Körttiläisten SS-haamut heräsivät

Päivän Hesarissa (18.10) on mielenkiintoinen arvio kirkkohistorian dosentti, akatemiatutkija Andrè Swanströmin juuri ilmestyneestä tietokirjasta Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset.

Arvion kirjoittanut sotahistorioitsija Oula Silvennoinen pitää suomalaisten vapaaehtoisten Waffen-SS pataljoonasta kriittisesti kertovaa tutkimusta vuoden tärkeimpänä sotahistoriateoksena, joka purkaa säröttömän myytin hyvistä suomalaisista SS-vapaaehtoisista.

Minulla ei ole mitään kompetenssia sanoa teoksen tärkeydestä tai historiallisesta totuusarvosta mitään, varsinkaan pelkän Hesarin arvostelun perusteella.

Mutta se mikä on mielenkiintoista, on Silvennoisen esiin nostama Swanströmin teoksen kirkkohistoriallinen näkökulma Saksan itärintamalla Ukrainassa ja Kaukasuksella taistelleen suomalaispataljoonan taustaan. Sen näkökulman kompetenssia minulla ei ole syytä epäillä, onhan Swanström myös Suomen kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtaja.

Näin siis Silvennoinen kirjoittaa:

”Kuten teoksen alaotsikkokin kertoo, Swanström analysoi uudelleen suomalaisten SS-vapaaehtoisten poliittista taustaa, heidän hengellisyytensä laatua ja yhteyksiään Hitlerin Saksan kansanmurhan politiikkaan.”

Herännäisyyden suhdetta fasismiin, kansallissosialismiin ja SS-liikkeeseen Swanström käsittelee herännäistaustaisten SS-vapaaehtoisten kautta. Aihe on pysynyt vähälle huomiolle jääneenä sivupolkuna herännäisyyden historiankirjoituksessa huolimatta Swanströminkin esiin nostamasta seikasta. Erityisesti körttiläisyyden suhde äärioikeistoon ensin Lapuan liikkeessä ja IKL:ssa, sekä myöhemmin SS-liikkeessä, oli tiivis.”

----

Toki nämä herännäisyyden 1930-40 lukujen kytkennät ovat olleet tiedossa. Ja voi olla, että niitä olisi syytä tutkia tarkemminkin kuin sivupolkuina. Ei ehkä välttämättä syyllisiä osoitellen tai historian haamuja esiin nostaen vaan että jotain oppisimme.

Siis siitä, miten tässä populismin ajassa taas on merkkejä siitä, miten helppoa uskonnon ja ääriliikkeiden veljeily onkaan. Ja miten helposti Jumalaa taas huudetaan avuksi tukemaan viholliskuvien rakentelua. Niin idässä kuin lännessä. Ja kirkoissa.

Olisi myös ihan mielenkiintoista kuulla, mitä esimerkiksi tämän päivän körttijohtaja Tapani Rantala tätä taustaa vasten liikkeensä syvintä olemusta tulkitsee juuri nyt suhteessa valtaan ja vallankäyttöön, siis tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Ja laajemminkin, ehkä enemmänkin voisi kirkossa pohtia sitä, mikä kirkon rooli suhteessa valtioon ja vallankäyttäjiin voisi tai tulisi olla. Maailmassa, jossa ortodoksit Venäjällä ovat avoimesti asettuneet Putinin politiikan takuumiehiksi ja syvässä etelässä Trump nähdään Jumalan valitsemaksi kansanjohtajaksi. Paavin kirkon uskottavuudesta en nyt sano mitään.

Ja jotenkin jään odottamaan kirkkohistorioitsija Teemu Kakkurin terävää kirkkohistoriallista analyysiä kollegansa kirjasta ja erityisesti körttiläisistä, mieluiten täällä Kotimaan palstoilla.

Hesarin arvio löytyy täältä: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005866918.html

16 kommenttia

  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Olin aikeissa kommentoida jotain jo ennen kuin pääsin loppuun ja oman nimeni mainintaan. En ole vielä lukenut Swanströmin teosta. Hesarin arvion ja Iltalehdessä olleen koko lailla toisenlaisen arvion olin jo lukenut. Muutama seikka kiinnitti huomion.

    Oula Silvennoisen kirja-arvostelussa puhutaan säröttömästä ja silottelevasta kuvasta suomalaisista SS-miehistä. Anteeksi nyt vaan, mutta onko jollakulla särötön ja siloinen kuva itärintaman SS-miehistä? Pitää varmaan kaivaa Mauno Jokipiin Panttipataljoona esiin ja tarkistaa, vähätelläänkö siinä raakuuksia. Jos jollekulle on jäänyt Waffen-SS:stä sellainen käsitys, että ne sotapojat olivat vekkuleita velikultia Ukrainan aroilla, niin on jäänyt aika paljon historiaa seuraamatta.

