Korkeakoulupolitiikan ristivetoja

Korkeakoulupolitiikka on monenlaisten, ristiriitaistenkin paineiden alla.

Korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen ajatus on mennyt läpi maailman. Se on eurooppalaista todellisuutta ja kymmenkunta vuotta sitä on yritetty toteuttaa Suomessa.

Keskeisenä ideana on se, että korkeakoulutusta pyritään kokoamaan suurempiin organisaatioihin ja keskitetyille kampuksille. Näin saataisiin tietoa ja osaamista kootuksi yhteen. Myös opiskelijapalveluiden laajuudella suuria yksiköitä on perusteltu, vaikka opettaja-opiskelija-suhde toisaalta saattaa ohentua mitä isompia kampuksia rakennetaan. Muutamia isoja fuusioita on meilläkin tapahtunut niin ammatti- kuin tiedekorkeakoulupuolellakin. Kampuksia on koottu.

Toisessa ääripäässä ovat ne ajatukset, joiden mukaan digitalisaation myötä hajautetuille malleille tulee uutta elinvoimaa. Pedagogiikka suosii tulevaisuudessa oppimisen siirtymistä yhä enemmän aidon työelämän keskelle. Uusi tieto syntyy yhä useammin erilaisilla rajapinnoilla. Monimuoto-opetus mahdollistaa opiskelua erilaisissa asuin-, työ- ja perhetilanteissa.

Yhä tärkeämmäksi nousee myös korkeakoulujen strateginen profiloituminen. Jotta yhteiskunnan ja työelämän tarpeisiin voitaisiin vastata, tarvitaan sekä suuria korkeakouluja että pieniä elintärkeille yhteiskunnan osa-alueille profiloituvia korkeakouluja. Suuret kilpailevat globaalilla tasolla; pienet täyttävät työelämän ja erityisosaamisen erityistarpeita.

Sivistysyhteiskunnan velvollisuus on huolehtia myös korkeakoulutuksen saatavuudesta. Suomi on jäämässä korkeakoulutettujen määrässä muiden maiden kehityksestä jälkeen. Toisaalta Suomi on kyennyt kaventamaan koulutuksellista epätasa-arvoa, joka syntyy siitä, että akateemisten kotien lapset valikoituvat akateemiseen koulutukseen muihin verrattuna jopa seitsenkertaisesti huolimatta muodollisesta tasa-arvosta. Ammattikorkeakouluopiskelijoilla ei ole tätä sidosta kotitaustaan. Ammattikorkeakoulujen perustaminen olikin peruskouluun verrattava tasa-arvoprojekti – varsinkin kun molempien tutkinnoilla työllistyy suunnilleen yhtä hyvin.

Kevään yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteinen yhteishaku osoitti sen, että amk ei ole vain jämävaihtoehto, kun yliopistoon ei päästä. Ammattikorkeakoulut olivat erittäin vetovoimaisia ensisijaisten hakijoiden määrillä mitattuna.

Suurena haasteena yhteiskunnan eheydelle on myös se, että kaikista ryhmistä tulisi päästä yhtäläisesti korkeakoulutukseen. Korkeakoulutuksessa aliedustettujen ryhmien edessä on usein näkymättömiä esteitä, jotka on tunnistettava ja raivattava. Yhteiskunnan eheyden ja tasa-arvon rinnalla perusteena tälle on myös se, että työvoiman vähetessä tarvitsemme kaikkien osaamista ja panosta yhteiskunnan rakentamiseen. Myös perustuslakimme takaa yhdenvertaiset sivistykselliset oikeudet.

Suomessa on 14 yliopistoa ja 24 ammattikorkeakoulua. Ammattikorkeakoulupuolella on tekeillä ainakin kolme eriasteista liittoumaa. Tuore suomalaisen korkeakoulujärjestelmän kansainvälinen arviointi edellytti, että korkeakoulujen ja korkeakoulusektoreiden väliset yhteistyön esteet poistetaan.

On myös aprikoitu, voisiko ammatti- ja tiedekorkeakoulu toimia saman hallinnon alaisena jollakin maantieteellisellä alueella kuitenkin siten, että duaalimallin mukaiset, erilaiset tutkinnot säilytettäisiin. Tätä väläytteli myös tutkimus- ja innovaationeuvosto linjauksessaan. Linjauksen huolimaton raportointi Helsingin Sanomissa johti keskustelua harhaan ikään kuin tarkoituksena olisi liittää kaikki ammattikorkeakoulut yliopistojen yhteyteen.

