Kristillinen kulttuuri?

Seurattuani Kotimaa24:n blogikeskustelua ja pitempään Kotimaa-lehteä arvelin vielä viikko sitten tätä blogia innolla kirjoittaessani, ettei edellä otsikoimaani tekstiä, tätä käsillä olevaa, lue välttämättä monikaan. Kulttuuri näyttää olevan sananakin jo jotain sellaista, jota vierastetaan ehkäpä elitistisenä. Kuulun osaltani ammatiltanikin esteetikkojen epäluuloa herättäneeseen "norsunluutorniin" (tosin terminologinen väärinkäsitys: norsunluutornilla on alunperin viitattu taiteilijoiden estetistiseen ohjelmaan "taide taiteen vuoksi"; mm. Oscar Wilde).

Joku luettuaankin voi olla samaa mieltä, sillä tekstini ei ole Temppeliaukion kirkon teatteritempauksen provosoima. Nyt kommenttipalstat Kotimaa24:ssä ja blogipuistossa ovat saaneet kulttuurishokin, sellaisen skandaalinsa, että kannanottoja lentää edestakaisin ja päällekkäin! Epäilemättä sanojen sopimuksellisen käytön mukaan teatteriesitys julkisessa tilassa, kirkossa, lavalla, teatterirakennuksissa jne. on kulttuuria. Onko kyseinen esitys ollut sisällöltään kristillistä, en näkemättäni tiedä. Kristillistä kulttuuriahan se ei ole vain kirkkopaikan vuoksi.

Voi olla, että nuorten itsemurha -teema on kipeänä aiheena yleisinhimillisen tuskallinen. Kuvattiinko tabuja rikkoen (alttari, kastemalja) nuorten tuskaa? Yritettiinkö siinä ravistella kirosanoin ja pyllistyksin "tuskatonta", sovinnaista kirkkokansaa. Varmasti. Kuitenkin - mihin ravisteltiin? Epäonninen tulos liian räikeästä provokaatiosta: luultavasti seurakuntaväen linnoittautuminen vastaavia, maltillisempiakin hankkeita vastaan. Vastenmielisyys nuorisokulttuurin v-mäisyyttä kohtaan. Tuska-teeman turjunta.

Ajatellaanpa vain (kristittyjä seurakuntalais)vanhempia, joilla on ollut nuoren itsemurha akuutisti osanaan. Miten he kivussaan jaksavat suhtautua tähän. Tuskin teatterikokemus heitä houkutti alkuaankaan... nyt he vielä joutuvat tahtomattaankin mukaanvedetyiksi kivun jatkokurssille kirkon "avoimessa teatterikorkeakoulussa".

                                                               + + +

Palaan alkuperäiseen blogi-ideaani. Kysymykseen kristillisestä kulttuurista neutraalimmassa ilmapiirissä. Siis siinä hiljaisessa tilassa, joka ilman vastaavia provokaatioita yleisesti vallitsee. Miksi se ei juurikaan kiinnosta keskustelun aiheena lehdissä ja blogeissa. Mättääkö jokin "kristillisessä kulttuurissa" sanana ja ilmiönä?

Lähden alusta: cultura, viljeleminen (Kainin osa syntiinlankeemuksen jälkeen VT:n myytin mukaan) on käynyt liian monimerkityksiseksi sanaksi. Sillä voi viitata itse asiassa kaikkiin ihmisten tekemisiin, aikaansaannoksiin, aktiviteetteihin (paimentamiseenkin, sillä eihän se kadonnut vaikka Kain tappoikin Abelin ikuiseksi kirouksekseen). Toisaalta on tendenssejä, jotka tulkitsevat kulttuurin liian ahtaasti vain taidetta koskevaksi asiaksi, "taitojen taidon" (renessanssin kukoistus) vaalimiseksi. Ja taide taiteen vuoksi ilmiöksi.

Paimentaminen on kulttuuria kirkon toiminnnassa (pasteur; paavit, papit, pastorit jne.). Sillä on historiallinen rasitteensa juuri kirkollisen paimennusasetelman vuoksi. Kirkko saneli keskiajalla "ylhäältä" käsin, mitä kirkollisessa ja myös pitkälle maallisessakin taiteessa sopi tehdä, mikäli sitä silloin edes kunnolla esiintyi. Renessanssin ja valistuksen jälkeen on länsimaissa mitä ilmeisemmin ihminen edellyttänyt tiettyä itsemääräämisoikeutta, vapautta yliholhouksesta. Omilla aivoilla ajattteleminen ja sydämellä tunteminen (romantiikan lisäys) kuuluvat kristitynkin "uskonkappaleisiin", vaikka uskontunnustukseen mennäänkin edelleen auktoriteetin sanelun mukaan. (Tästähän juuri blogpuistossakin huhuillaan).

