Kristinuskon suuri(n) ongelma dualismi johtuu heikosta luomisen teologiasta

Tänään luin Antti Raunion vuonna 2003 julkaistun artikkelin Onko olemassa luterilaista spiritualiteettia? ja minussa heräsi valtavasti ajatuksia. Spiritualiteetti eli hengellisen elämän harjoittaminen vie ajatukset ehkä ensimmäiseksi luostareihin. Spiritualiteetista ovat puhuneet erityisen paljon roomalaiskatoliset, joille kyse on hengellisen elämän harjoittamisen menetelmästä, jolla pyritään tiettyihin päämääriin, kuten vaikkapa kirkkoisien suosittelemaan jumalallistumiseen. Tällaiset päämäärät on perinteisesti tuomittu protestanttisissa teologioissa, joissa uusi ihminen ei näy uutena olemistodellisuutena vaan ainoastaan jotenkin "ihmisen ulkopuolella" hänen ja Jumalan suhteena. Ihminen on hautaan asti syntinen ja jumalallistumisen tavoittelu on nähty vanhan aatamin haluna korottaa itsekeskeisesti itseään. Tällöin yksilön hengellisen elämän harjoittaminen ei ikään kuin ole edes mahdollista. Usko ja rakkaus voivat toteutua vain hetkellisesti ja tilapäisesti Jumalan armosta, mutta eivät ihmisen tietoisena, jatkuvana uskon ja rakkauden harjoituksena.

Suuri ongelma on, että protestanttiset kirkot ovat pitäneet ihmisen luonnollisia uskonnollisia pyrkimyksiä vääristyneinä. Luonnollinen spiritualitetti on jotakin väärää, jonka tulee kokonaan hävitä, jotta tilalle voisi syntyä oikeaa hengellistä elämää. Luonnollinen uskonnollisuus nähdään vanhan ihmisen turmeltuneena toimintana.  Tällä ajattelulla on ollut vuosisatojen ajan kaukaskantoisia, ikäviä, alkuperäiskulttuureja tuhoavia seurauksia.

Vanhurskauttaminenkaan ei ole enää Jumalan luoman ihmisen palauttamista alkuperäiseen, lankeemusta edeltäneeseen tilaan, vaan jonkinlaisen uuden, vieraan ja toisenlaisen todellisuuden syntymistä. Vanhan ja uuden ihmisen välillä ei ole jatkuvuutta. En ole varmasti ainoa, jota tämä ajattelu nykyään vakavasti vieraannuttaa uskosta.

Toinen ongelma on reformaation kirkkojen kielteinen ihmiskäsitys, jossa ihmisen täytyy taukoamatta tuntea kelvottomuutensa, jotta evankeliumi menisi perille ja toisi vapahduksen. Hans-Martin Barthin mukaan tämä ongelma on syntynyt sen myötä, että kokemus laista ja evankeliumista ymmärretään nykyisin läpikotaisin psykologisiksi tapahtumiksi. Jatkuva vahva synnintunto on tarpeellinen, jotta evankeliumin sanoma voitaisiin kokea pelastavana. Lisäksi ihmiskuvakin on tavattoman dualistinen: Lihallinen ihminen on itserakas ja etsii itselleen ajallista hyötyä kun taas hengellinen ihminen etsii Jumalan kunniaa ja lähimmäisen hyötyä.

Minulle oli merkittävä oivallus tajuta Raunion artikkelia lukiessani, että nämä protestanttisen teologian syvät dualismin, jyrkkien kahtiajakojen ongelmat johtuvat pohjimmiltaan ohuesta tai olemattomasta luomisen teologiasta - eikä se välttämättä ole  periluterilaista, vaan pikemminkin myöhempää valistuksen ajan perintöä. Valistuksen jälkeen alettiin ajatella, että Jumala jätti luotunsa toimimaan luonnonlakien mukaisesti. Ajatus syvällisestä, jatkuvasta yhteydestä Luojan ja luotujen välillä katkesi. Valistuksen ajan kriittinen järki purki asiat ja ilmiöt yhä pienempiin osiin, jolloin osista tuli lopulta irrallisia ja taju kokonaisuuksista katosi. Elämä pirstaloitui, mikä näkyi myös moraalin ja etiikan pirstaloitumisena. Seurasiko tästä myös hengellisen elämän pirstaloituminen ja yksilölliset spiritualiteetit? Ainakin siitä seurasi se, että ihmistä ei enää teologisestikaan nähty luotuna olentona, jonka olemassaolo riippuu kaiken aikaa Jumalan luovasta, ylläpitävästä läsnäolosta. Ihmisestä tuli itsenäinen, Jumalasta riippumaton toimija, jonka tahtokin on Jumalan tahdosta riippumaton.

