Körttireformaatio osa 2: "Minua ei todellakaan rakastettu liikkeeseen"

Edellisessä blogikirjoituksessa aloitin körttifoorumin keskustelujen ja saamieni kirjallisten palautteiden raportoinnin kirjoittamalla körttiliikkeen luovuttamattomista teologisista ja sielunhoidollisista painotuksista. Tässä kirjoituksessa on keskiössä liikkeen suhde sukuihin ja siitä aiheutuvat ulkopuolisuuden tunteet niille, jotka eivät ole körttisukuun syntyneet. Kirjoituksen lopussa on konkreettisia ehdotuksia siitä, miten liike voisi olla kutsuvampi uusille joukkoon liittyjille.

Sekä kirjallisissa paalutteissa että Herättäjä-Yhdistyksen tuoreen nuorisosihteerin Suvi Korhosen körttifoorumiin kirjoittamassa tervehdyksessä nousi vahvasti esille, että körttiläisyyteen on kyllä helppo liittyä hengellisesti ja aatteellisesti, mutta sisäänpääsy yhteisöön vaatii valtavasti aikaa ja sitkeyttä.

Osa vuosikymmeniä liikkeen jäseninä olleista ja paikallisyhdistyksissä aktiivisista henkilöistä kokee yhä, etteivät he ole körttiläisen yhteisön ja ystäväkansan täysivaltaisia jäseniä, koska heillä ei ole körttiläisiä sukujuuria. He ovat vähemmän körttejä kuin oikeat syntymäkörtit. Erityisesti luonteeltaan introvertit ihmiset ovat kokeneet, että heränneiden keskuudessa paljon vaalittu puhe liikkeeseen rakastamisesta ei ole heidän kohdallaan toteutunut. Porukkaan mukaan pääseminen on vaatinut epätoivoista sinnikkyyttä ja kaikkivaltiaan armoa.

Suvi Korhonen kuvasi lukuisin esimerkein, miten hän vuosikausia pyrki pääsemään sisään körttiopiskelijoiden yhteisöön, usein huonolla menestyksellä. Körttikodiltakaan ei herunut asuinpaikkaa, kun ei ollut körttisuosittelijoita. Kukaan ei ajanut porukoista pois, muttei liioin kutsunut mukaan tai osoittanut kiinnostusta uutta ihmistä kohtaan. "Täällä ei uskon määrää kysellä, mutta samalla jätetään kysymättä paljon muutakin", Korhonen huomioi. Ratkaiseva käänne oli, kun opiskelijasihteeri Raisa Jarkkola ryhtyi kerran kyselemään aidosti kiinnostuneena, kuka Suvi oikein on, miksi hän opiskelee teologiaa ja mitä hän ajattelee elämästä ja Jumalasta. Se tuntui valtavan hyvältä.

Seurakokemuksia kuvatessaan Korhonen osui körttifoorumin väen reaktioista päätelleen johonkin hyvin olennaiseen: "Seuroissa iäkkäät ihmiset muistelivat sitä, miten joku mies oli viitannut jonkun miehen sanoihin joillain herättäjäjuhlilla 60-luvulla ja miten tätä tapausta oli muisteltu jonkun miehen kanssa 80-luvun herättäjäjuhlilla. Ne olivat selvästi muistoja, jotka olivat heille merkittäviä ja arvokkaita. Paavo Ruotsalaiseen viitattiin tietysti joka seuroissa, Jeesukseen joskus." Selvää lienee, että tämänkaltainen puhe ei ole omiaan kutsumaan uusia, herännäisyyden hengellisestä eetoksesta kiinnostuneita mukaan.

Palautteissa ehdotettiin, että seurapuheissa ja herättäjäjuhlilla voisi lopettaa puheet kuudennen polven körttiläisistä, koska "körttisukuun kuuluminen ei tee ketään paremmaksi, mutta uusille tulokkaille tällainen puhe on ulossulkevaa". Todettiin, että liike tarvitsee ihmisiä, jotka kokevat sen omakseen. Myös niitä, jotka eivät ole äidinmaitokörttejä, vaan joille körttiläisyys on oma valinta. Ja myös niitä, jotka ovat eri mieltä ja tulevat liikkeeseen eri kulmista. Herännäisyys pysyy elinvoimaisena, kun se ei käänny liikaa sisäänpäin.