Paimentaminen on ollut kulttuuria länsimaisen taiteen pastoraaliidylleissä, joilla nyt ei ole juurikaan yhteyttä kirkolliseen estetiikkaan tai teologiaan. Renessanssista lähtien (mm. Boccaccion Decameronen kehyskertomus) ja rokokoohon huipentuen suosittiin "paluuta luontoon", idylleihin, jossa Watteaun maalausten pastellinsävyiset maisemat, sinitaivas ja puotapilvet väikkyvät kiiltokuvamaisen kauniina.

Esimerkillisenä aineistona ovat pienoisveistokset, posliininuket: paimenet ja paimenettaret ovat hovikelpoisia daameja ja miespartnereita. Luonto tulee mukaan lähinnä vain oksaan ripustettuna keinuna, jolla nukkenainen istuu sirosti korkokenkineen. Hoviseuralainen nojaa puun runkoon haaveellisena. Jaloissa saattaa seistä pieni, herttainen karitsa. Jossakin leijuu Cupido.

Ehkäpä tästä kaksitahoisuudesta johtuen pastoraalinen, paimentava (vert.kuv.) kulttuurin vaalinta on joutunut dilemmaan: mitä kummassa kristillinen kulttuuri on! Onko se kaikkea kristittyjen ihmisten tekemää asiaa? Onko se kirkollisen Paimenen (Paavin) sanelemaa "todellista kristillistä elämää", jonka lähtökohtana on Ylimmän Esipaimenen, Jeesuksen, sana? Vai olisiko se ruohonjuuritason vieroksumaa korkeakulttuuria, taidetta, jolla on kristillinen viitetausta (konnotaatioita)? Vai olisiko päinvastoin sivistyneen ja koulutetun "seurakuntavalioiden joukon" paheksumaa Joulukuvaelma-renkuttelua netissä, rock/hevimessuja, harikkakansan jumalanpalveluksia yms.? /Jalkojen pesua kastemaljassa?/.

Yläkulttuurit ja alakulttuurit kuuluvat  molemmat kuvaan eritoten kristinuskoa tunnustavassa kulttuurielämässä, jos Jeesuksen evankeliumia yhtään kunnioitetaan. Siinähän törmätään heti alkajaisiksi UT:n kerronnan mukaisesti joulun julistuksen kuulijoihin, lammaspaimeniin, ei kirkon opettajina vaan kansan edustajina, köyhinä, oppimattomina. Jeesus oli "itseoppinut", joka kritisoi aikansa kirkollisia käytäntöjä. Nasaretilaisen puusepän poikana hän oli kansanihminen, kuten olivat monet opetuslapsetkin. Yksi kuvaavia tempauksia oli juutalaiset raivostuttanut temppelin "puhdistaminen". Hurjistunut Jeesus ajoi pois rahanvaihtajat, uhrien kauppaajat jne. Ulkoista kaunista kirkkoa tärkeämpi oli hänelle sisäisen rukoustilan vaaliminen kaikessa hiljaisuudessa.

Mitä aikansa temppeliin tulee, Jeesus puhdisti sen paikasi, jossa harjoitettaisiin nimenomaan rukoilemista hengessä ja totuudessa. Oli aiheellista palkita Kampin kappeli kristillisesti toimivana hyvänä media/kulttuuritekona, joka kaiken lisäksi selvästi vetoaa käytännössä ekumenisuuteen. "Ilmiö" vetää puoleensa: kappeli hiljentymiseen, keskusteluun, rukouspyyntöihin siitäkin huolimatta, ettei sen "taiteellinen ulkokuori" ole kaikille kävijöille edes mieleen.

Jeesus ei missään evankeliumikirjojen kohdassa kunnioita kuvia, taideihanteita (olihan esteettisyytä juutalaisten Salomon temppelistä lähtien yllin kyllin). Esteettisyys tulee kuitenkin mukaan evankeliumin kerronnassa paimenten kohtauksen jälkeen: tietäjien tuomassa "ylelllisyydessä", kullassa, suitsukkeissa ja mirhassa. Kaikella loppiaistavaralla oli  funktionsa: kulta köyhille vanhemmille, suitsuke pahan hajun peittämiseksi tallissa/luolassa ja mirha lapsen voitelemiseksi. (Luin netin adventtikuvaelman selityskuplat opikseni). Ortodoksinen kirkko pystyy teologisen vertauskuvalllisesti perustelemaan oman traditionsa kullanhohteen, arkkitehtuurin ja pyhäinkuvien tradition. Miten luterilainen kirkko selviää vastaavasta?