Antti Raunio päätyy esittämään, että luterilaisessa spiritualiteetissa ihmisen sielu ja ruumis eli koko ihminen yhdistyy Jumalaan, vaikka onkin edelleen sama luotu kuin ennenkin. Ihmisen luonnollinen elämä ei häviä, kun ihminen "syntyy uudesti". Osallisuus Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen johtaa  hänet lähimmäisen luokse ja toisaalta lähimmäisen palveleminen syventää yhteyttä Jumalaan. Luterilaisen spiritualiteetin tavoite ei siis ole oman pelastuksen saavuttaminen tai varmistaminen vaan lähimmäisen hyvä. Tällaiseen ajatukseen on melko helppo yhtyä.

Omassa mielessäni jatkan vielä vähän pidemmälle. Jos voisimme edelleen ajatella, että kaikki, mitä Jumala luo, on alun perin hyvää, emme päätyisi jyrkkiin, kategorisiin, elämälle vieraisiin kahtiajakoihin, vaan meillä säilyisi ymmärrys elämän jatkuvuudesta ja kaiken syklisyydestä. Kaikkien kansojen Jumalan etsinnässä näkyy heijastus Luojasta. Ihmisen ei tarvitse juuttua pietistiseen käsitykseen ikuisesta kelvottomuudestaan eikä toisaalta myöstään pyrkiä jumalalliseksi (saati Jumalaksi Jumalan paikalle), vaan hän voisi nähdä itsessään ja muissa sekä kaiken kauniin luodun että kaiken inhimillisen ja langenneen, löytää sovituksen ja elää rauhassa sen kaiken kanssa.  Utopiaako?

p.s. Raunion artikkeli löytyy Olli-Pekka Vainion toimittamasta kirjasta Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan

33 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Ari, ei ihan osunut?, Miten muka ei anna kaikkea? Jeesus polki rikki käärmeen pään ja teki tyhjäksi perkeleen teot. Koko ihmiskunta tarvitsee pelastusta, koska koko ihmiskunta on syntyisin Adamin kupeista ja myöhemmin Nooan jälkeläisistä, mutta kuten olet lukenut, nooan jälkeen maailman jatkoi pahuudessaan, vaikka se oli juuri hävitetty paitsi 8 sielua, joiden perillisiä kaikki nykyiset ihmiset ovat.

    Kristus on sovitus synnistä. “Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.” Room.8:2

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Selitäppä nyt perisyntioppisi kun kerran Jeesus on vapauttanut synnin ja kuoleman laista, näitä et voi yhdistää.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • ismo malinen sanoo:

      Niinpä niin. Ari, ei tietenkään voi yhdistää. Kristus on lain loppu jokaiselle joka uskoo. Et siis ymmrtänyt mitä tuo Room.8:2 tarkoittaa?

      Tutki tuolta Roomalaiskirjeestä, siellä Paavali kertoo mitä on “Elämän Hengen laki Kristuksessa.” ja mistä se on ihmisen vapauttanut.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    ” Toinen ongelma on reformaation kirkkojen kielteinen ihmiskäsitys, jossa ihmisen täytyy taukoamatta tuntea kelvottomuutensa, jotta evankeliumi menisi perille ja toisi vapahduksen. Hans-Martin Barthin mukaan tämä ongelma on syntynyt sen myötä, että kokemus laista ja evankeliumista ymmärretään nykyisin läpikotaisin psykologisiksi tapahtumiksi.” siinä on hyvin sanoitettu se jota olen vuosia pohtinut. Synnintunto sekoitetaan väärään yhteyteen, jolloin koko asia kääntyy ylösalaisin. Silloin lakia aletaan ymmärtää ja käyttää tavalla, johon sitä ei ole tarkoitettu. Siitä johtuen, myös lain aikaansaannos on jotain muuta, kuin sen alkuperäinen tarkoitus. Silloin laki ja sen saarnaaminen ei johda Kristukseen ja sovitukseen, vaan itsensä mitätöintiin ja passiivisuuteen, sekä hengelliseen voimattomuuteen. Jopa huonoon itsetuntoon. Josta sitten uskoa ja uskovia päästään moittimaan.

    Minä vaivainen vain mato matkamies maan, kun käsitetään ilman hengellistä näkökulmaa, niin siitä tulee aivan sen vastakohta, josta oikeasti on kyse. Sillä oman hengellisen heikkouden tunnistaminen on suurta hengellistä viisautta ja jopa sen voiman lähteenä.

    Kiitos Emilia blogistasi. Vuosien pohdiskeluuni tuli uutta valoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reijo Mänttäri sanoo:

    Emilia,

    “Heikko luomisen teologia”?