Uusien jäsenten kutsumiseksi ja sitouttamiseksi ehdotettiin muutamia konkreettisia ideoita. Herättäjäjuhlilla ensikertalaiset voisi toivottaa tervetulleiksi vaikka niin, että yhdistys kutsuisi heidät lettukahveille ja tapaamaan työntekijöitä ja aktiiveja. Nuorta väkeä pitäisi kutsua aktiivisesti talkoisiin, jos heidän pyytämisensä eläkeläisseuroihin tuntuu liian hankalalta. Yhdessä tekemällä voi syntyä uusia yhteyksiä. Lapsia varten voisi kehittää nettipelin tyyliin “Auta Paavoa pirtissä”, jossa johdateltaisiin samalla körttiläisyyteen. Uusista siioninvirsisäkeistä voisi julkaista meemikuvia netissä.

Seuroja kannattaisi järjestää mahdollisimman monenlaisissa paikoissa, koska eri tiloihin saapuvat hiukan eri ihmiset. Joku ehdotti, että voisi kokeilla seurojen järjesteämistä lähiöbaarissa, pidetäänhän niissä seurakuntien joululaulutilaisuuksiakin. Jollain paikkakunnalla oli havaittu hyväksi elokuvaseurat paikallisella elokuvateatterilla. Ensin katsotaan elokuva ja perään on keskustelua ja seurat.

Kotiseurojen vahvuus on se, että niihin voi kutsua luontevasti naapureita ja sukulaisia, joita ei muutoin körttiseuroissa näy. Kodeissa tunnelma on usein intiimi ja lämmin ja tarjoilut persoonallisia. Mukaan lähtemistä voi helpottaa, jos kirkollisissa ilmoituksissa kerrotaan, että kimppakyydit kotiseuroihin lähtevät kirkolta tiettyyn kellonaikaan. Kotiseurojen järjestämiseksi toivottiin ohjekirjasta, jollainen Hanna Tuuran mukaan onkin jo tekeillä. Seurakuntasaleissa järjestettävien seurojen vahvuudeksi puolestaan todettiin se, että kynnys astua sisään julkiseen tilaan voi olla matalampi kuin kynnys mennä toisen ihmisen kotiin. Olennaista on, että ovella joku toivottaa tervetulleeksi.

Palautteen antajien mukaan seurat ovat olennaisinta herännäisyydessä. Jos niitä ei järjestetä, kuolee koko liike. Vastauksisa painotettiin, että ei tarvitse olla pappi, lukkari, saarnahenkilö tai seurakunnan työntekijä kutsuakseen seurat koolle. Siionin virsistä eläminen riittää motiiviksi. Jos ei ole puhujia, veisataan vain tai luetaan vaikka postillaa.

Aiemman bloggauksen pääsee lukemaan täältä: Körttireformaatio osa 1: "On ihan ok olla välillä jäätävän ahdistunut"

12 kommenttia

  • Lea Maria Haapalainen sanoo:

    Tuttu ilmiö monessa liikkeessä/kuviossa. Sisäpuolella oleva sisäpiiri ei välttämättä huomaa olevansa sitä itse, eikä näe tarvetta tehdä asialle mitään. Virallisesti uusia ihmisiä kutsutaan mukaan, mutta käytännössä toimintaan osallistuminen ja pääseminen voi olla todella haastavaa. Tilanne kuitataan yleensä sanomalla ‘rohkeasti vain mukaan toimintaan’ jne, ja lasketaan todistamistaakka ja osallistumisvastuu yksilön harteille – mutta oma osansa on yhteisölläkin: Ilman vastavuoroisuutta ja halua ottaa toinen mukaan ei synny kohtaamisia, ei seurakunnassa eikä muualla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Aivan kuten Lea Maria sanoi. Sisäpiirissä olija ei tajua sisäpiirissä oloaan . Ja silloin ulkoa tuleva näkee sen sitäkin selkeämmin.