Esteettisin lienee hetki Jeesuksen historiassa, jolloin syntinen nainen uhrasi hänen jalkoihinsa kalliin nardusvoiteen. Vasten opetuslasten paheksuntaa Jeesus kiitti naista tämän teosta ja nostatti sen esikuvaksi kaikille. Ei kaunis, kallis hyvä teko sinällään ollut väärin! Päinvastoin. Hintava lahja osoitti sen antajan sydämen täyttä hyvää tahtoa, halua antaa parasta Jeesukselle, rakkaalle opettajalle. Muuten  Jeesuksen estetiikassa luonto on kauneuden perikuva: kedon viljelemättömät luonnonkukat. Vaatimattomuus kaunistaa, kuten varpusen esimerkki osoittaa.

Kun kristillinen kirkko vaalii esteettisiä ihanteita, se jatkaa tavallaan juutalaisen kulttuurin temppelinrakennusperinnettä. Hellyttävän ristiriitainenkin esimerkki on Ylä-Savon Vieremälle noussut navettakappeli. Paimennus on päätynyt esteettisesti ylen viimeisteltyihin sisätiloihin. Navetan luonne karjatilana on nyt tosi kaukana. Ikkunat sulkee lasimaalausten sarja (kuvaohjelma). Päätyikkunasta alkuaan avautunut näkymä vehreään luontoon on suljettu arkkienkeli Mikaelin kuvalla: tulen tuojan intensiivisellä "visiolla". Alttarin yllä on Jerusalemin temppelin esiripun "jäljitelmä": pääsiäisen sanoman mukaan keskeltä kahtia revenneenä. Ja pikkulamppujen tähtitaivaskatto. (Seurakunta oli luopui kuitenkin kirkkoherrastaan kirkkorakennusprojektien ylenpalttisen esteettisyyden ja investointien vuoksi, vaikka kappeli on nykyäänkin vanhan, entistetyn pappilan kera matkailukohde, jolle on myönnetty hannunvaakuna-liikennemerkkikin)!

Instituutioiden maailmassa kirkko ottaa historiallisella luonnollisuudella itselleen kristillistä taidetta koskevan sananvallan. Ikävä kyllä se on arvovaltansa linnakkeessa aika jähmeä. Tuottaako kirkko juurikaan usein merkittäviä taidetempauksia? /Nyt se tuotti mekkalan Temppeliaukion kirkossa, mutta leväperäisesti, asiaan paneutumatta. Se ei osallistunut teatterintekoon vaan tyytyi antamaan pelkän tilan, näin olen ymmärtänyt./

Itse olen ollut puhumassa parissa isossa projektissa, ja siksi ne muistankin: erinomaisen Vesi-taidenäyttelyn Taidehallissa, Kuvataide ja mystiikka -näyttelyn Tampereelta ja 1. Engel-palkinnon jakamisen Tuomiokirkossa Cantores Minores -kuorolle. Hyvän arvosanan annan TV:n kirkollisille toimittajille: mm. Tyrvään kirkon/Osmo Rauhalan/Kuutti Lavosen projektin esittelystä. (Ei jäänyt vain Mauri Kunnaksen varaan!).

Parhaan maininnan tasaisesta kristillisen kulttuurin työstä antaisin lähinnä paikallisille seurakuntalehdille, niiden valveutuneille toimittajille, kirjallisuus, teatteri, kuva- ja säveltaidekriitikoille (mm. Marja Kuparinen Kirkossa ja Kaupungissa, Olli Seppälä Kotimaassa). Mutta kuinka moni kirkon työntekijä tai seurakuntalainen edes tietää, että on olemassa suhteellisen uusi kristillinen kulttuurijulkaisu, aikausikirja/lehti: "Vaeltaja". Millainen onkaan sen levikki kirkkoon kuuluvien (vrt. kuulumattomien) keskuudessa? Se ei ole provokatiivinen vaikkakin kantaaottava julkaisu.