    Sama koskee körttiläisyyden ja oikeistopopulististen liikkeiden yhteyttä. Eiköhän senkin uutisarvo ole kovasti vanhentunut? Omassa herätysliikehistoriassani on luku “pirua ja ryssää vastaan” ja kuva Vihtori Kosolasta herättäjäjuhlilla sekä siteerauksena Elias Simojoen kuuluisa keskitysleirikommentti, joka johti oikeustoimiin.

    ”Oikeusministerin ruotsalaispiiska on sivaltanut vasten kasvojani, mutta hänen paikkansa on oleva Petsamon Heinäsaarien keskitysleirillä, jossa hän kerran Sasun, Eeron ja muiden matelijoiden kanssa viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnellen Sinimustien tahdikkaita askelia vartiotulien ääreltä.”

    Uutinen on pikemminkin se, että kaikki 30-luvun papit eivät olleet körttiläisiä, eivätkä kaikki körttiläiset hurahtaneet äärioikeistoon.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kuosmanen sanoo:

      Teemu, ei körttiläisyyden ja äärioikeiston veljeily 1930-luvulla todellakaan ole tänään mikään uutinen. Onhan sitä tutkittu ja siitä kerrottu.

      Mutta se mikä hätkähdyttää, on tämän päivän vihapuheen sama sävy. Tuo Elias Simojoen lainauksesi on kuin suoraan jostain juuri tuomion saaneen Ilja Janitskin MV-lehden palstoilta. Tai että näitä uskonnollisia kielikuvia käyttäviä populistipoliitikoita oikein kutsumalla kutsutaan kirkkoihin puhumaan.

      Mutta kuten historioitsijana tiedät, ei historiasta mitään opita. Aina riittää meitä hurahtaneita, milloin mihinkin oppiin. Kun vain huudetaan tarpeeksi kovaa ja usein.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Herännäisyys ja Lapuan liike saivat kannattajia samoilta kyliltä, ja pääosin samoilta yhteiskunnallisilta ryhmiltä. Monta kysymystä herää. Oliko Lapuan liike “äärioikeistoa”? Ei ollut; eihän se suurimman osan ajastaan ollut ääriliike lainkaan. Oikeistoradikaali ehkä. Tappeli varjoja vastaan. Se torjui suomalaista kommunismia, jota ei ollut. Siihen kuului ja sitä kannatti moni maalaisliittolainen. Elias Simojoki oli AKS:n valajäsen nro 1. AKS:ään kuului aika iso osa sittemmin sotien jälkeistä suomalaista nomenklatuuraa. Simojoki tunnetaan Kiuruvedellä köyhien puolustapuhujana ja auttajana. IKL:n johdossa oli kaksi professoria, eduskuntaryhmä lähinnä akateeminen, tuskin yksikään kansallissosialisti sanan melkein missään merkityksessä.

      Pitäisikö perussuomalaisilta estää pääsy kirkkoihin? saako kristitty äänestää perussuomalaisia? Jotenkin huvittavaa, ettei tästä nyt kovin kauan ole, kun samaa kysyttiin kommunistien osalta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Suomessa oli 1920-30-luvulla useita isompia ja pienempiä oikeistolaisia liikkeitä. Lapuan liike on tunnetuin, mutta ei suinkaan ainoa. Elias Simojoen johtama Sinimustat oli yksi niistä. Minusta on semanttista hiustenhalkomista yrittää määritellä, oliko Sinimustat äärioikeistolainen, oikeistopopulistinen vai oikeistoradikaali liike. Liikkeiden lyhyehkössä vaikutusajassa oli myös eri vaiheita ja erilaisia toimijoita. Lukusuositus: Mikko Uola, Sinimusta veljeskunta: Isänmaallinen kansanliike 1932–1944 ja Miika Siironen, Mustan lipun alla.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Itse olen molemmat Teemun kirjasuositukset lukenut. Uolan kirjasta kannattaa panna merkille IKL:n ohjelman joiltain osin sosiaaliradikaalisuus. Jos kirjasuositusten linjalla aiheessa pysyen liikutaan, niin Juha Siltalan väitöskirjaa Lapuan liikkeestä ei voi ohittaa. Mukavia lukukokemuksia oikeistoradikalismiakin sivuten olivat myös tuoreet kirkkohistorialliset väitöskirjat: Paavon Ahonen, Antisemitismi Suomen evankelilaisluterilaisessa kirkossa 1917 -1933 sekä erityisesti Kimmo Ylikankaan väitöskirja Olavi Kareksesta.

