta. Sellaiselle hoitavalle rukoukselle olisi varmasti enemmän tarvetta.

Tarvitsen tuota rakkautta eheytyäkseni kaikesta siitä, mistä olen tullut haavoitetuksi joko oman itseni tai jonkun toisen toiminnan seurauksena. Tätä haavoitetuksi tulemista minun ei tule pyytää anteeksi, vaan pyytää saada parantua siitä. Ja jos olen haavoittanut toista ihmistä, tarvitsen tuota samaa parantavaa rakkautta voidakseni antaa itselleni anteeksi ja siihen, että minulle annetaan anteeksi.

Uskon, että tämän tapaiseen pyyntöön on useimpien meistä helpompi yhtyä ja jatkaa hyvillä mielin kyseiseen jumalanpalvelukseen osallistumista nauttien kenties jopa virren veisuusta. Mutta pelkään pahoin, että jumalanpalvelusten tai messujen uskottavuus on jo mennyt tässä asiassa. Ainakaan ne eivät nykymuodossaan voi mitenkään olla seurakunnan elämän keskus ilman radikaalia muutosta.

Tämän päivän äitinä tai isoäitinä en veisi lapsiani tai lapsenlapsiani tavalliseen sunnuntaijumalanpalvelukseen tai messuun juuri noiden ikivanhojen ja vielä tänä päivänä voimassa olevien synnintunnustusten takia. Olen tullut siihen tulokseen, että suurimmasta osasta niistä tulisi luopua kokonaan suorastaan ihmisarvoa loukkaavina.

Kaiken kukkuraksi niissä sekoitetaan pahasti puurot ja vellit sekaisin. Samalle lautaselle päätyvät sekä ihmisen syyllisyydet tehdyistä pahoista teoista että ihmisen arvottomuudentunteista kumpuava häpeä eli syyllisyys. Näin ihmisen syyllisyyttä syventävä sekametelisoppa on valmis.

Toisaalta on paljon ihmisiä, joita synnintunnustukset eivät millään tavoin puhuttele. Heillä ei ole synnintunnustusten kuvaamia synnintuntoja ja sen mukaisia ajatuksia itsestään, vaan heillä on terve itsetunto, joka ei vaadi heitä ruoskimaan itseään, eivätkä he siksi voi sydämissään yhtyä synnintunnustuksiin millään tavoin. Synnintunnustukset ovat heille pelkkää sanaheinää.

Mielestäni kirkko nyt niittää sitä satoa, mitä on syyllistävien synnintunnustustensa kautta vuosikymmenten ajan kylvänyt kun kansa kaikkoaa kirkosta. Kysymys ei ole vain moniarvoisuuden lisääntymisestä yleensä, tai tieteellisen maailmankuvan ylivallasta, vaan ihmiset myös äänestävät jaloillaan kirkon aikansa eläneitä käytäntöjä vastaan.

Herra meitä ja kirkkoansa armahtakoon!

33 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Teemu Kakkuri tuoma helmi tähän keskusteluun: “30.04.2018 15:20 Ei ole aivan tavatonta, että meiltä menevät synnintunto ja itsetunto sekaisin. Se johtuu usein epäselvästä sananjulistuksesta ja siitä, että niissä käytetään samoja sanoja. Voi olla vaikea mieltää, että on samanaikaisesti arvokas ja monin tavoin onnistunut ihminen, mutta Jumalan edessä langennut.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Anne-Marja Isoaho
    Anne-Marja Isoaho

    Kirjoittaja tunnustautuu Kristuksen seuraajaksi, joka kirjoittaa niin kuin hänen sydämensä sanoo ja saarnaa ensisijaisesti itselleen