Kristillisen kulttuurin keskustelussa on mielestäni mentävä sekä korkea- että matalalentoa, ei kuitenkaan rypien kummassakaan ääressä: ei pilvi silmissään enempää kuin oksennus suussaan.Kun joku Jungnerin tapainen poliittinen vaikuttaja päästelee suustaan sanoja, joilla on kristillinen kaikupohja, niihin kannattaa tarttua!  Kun joku kirkollinen vaikuttaja päästelee maallisesti puhuttelevia sanoja vailla suoraa kristinuskon kosketuspintaa, niistäkin kuuluu puhua (mm. Ilkka Katola fb:ssä). Vielä enemmän, jos hän sattuisi sanomaan jotain kristillisesti uskovaa täysin maallisesta elämästä "ulkopuolelta leirinsä". Tai jos hän sanoisi kristillistä uskovaa asiaa kristillisestä elämästä, eihän sekään ole poissuljettua - mutta ehkä liiankin tuttua traditio kristillisessä kulttuurikeskustelussa.

Annetaan taiteen puhua taitelijan ja teosten varassa elämästä, jossa ihminen kohtaa ihmisen milloin Kainin ja Abelin tapaan, milloin enkelinä, kiusaajana, milloin lähimmäisen Kristuksena. Annetaan Kainin kertoa ikuisesta kiertolaisuudestaan ja kirouksestaan. Kristillisen kulttuurin vaalintaan kuuluu myötäelää, rakastaa ihmistä sovinnaisten rajojenkin yli. Se ei kuitenkaan merkitse rienan ja riehan itsetarkoituksellista karnevaalia, jossa sanoma hukkautuu rälläämisen tähden. Mutta ennen kaikkea sanomasta puhuttaessa: annetaan Raamatun, kristillisen kulttuurin peruskirjan, avautua kaikin tavoin koko kerronnallisessa rikkaudessaan. Ei suitsita sen tulkintoja, taiteellisia variointeja, opillisiin kiistoihin.

Sen tulkintoihin tarvitaan, kuten vanhaan kirjallisuuteen ylipäänsä, historiallista taustatietoa, jolla elävöitetään mielikuvia sen synnystä eri vaiheineen ja selvennetään sen kielen merkityksiä. Harva osaa lukea Danten "Jumalaista näytelmää" tai Shakespearen näytelmiä ja sonetteja ilman kommentaareja! Raamattu on kirjojen kirja jo siinäkin mielessä, että sen sisällä on lukemattomia itsenäisiä pikkukirjoja. On kertomuksia, novelleja, lakitekstejä, vaeltavaa viisautta sananlaskujen muodossa, häärunoutta, kirjeitä, ilmestysprofetiointeja ym. Sen mytologiassa ammennetaan ihmisen elämänosan arkkityyppisiä muotoja liki uskomattoman monipuolisesti. Jokaisella on mahdollisuus löytää sieltä itsensä, ei vain yhdestä vaan monesta kohdin. Aina uudelleen, ravistelevasti. Parasta kristillistä kulttuuria on ymmärryksen lisääminen uskontomme perusteokseen ja sen varassa taas ymmärryksen lisääminen elämään ihmisten maailmassa. /Eikä siihen tarvita vain lisää teatteria!/

Kulttuuri in ihmisten elämää. Kristillinen kulttuuri on sitä niin monimuotoisesti kuin kristillisyyttä teoissa tunnustetaan, hapuillaan, torjutaan ja palvotaan. Annettakoon Raamatun omalle kirjalliselle taiteelle se huomio mikä sille esteettisesti ja evankeliumin hengessä kuuluu. Evankeliumi on nyt sellainen juttu, ettei se päästä ketään lymyämään estetistiseen norsunluutorniin puhumaan "taiteesta taiteen vuoksi". Eikä Raamatun hengellinen sanoma, sen Pyhä Sana, suinkaan menetä arvoaan, vaikka sen kirjallinen ilmaisumuoto saisikin ansaittua esteettistä arviointia.

P.s. Keskitän tarkoituksella huomioni Raamattuun kulttuurimme perusteoksena. Se on ollut kaikessa mukana. Nyt alkaa unohtua miten paljon ja missä kaikessa. Siksi on syytä kristillisestä kulttuurista puhuttaessa yrittää taas nostaa se framille/alttarille, ei vain  - kuten juuri on tapahtunut - kirkossa  lojuvaa tai kävelevää näyttelijää. Hän on jo muualla esityksineen. Raamattu on paikallaan niin kirkossa alttarilla kuin sen ulkopuolella tutkijankammioissa, yöpöydillä, taskussa, siis "kaikessa mukana" edelleen. Mielikuvitusta kirjaimellisen tulkinnan rinnalla sopii käyttää.