      Mieluummin oikeistoradikaali kuin äärioikeisto, puhumattakaan yleisöä kosiskelevasta termistä fasismi, jota ei Suomessa sittenkään nimeksikään ollut. Ja hyvä huomata, että HS:ssa Andre Swanströmin kirjan arvosteli Oula Silvennoinen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Nyt alkaa tulla outo olo näiden tutkimusten tiimoilta. Sodat tuskin koskaan ovat olleet siistejä, siveitä ja kovin hurskaita. Kiväärin tähtäimessä ei pysty kauan elämään, jos ei itse ryhdy tappajaksi. Kun vanhoja kansanhurskauden ilmentymiä aletaan tällä tavalla tutkia, niin varmasti aina löytyy jotain, koska seilunvihollinen on ollut koko ajan olemassa. On täysin ymmärrettävää, että kansaojen kohtalonvuosina on käytetty kieltä, joka tähän päivään tuotuna on kamalaa. Pitää ymmärtää, että kansan kieli on ollut karua, yksinkertaista ja käyttäen suoria ilmaisuja. Hädässä olevat ihmiset rohkaisevat itseään ja toisiaan joskus ääri-ilmauksilla ikäänkuin mitään pelättävää ei olisi.

    Hengelliset liikkeet ovat alkaneet jostain, luoneet itselleen normikäytännöt ja ajan muutosten valossa moni näkee luopumuksen olevan käsillä. Tämä tuntuu kuin imperiumin vastahyökkäykseltä, joka pyrkii osoittamaan, että salaisuudessa on tapahtinut asioita, jotka tässä päivässä eivät olisi mahdollisia, joten “luopumus” onkin muuttumassa kamppailuksi vanhurskauden saavuttamiseksi. Totta tietysti on se, ettei salaisuuksia enää synny samaa vauhtia, kun kaikki on lulkista ja paljastettua. En ole varma, onko tämä koko asian kanssa linjassa, mutta tämän jutun elinkaari kertoo siitä heti.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Lauri Lahtinen :”Nyt alkaa tulla outo olo näiden tutkimusten tiimoilta. Sodat tuskin koskaan ovat olleet siistejä, siveitä ja kovin hurskaita.”

      Voisivatko nämä ”tutkimukset” mitään muuta ollakaan Suomen ulkopoliittisesti Stalinin politiikkaan ja kansanmurhiin sitoutuneimman marxilaisen Otto Wille Kuusisen ja hänen perustamansa Terijoen hallituksen jälkeen? Otto Willehän ”kuului kolmikkoon, joka 1936 määritteli Kominternin linjanvedot, jossa asetuttiin ehdottomasti kannattamaan Stalinin vihollisten tuhoamista. Suurimittaiset puhdistukset (likvidoinnit) pantiin toimeen Kominternissä 1937”. (Lebedeva-Rentola-Saarela: Kallis toveri Stalin)

      Marxin opin mukaan ihminen on yhteiskunnallinen ja ”porvaristo hekumoitsee” ihmisten luonnollisen veljeyden, ”inhimillisen seuranrakkauden” aatteessa vain vaatiakseen proletariaattia (=köyhälistö) taipumaan herruutensa ja riistonsa alaiseksi leimaten tämän veljeyden puutteen antisosiaaliseksi. (Max Adler: Marxin oppi köyhälistön elämänohjeena, Lappeenranta 1946)

      Sitä paitsi Suomen valtiohan on ”hiljaisesti hyväksynyt” virallisessa kansainvälisessä rauhansopimuksessa” (=Pariisin rauhansopimus) olevat sotasyyllisyysartiklat ilman mitään kansainvälistä oikeudenkäyntiä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Hienoa, että dosentti Andre Swanström on tarttunut aiheeseen. Sivuuttamatta Mauno Jokipiin perusteellisuutta voi joistakin Jokipiin poliittisista intentioista olla samaa mieltä. Miksi 1920-/1930-luvun oikeistopopulistisessa liikkeissä viihtyi niin moni herännäisvaikuttaja? Miksi samaan aikaan evankelisuudessa sallittiin sosiaalidemokraatit; siihen maailmanaikaan oli sekin arveluttavaa. Miksi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vanhoillislestadiolaiset karttoivat äärioikeistoa, ylipäänsä ääriliikkeitä, kuten edelleenkin? Pitkälle päästään rakenteellisilla selityksillä, ei kuitenkaan maaliin asti.