    Näen kahta heikkoutta tässä heikossa teologiassa:

    Ei ole 1)heikkoa eikä 2)vahvaa ‘luomisen teologiaa’.

    On vain se mikä Raamatussa on kirjoitettu Jumalan luomistyöstä. Se on kieltämättä lyhyt kertomus, jonka pituus jumaluusoppeja lukeneelle näyttää ‘heikolta’. Se on heikko niin kauan kuin se ei sulaudu uskossa, minkä prosessin uskovakin voi estää, esimerkiksi ’itseymmärryksien” kirkkoisien ja oman, kautta.

    Ei ole myöskään mm. Lutherin vahvistamaa dualismia, eli kahden regimentin oppia, mikä tarkoittaa aluetta Jumalan luomassa ihmisessä, mitä Jumala ei hoida tai suorastaan ei kykene. Tarkoitan, että Raamatussa ei ole kahden regimentin oppia.

    Ihminen on ymmärtänyt ihmistä omien tarkoitusperiensä vaikutuksesta. Kun on tarkoitus seurata uskollisesti Lutherin opetusta, niin freudilaisuus ‘auttaa’ tai sitä voidaan käyttää kehiteltynä hengellisen kallistuman käyttöön.

    Luther kytkee profetaallisesti sielullisen, sielun manipuloinnin päälle opetuksellaan “ihmistäkin pitää hoitaa”. Tällä hän tarkoittaa sitä osaa ihmisessä, mikä on tulelle talletettu, eli lihaa. Otan hyvin töykeän, mutta todellista kuvaavan esimerkin. Luther kirjoittaa, että jos oma aviovaimo ei ole suostuvainen, vaikka vain väliaikaisesti, hoitamaan miehensä lisääntymisvietin ilmiöitä, niin ei ole moitittavaa siinä, että antaa vaikka piikatytön tuurata. Otin näin räikeän esimerkin, jotta koko linja Lutherin opetuksen keskeisestä viestistä tulisi selväksi.

    Helluntaiherätyksenkin piirissä on alkanut dualismin harrastus ja samaan aikaan siitä varoitetaan. Tämä samaan aikaan vastakkaisiin suuntiin juokseminen on kuorrutettu lausunnolla “kokonaisuuden hoito”. Tähän keskusteluun tuotiin prof. Paavo Kettusen määritelmä psykologian tarpeellisuudesta, jonka hän näki välttämättömänä elementtinä Pyhälle Hengelle toimia??

    Raamatun opetus on “Tulkaa minun (Jeesuksen) tykö kaikki, työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan levon”. Koko ihminen, raskautettu fyysisesti, henkisesti tai hengellisesti kohtaa kokonaisvaltaisen ratkaisun, mutta Jeesus kohtaa meitä vain Henkensä kautta ja vaikutus on kokonaisvaltainen. Kun ihminen kohtaa avun, minulla on henkilökohtaista kokemusta, se ei vain ala Jeesuksen kohtaamisesta vaan on itseasiassa kaikki. Silti sitä seuraa prosessi, niin, että näkyvä osa ja tunteet ajautuvat uudestisyntyneelle hengellemme alistettuna oikeisiin toimenpiteisiin.

    Alku, eli kanava on avain.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Teologia on hyvin miehinen ala. Anteeksi vain naiset. Meille miehille, kun on hyvin tyypillistä keskustella ja pohdiskella vain itsemme ulkopuolella olevia asioita. Mikäli teologia pyssy siellä, niin on hyvin mielenkiintoista kikkailla eri näkemysten kanssa ja vertailla niitä keskenään. Se sijaan oma hengellinen elämä ei siitä välttämättä hyödy lainkaan. Tieto pysyy pään tasolla, eikä valu sydämeen asti. Ihan toinen tilanne syntyy jos kikkailun sijaan suostuu henkilökohtaiseen suhteeseen Jeesuksen kanssa. Silloin teologia alkaa hyödyttämään toisella tavalla. Tällöin teologiasta tulee elävä ja jatkuvasti yhä enemmän kiinnostava ja innostava tieteenala. Sillä silloin teologian löydöt voivat hyödyttää omaa hengellistä elämää. Teologiaa ei silloin katsele ulkopuolelta, vaan on itse siinä mukana koko sielullaan ja hengellään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Mitä evankeliumi pitää sisällään, vapautuksen, siis mistä ihmisen pitää vapautua?

    Onko siis ihminen luonnostaan vangittu, ei vaan orja, synnin orja.