 

 

 

 

6 kommenttia

  • Maija Mäkelä sanoo:

    Lähetystyössä nämä kysymykset ovat jokapäiväisiä kysymyksiä: Mitä tekemistä kulttuurilla on uskon tulkinnan kanssa? Mitä on kontekstuaalinen kristillisyys? Miten evankeliumia julistetaan missäkin tilanteessa? Suomen Lähetysseuran perusteasiakirjassa 2001 on kappale: Uskon ja kulttuurin vuorovaikutus. Siinä sanotaan mm näin:

    Kulttuuria voidaan pitää luomisessa annettuna lahjana, jonka avulla ihminen jäsentää itsensä osaksi omaa yhteisöään ja ympäristöään.

    Thaimaan luterilaisessa kirkossa tuo jäsentäminen on tarkoittanut esim siitä, että kirkon koulutuslaitoksessa nyk Luther-seminaarissa on sen toiminnan alusta alkaen ollut kaikille yhteisenä aineena myös thaimusiikki ja thaitanssi. Sen opiskelijoiden Ranat Ek- ryhmä on vieraillut Suomessakin mm esiintymässä Kristillisen Kulttuuriliiton Kulttuurifoorumissa Dipolissa 2006 ja Suomen kirkon lähetystyön 150-vuotisjuhlassa Yliopiston juhlasalissa 2009. Aikaisempi opiskelijaryhmä Phon Siam vieraili Suomessa jo kesällä 1999 Lähetysjuhlilla ja eri seurakunnissa kolmen viikon ajan. Vaikka tiedän, että linkitys ulkopuoliseen lähteeseen ei ole erityisen fiksua blogikommenteissa, viittaan kuitenkin omiin thaimusiikkimuistoihini viimevuotisessa blogikirjoituksessani+965 Thaimusiikki – maailmanmusiikki

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Lahtinen sanoo:

    Onko kristityillä uskonrauhaa nyky-Suomessa?

    Onko kristittyjen uskonrauhan rikkominen vapaata? Lakimme kieltää uskonrauhan loukkaamisen, mutta käytetäänkö lainkohtaa, kun loukatut ovat kristittyjä? Onko kristinuskolla lain suojaa Suomessa?

    Tuntuu että olemme maassamme kovin vieraskoreita, ja nostamme herkästi syytteitä kokiessamme vieraiden uskontojen rauhaa loukattavan, syytettiin ja tuomittiinhan Halla-ahokin oikeudessa hänen referoidessaan muslimien pyhien kirjoitusten ikäviä kohtia.

    Mielestäni tämä “Jumalan teatterin” sikailu alttarilla ja kastemaljassa on tekona paljon törkeämpää uskonrauhan häirintää. Ihmettelen, ellei poliisi tutki tätä tapausta onko lakia uskonrauhasta rikottu.

    Onko oikeusjärjestelmämme tasapuolinen? Onko kristityillä lainsuojaa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Aarno Sainio sanoo:

    Kiisitten tos asiapitoisesta ja mielenkiintoisesta blogista. Otsake “kristillinen kulttuuri” on varustettu kysymysmerkillä, mikä osoittaa kristillisen ja kulttuurin kytkennän ongelmallisuuden. Kristillisen käsitettä on mielestäni lähes mahdotonta määritellä ja rajata. Tämä käy usein ilmi kristillisestä taiteesta keskusteltaessa olipa sitten kyse maalaustaiteesta, musiikista tai kirjallisuudesta. Kristillistä tulkitaan kunkin tarkastelijan mielikuvien pohjalta, johon esim Raamatun kieli voimakkaasti kuvallisena kielenä tarjoaa virikkeitä. Taiteilijathan eivät yleensä pidä luomustensa sisällöllisestä kertomisesta vaan jättävät asian tarkastelijan mielikuvien ja assosiaatioiden varaan. “Parasta kiristillistä kulttuuria on ymmärryksen lisääminen uskontomme perusteokseen ja sen varassa taas ymmärryksen lisääminen elämään ihmisten maailmassa.” Todella hieno ja mieleenpainetava ajatus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Aarno Sainio sanoo:

    Mielipiteeni alkusekoilun tarkoitus on sanoa: Kiitos asiapitoisesta ja mielenkiintoisesta blogista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Aarno, kiitos! Ja kuten huomaat: tämä tärkeä teema ei innosta kovinkaan blogiston lukijoita. Ei yleisemminkään. Kysyn juuri, miksei! Paha juttu, koska tämän vuoksi vain skandaalit nostattavat kulttuurisen keskustelun – ja juopa syvenee ns. kulttuuriilmiöihin ylipäänsä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matti Pulkkinen sanoo:

    Anteeksi, tuli kommentti väärään blogiin…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.