    Samaan aikaan, kun “uskalletaan” kirkkohistoriassa tutkia pappien ja oikeistopopulistien puuhastelua 80-90-vuoden takaa, voisi katse jo kääntyä esimerkiksi 1960- ja 1970-lukuun. Pappeja oli mukana myös Neuvostoliiton rahoittamissa – ja johtamissa – järjestöissä Rauhanpuolustajista lähtien. Tai 1980-luvun puolivälin rauhanmarseissa. Muistaako kukaan enää, kenen ydinaseita niissä vastustettiin, kenen puolustettiin, kuka niitä rahoitti?

    Sitäkin voisi varovasti kysyä, missä karnevalistisissa kulkueissa papit nykyään marssivat? Mitä niissä lopulta tavoitellaan?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Kolmekymmentäluvulla eli koko Euroopassa jo kaksikymmentäluvulla syntynyt kommunismin pelko ja Suomessa varsinkin oman sisällissotamme ja Karjalan retkien takia.

    Kolmekymmentäluvulla ,jolloin ei vielä tiedetty eikä ymmärretty sitä mitä Saksassa tapahtui, katsottiin kansallissosialismi Euroopan puolustukseksi Neuvostoliiton maailman kommunismi-aatetta vastaan . Kommunismi ja siihen liittyvä materialismi, pelko suomalaisten entisten punaisten myyräntyöstä valtakunnan laillista hallitusta vastaan, oli kansallisia teemoja Suomessa.

    Suurin osa suomalaisista SS-miehistä pitivät itseään jääkäreiden jälkeläisinä eikä suinkaan kansallissosialisteina vaikka niitäkin oli.

    Mitä raaistavien sotatoimien aikna tapahtui ,ei pitäisi hämmästyttää. Tottakai suomalaiset näkivät mitä siviliväestölle tapahtui. Se oli juuri sellaista mistä ei voinut puhua. Puhuminen olisi kaivannut maata oman idealismin alta ja pannut vapaustaistelijan itsekuvan kyseenalaiseksi. Suomeen palattuaan ,pataljoon hajoitettiin ja miehet sijoitettiin eri joukko-osastoihin erilleen toisistaan.

    Tulin itse tietoiseksi suomalaisesta SS-pataljoonasta jo 50-luvulla Mauri Sariolan sotaromaanien perusteella. Jälkeenpäin ,kun olen lueskellut muutakin, niin ne tuntuvat autenttisilta kuvauksilta siitä miltä sotiminen suomalaisille siellä tuntui ja koettiin. Niissä ei tietenkään kerrota mahdollisista sotarikoksista, mutta paljon siitä mielialasta joka oli motivoinut suomalaisia liittymään pataljoonaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Markku Hirn :”Kolmekymmentäluvulla eli koko Euroopassa jo kaksikymmentäluvulla syntynyt kommunismin pelko ja Suomessa varsinkin oman sisällissotamme ja Karjalan retkien takia.”

      ”Marseillesin kongressin päätösten joukossa oli sellaisia, joilla on hyvin tärkeä periaatteellinen sisältö. Tässä kongressissa tuli ensimmäisen kerran esille Sosialistisen Internatsionaalin kanta kommunismiin ja Neuvosto-Venäjään nähden. Tämä korkeimman kansainvälisen elimen kannanotto niin tärkeässä asiassa selvitti sen, että sosialistisen maailman on erotettava kommunistinen diktatuuripuolue ja Neuvosto-Venäjä toisistaan. Käytännöllisessä politiikassa tämä sosiaalidemokraattinen kanta on jo tullut aikaisemminkin esille vaikka ei ollut vielä lopullisesti formuloitu. Marseillesin kongressi on tämän tehnyt. Se on suhtautunut myönteisellä tavalla Neuvosto-Venäjään (Venäjän kansaan) vaatimalla edelleenkin sen suojelemista aseellisista interventsioneista ja hyökkäyksistä, mutta se on suhtautunut kielteisellä tavalla kommunistiseen hallitusvaltaan, jota se syytti vähemmistödiktatoorisesta hallitustavasta, pitäen sitä sodalle vaarallisena lähteenä ja vaatien hallitusvallalta poliittisten vapauksien palauttamista.” (Työväen kalenteri 1926)

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku Hirn sanoo:

      Niin, esimerkki tekstisi kertoo sen miten komunismi oli hajonnut bolseviikkeihin ja mensevikeihin eli sosiaalidemikraatteihin ja Eurooppa pelkäsi kommunismia, joka oli hyvin laajalle levinnyt Euroopan suurissa valtioissa niinkuin Ranskassa, Italiassa , Espanjassa ja Saksassa. Hitlerin ensimmäisimpiä tekoja oli sosialistien vaino ja kiinsaatujen sulkeminen keskitysleireille kauan ennen juutalisvainoja.