    Näkisin ongelman myös (nyky)körttiläisyyteen liittyvässä apofaattisessa teologiassa: jos ei kerran puhuta Jeesuksesta, puhutaan sitten Aku Rädystä tai muista sisäpiirityypeistä tai vähintäänkin muistellaan Aholansaaren leirejä. Monin tällaisin, varmasti sisäpiiriläisten itse huomaamattomin, painotuksin ulkopuolelta tulijan ulkopuolisuus korostuu ja alleviivautuu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    Asialla lienee toinenkin puoli. Kun herännäisyyteen kuitenkin liittyy uuttakin väkeä, heidän mukanaan tulee myös uutta ajattelua ja uusia sanoituksia perinteisellekin uskon ja elämän ymmärrykselle. Tämä saa jotkut vanhassa viihtyvät ärtymään ja asettumaan uutta vastaan. Näiden jännitteiden kanssa on kai opittava elämään sopuisasti, jotta herännäisyydellä olisi tulevaisuus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Olen käynyt saman prosessin läpi omassa yhteisössäni. Tuossa sisäpiiriläisyydessä piileksii ylpeyden synti. Kuulutaan eliittiin, niihin jotka itseasiassa ovat liikeen sielu ja kultuurin ylläpitäjiä.Tulokaat ovat tervetulleita kunhan tietävät paikkansa.

    Tämä ei ole vain kirkollinen ilmiö,vaan täällä Ruotsissa puhutaan avoimesti poliittisissa puolueissa kukoistavasta sisäpiirikultuurista.Vaikka sitä arvostellaan niin se jatkuu. Entinen Ruotsin pääministeri Göran Persson sai jatkuvasti kuulla että hän ei ehkä ole oikea sos dem pääministeri koska hän tuli sisäpiirin ulkopuolelta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Ei tietenkään ole vain kirkollinen ilmiö. Eikä körttiläisyys varmaan ole tästä herätysliikkeenä ainut. Omat kokemukseni ovat kuitenkin vain sieltä,koska olen juuri noita itseni liikkeeseen ajatelleita. Körttiläisyyden pitäisi tähdätä korkeammalle kuin olemaan vaan muutaman pohjalaissuvun perinneyhdistys. Tai sitten pitäisi perustaa uusi herätysliike ja jättää H-Y perinnekerhoksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Joo. Mä pidän kyllä aika positiivisena signaalina sitä, että liike pystyy järjestämään tilaisuuden, jossa näitäkin asioita käsitellään avoimesti. Ja että yhdistys palkkaa työhön henkilön, jolla on tällaisia kokemuksia kuin Suvi Korhosella, ja kannustaa häntä kertomaan ja kirjoittamaan avoimesti näistä kokemuksistaan.

    Tuo on kiinnostava ajatus, että sisäpiiriläisyyteen liittyisi jonkinlainen ylpeyden synti. Itse en ole hahmottanut erilaisia sisäpiirejä mitenkään lähtökohtaisesti ylimielisinä tai ylpeinä. Olen ajatellut, että kyse on enemmänkin normaalista ihmisyyteen kuuluvasta tavasta muodostaa yhteenliittymiä, ihmisyyteen kuuluvasta tavasta viihtyä samanmielisten seurassa ja vaalia sen tutun porukan kesken luottamusta. Hengellisissä tai poliittisissa liikkeissä tästä tulee auttamatta aina ongelma, koska niiden perusideaan kuuluisi kutsua joukkoon yhä uusia ihmisiä jakamaan ja edistämään yhteistä agendaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Sitten olen miettinyt sitäkin, että joskus aivan yllättävät ihmiset kokevat olevansa ulkopuolisia. Eli muilla voi olla käsitys, että tuo nyt ainakin on aivan sisäpiiriläinen tässä porukassa – ja hän itse tunteekin ulkopuolisuutta, outoutta, kodittomuutta ja yksinäisyyttä.