    Tästä ihmisen tulee vapautua, no kuinka se tapahtuu, ensinnäkin tulee nöyrtyä tunnustamaan orjuutensa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antti Hämäläinen sanoo:

    Luulenpa että Emilia Karhu voisi saada palon irti kirkkoisä Irenaeuksen ajatuksista. Hän oli toisen vuosisadan loppupuolen Lyonin piispa. Tähän aikaan kirkko oli voimisaan ja hengelliset herätykset jatkuivat. Irenaeuksen paimentoimen hedelmän Lyonista tuli melkein kristillinen kaupunki. Tähän aikaa myös apostolissia ihmeitä ja voimallisia tekojakin tapahtui kirkon piirissä.

    Irenaeus oli merkittävä kristinopin systematisoija. Jotkut kutsuvat häntä kirkon ensimmäiseksi teologiksi. Hänen opetuksensa punaisena lankana om juuri ajatus ennalleen asettamisesta,anakefalaiosis, jonka vaiheittaista etenemistä hän aika perusteellisesti esittelee aina sen täydentymiseen, uskovien pukeutumiseen kuolemattomuuteen, asti.

    Pääteos Against Haeresis on raskaampi erittely useimmista gnostilaisista kulteista, mutta”Proof of Apostolic Preaching” on selkeä ja kattava teologinen opus joka on kohtuullisen helppolukuinen, ja erittäin inspiroiva.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Kun olet lukenut – nähtävästi englanniksi – Irenaeuksen teoksen Adversus Haereses, voinet kertoa, näetkö gnostilaisuuden piirteitä nykyisissä kristillisen kirkon parissa tai liepeille elävissä suuntauksissa. Korostunut kahtiajako maalliseen ja hengelliseen olisi ymmärtääkseni sellainen. Toinen olisi oikean opin – tiedon – korostaminen pelastuksen ehtona.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Antti Raunion artikkeli on mielestäni ristiriitainen. Artikkelin alussa hän kuvaa protestantista teologiaa ja sen vääristymiä kuten Emilia kirjoittaa, kirjan lopussa tullaan kuitenkin varsin myönteiseen käsitykseen luterilaisesta spiritualeteetista. Tästäkin Emilia antaa blogissa kuvauksen. Miten tämä olisi sitten nyt ymmärrettävä? Miten sinä Emialia sen ymmärrät?

    Mielenkiintoinen Raunion toteamus ( s 34-36) on se, että ei ole olemassa valmista luterilaista spiritualiteetin menetelmää. Jos näin on, mielestäni juuri tässä on tunnistettavissa vanhan kirkon tradition hylkääminen ja siitä irrottautuminen, uudelleen muotoilu. Enenmmän olisi halunnut lukea analyysiä siitä miten Raunion mukaan vinoutumat syntyivät, mikä ajatusrakennelma, Raamatun tulkinta niissä on takana. Luulen, että Raunio on monessa kohtaa oikeassa, mutta ei ole tarpeeksi pohtinut luterilaisen spiritualiteetin ongelmia > miksi hän muuten päätyisi varsin positiiviseen käsitykseen huolimatta niistä monista kohdista joita hän aikaisemmin piti ongelmana. Vai ovatko ne vaikuttamatta mitenkään. Emilia ymmärsitkö sinä artikkelin samansuuntaisesti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    Miettiessäni, mitä spiritualiteetti on käytännössä ollut täällä luterilaisessa Suomessamme, tuli mieleen kristittyjen käsissä eniten kulunut hengellinen kirjallisuus. Onko se ollut selkeästi luterilaista? Herännäisyyden yhteydessä viitataan usein Thomas Wilcoxin kirjaseen Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta. Kirjoittaja oli englantilainen puritaani. Toinen Tuomas, jonka teosta maassamme lienee ahkerasti luettu, on Tuomas Kempiläinen. Hän oli augustinolaismunkki ja mystikko. Hänen kirjaansa Kristuksen seuraamisesta on varmaankin paljon tutkittu. Omassa nuoruudessani Michel Quoistin teos Rukouksia elämän arjesta levisi ja vaikutti minun nuoruudessani 60-luvulla. Tunnettu televivisiomessu Voiko se sanoa toisinkin pohjaa tietääkseni paljon sen teksteihin. Rukouskirjan kirjoittaja oli Rooman kirkon pappi.

    Näiden hajanaisten havaintojen perusteella näyttää, että spiritualiteetti on hyvin ekumeninen asia. Hengellisyys liikkuu kirkkokuntien rajojen yli. Näin on varmaankin hyvä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Anteeksi sekavuus! ‘Minun nuoruudessani’ on turhaa toistoa. Ei minun nuoruuteni niin merkittävä ollut. Televisiossakin näkyy olevan liikaa tavuja.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen opintovapaalla oleva Kotimaan toimittaja.