      Tässä ilmapiirissä ei ollut kovinkaan kummallista jos suomalaiset SS-miehet tunsivat olevansa koko Euroopan ja Länsimaalaisuuden suojelijoita.

      Jyrjöjylhä sanoitti jotain tästä:

      Raja railona aukeaa edessä Aasia Itä takana Länttä ja Eurooppaa vartioi vartia sitä

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Markku Hirn :”Hitlerin ensimmäisimpiä tekoja oli sosialistien vaino ja kiinsaatujen sulkeminen keskitysleireille kauan ennen juutalisvainoja.”

      Keskitysleireistä:

      ”Todisteet osoittavat, että bolševismi ja kansallissosialismi toivat 1900-luvulla uuden ainesosan sortotoimien historiaan rakentamalla rauhan oloissa toimivan [keskitys]leirijärjestelmän. Ennen Gulagin ja kansallissosialististen leirien ilmaantumista (Gulag luotiin ensiksi), leirit olivat historiassa kuuluneet ”sortotoimien ja eristämisen keinoihin sota-aikana”. Toisen maailmansodan aikana keskitysleirijärjestelmä tuotiin Euroopan mantereen läntisiinkin osiin, ja Euroopan leirien verkko ulottui Uralilta Pyreneiden juurelle. Järjestelmän historia ei kuitenkaan loppunut Saksan ja sen liittolaisten tappioon:

      * Odile Daniel on paikallistanut Albaniasta 19 leiriä ja vankilaa * ”Bulgarian Gulagin” karttaan on 90-luvulla merkitty 86 paikkakuntaa, ja entisten poliittisten vankien liitto on merkinnyt vuoden 1989 jälkeen luetteloihinsa 187 000 nimeä selvittäessään vuosina 1944-62 vangittujen määrää. * Unkarissa sadattuhannet ihmiset joutuivat vainon kohteiksi vuosina 1948-53 ja arviot tuomittujen määrästä vaihtelevat 700 000:sta 860 000:een. * Arviot Romaniassa kommunistien valtakaudella vankilaan joutuneiden määrästä vaihtelevat 300 000:sta miljoonaan; jälkimmäiseen lukuun on luultavasti sisällytetty poliittisten vankien lisäksi myös rikollisvangit (on tosin todettava, että esim. ”loiselämästä” tuomittujen osalta rajanveto on vaikeaa) * Tšekkoslovakian poliittisten vankien määrä on vuosien 1948-54 osalta selvitetty – heitä oli 200 000. Asukkaita maassa oli 12,6 miljoonaa ja leirejä ja vankiloita toiminnassa 422.

      Viimeinen perustettu leiri oli Lovetšin leiri, joka perustettiin Bulgariaan 1959, melkein seitsemän vuotta Stalinin kuoleman jälkeen ja kolme vuotta Hruštšovin NKP:n 20. puoluekokouksessa Stalinin rikoksille antaman tuomion jälkeen. Leiri avattiin Belene-nimisen leirin sulkemisen jälkeen, jossa kuolleiden tai murhattujen vankien ruumiista tehtiin sikojen rehua. Lovetšin leiri suljettiin 1962.” (Kommunismin musta kirja)

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Markku Hirn,

      Ei Pariisin rauhansopimuskaan ole asiakirja, johon ei voisi tulla muutoksia. Sitä muutettiin 90-luvun alussa, kun Suomi vapautui sopimuksessa olleista aserajoituksista. Ei voi muuta kuin ihemetellä, ettei asioita ole korjattu sotasyyllisyyksien ja maanpuolustusjärjestöille aiheettomasti langetettujen fasisti-tuomioiden osalta, kun sopimuksen muutos onnistui ilman kansainvälisiä vastalauseita aseistuksenkin kohdalla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Tuula , olet todellakin botanisoinut historian arkistoissa ja poimit esiin sinäänsä mielenkiintoisia asiakirjoja. Voisit niiden perusteella kirjoittaa blogin jotta täällä ei eksyttäisi aivan liian moniin teemoihin.

    Tämä keskustelu koskee sitä ,että oli suomalainen SS-pataljoona ja nyt kysellään mitä sen jäsenet tiesivät Saksan tihutöistä siviliväestöä kohtaan?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen
    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.