Tampereella Tampereen yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu ottanevat ensi maanantaina lopulliseksi tavoitteekseen muodostaa yksi yliopisto, jossa on sekä ammattikorkeakoulututkintoja että tiedepohjaisia tutkintoja, yliopistotutkintoja. Tampere3-hanke on äärimmäisen kiinnostava avaus. Toisia se ilahduttaa, toisia huolettaa.

Duaalimallilla eli ammatti- ja tiedepohjaisten tutkintojen erillisyydellä on Suomessa laaja kannatus. Sitä murentaisi joidenkin yliopistotahojen ehdotus siitä, että ammattikorkeakouluista tulisi vain bachelor-tason syöttöputkia yliopistojen maisteriohjelmiin. Vastaehdotuksena on ollut se, että päinvastoin työelämä tarvitsee – ammatillisten maisteritutkintojen eli ylempien ammattikorkeakoulututkintojen lisäksi – ammatillisia tohtoritutkintoja – olipa niiden toteuttaja kumpi sektori tahansa. Professional doctoratea ehdotti aikoinaan OECD:kin Suomelle.

Meneillään olevissa hallitusneuvotteluissa on pöydällä iso urakka talouden tasapainottamiseksi. Samalla ei saisi syödä niitä tulevaisuuden eväitä, joita synnytetään koulutus-, tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnalla. Koulutuksesta ei saisi enää leikata.

Yliopistouudistus tehtiin jonkinasteisen nousukauden aikana. Ammattikorkeakoulu-uudistus tehtiin samaan aikaan kuin taantuma iski ja rahoitusta leikattiin. Kiinnostavaa on nähdä, avataanko esimerkiksi melko tuore yliopistolainsäädäntö Tampere3-tyyppisille kokeiluille uudella hallituskaudella.

3 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Aivan käytännön ongelma on esim. sellainen kuin Forssan Ammatti-instituulilla eli FAI:lla. Vaikka se on aikaisemmin ollut jopa Suomen ykkönen ja viimeksi kuudenneksi paras alallaan ja vaikka useimmille linjoille (ei kaikille) tulijoita olisi vaikka kuinka hyvin ja keskeyttämisprosentti erityisen pieni, niin valtion taholta tulleella sanelupolitiikalla on pienennetty sen aloituspaikkoja. Rahalla kuristetaan alansa parhaita yksikköjä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Jaatila sanoo:

    Kiitos Jorma Niemelä erinomaisesta tekstistä. Tämän esityksen http://yle.fi/uutiset/kova_ehdotus_hallitusneuvotteluissa_ammattikoulututkinto_kaksivuotiseksi/8007119 tekijät saisivat luvan perehtyä kirjoitukseesi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Ammattikorkeakoulujen perustaminen oli aikanaan täydellinen floppi. Sitä maksetaan nyt. Jos ammattikoulutus saataisiin tulevan hallituksen toimesta lyhennettyä kahteen vuoteen, se pelastaisi paljon. Samalla olisi syytä tehdä yliopistoihin sellainen uudistus, että nykyinen kanditaatintutkinto olisi se tyypillinen ammattiin tähtäävä tutkinto, jonka useimmat opiskelijat ainoastaan suorittaisivat. Maisteritutkinto, etenkin kasvatustieteellisillä, humanistisilla, teologisilla, oikeustieteellisillä ja valtiotieteellisille aloilla (joissa vähempikin koulutus piisaa aivan hyvin) jäisi enemmän jatko-opintoihin tähyäville. Suomessa on tehty koulutuksen suhteen muutama kustannuskatastrofi. Pahin niistä on se, että koulutetaan porukkaa koulutuksen vuoksi aivan liikaa ja useimmiten täysin väärille aloille.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jorma Niemelä
    Jorma Niemelä

    Yhteiskuntatieteilijä, jolla on pitkä kansalaisjärjestö- ja korkeakoulutausta. Sosiaalityön dosentti. Erikoistunut mm. sote-kysymyksiin ja järjestöjen asemaan siinä. Koulutusta, konsultointia, konseptointia ja tutkimuspalveluja doktriini.fi-palvelujen kautta.