    Eli siis vaikka joskus varmasti on niinkin, että ihminen ei itse tajua olevansa sisäpiiriläinen, niin samalla on myös niin, että joku ihminen kuvitellaan sisäpiiriin, vaikka hänen sisäinen kokemuksensa olisi ihan toinen.

    Voisiko olla niin, että tämä korostuu körttiläisyydessä, joka jo lähtökohtaisesti eetoksellaan ja teologiallaan kutsuu ainakin liepeilleen jollei suorastaan yhdistyksen jäsensiksikin mihinkään kuulumattomia, elämässään jotenkin henkisesti ja hengellisesti kodittomia ihmisiä?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kimmo Jaatila sanoo:

      Minä koen välillä ulkopuolisuutta evankelisessa liikkeessä ja Lähetyshiippakunnassa. Näin siitäkin huolimatta, että isän puolelta sukujuureni ovat Alastaron evankelisuudessa – siis siellä, mistä itse Seppo Suokunnas on kotoisin 🙂

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      No niinpä Kimmo! Ehkä sellaista ideaalia, jossa ihminen kuului jotenkin täysin ja kokonaan ja syvästi ja symbioottisesti ja ongelmitta johonkin hengelliseen viiteryhmään ei vaan kerta kaikkiaan ole olemassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Onko syvä ja symbioottinen side johonkin ryhmään oikeastaan mikään ideaali? Minä tukehdun pelkästä sellaisen kuvittelemisesta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Totta varmasti tuokin, että kyseessä on luonnekysymys, nk. ‘lika barn leka bäst’-ilmiö. Samoin tuo, ettei oikein kukaan koe/myönnä olevansa sisäpiirissä. Tunnen monta sellaista. Ja selvyydeksi vielä sanottakoon, että valtaosa tapaamistani körteistä on ollut mukavia tuttavuuksia, eivät yksilöinä mitenkään erityisen ylpeitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lea Maria Haapalainen sanoo:

    On hyvä, että asiasta puhutaan avoimesti. Kuten sanottu, tilanne ei koske vain körttejä, se on yleinen monessa liikkeessä ja seurakunnassa.. usein ne, jotka asiasta uskaltavat mainita ongelmasta, on helppo leimata katkeriksi. Ja sama status quo jatkuu.

    Totta kai on normaalia, että ihmisten välille syntyy ystävyyssuhteita ja läheisiä kontakteja, se on jopa suotavaa 🙂 Ongelmana vain on, jos seurakunnissa ei ole halua toivottaa muita ihmisiä mukaan yhteyteen. Kaikkien kanssa ei ole tarkoitus olla läheinen ystävä, mutta Jumalan rakkaudesta puhuttaessa toivoisi mukana olevan sen verran lähimmäisenrakkautta, että uudetkin ihmiset kokevat olevansa tervetulleita paikalle. Mitä Jeesus sanoikaan ulkopuolisiin suhtautumisesta.. ‘Minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne’ (Matt 25:35)

    Omassa suvussa on useita (sekä suoran että väärän koivun takaa) suoria ja epäsuoria kytköksiä useaan herästysliikkeeseen ja kirkkokuntaan, mutta mikään niistä ei ole automaattisesti avannut yhteyttä tai kontakteja minnekään. Loppujen lopuksi Jumalan Pyhä henki on ainoa, joka luo todellista yhteyttä ja kohtaamista. Todellisinta kristittyjen yhteyttä olen saanut kokea täysin odottamattomissa ja ennalta-arvaamattomissa tilanteissa. 🙂 Kerran eräässä maassa käydessäni kohdalleni tuli aivan tuntematon nainen, jonka kanssa tapahtui samanaikainen ‘ahaa’-elämys, niin että puolin ja toisin tunnistimme toisemme uskoviksi kristityiksi. Siinä oli silloin molemmilla kokemus Jumalan rakkauden sisäpiirissä olemisesta 🙂

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen Kotimaan toimittaja, joka palasi jälleen opintovapaalta töihin.