Kristityt mustapaitojen jalanjäljissä

Those who cannot remember the past are condemned to repeat it”, julisti seinälaatta Auschwitzin museon tuulikaapissa minulle 15 vuotta sitten eräänä heleänä kesäkuun iltapäivänä. Tämä George Santayanan aforismi perusteli aukottomasti koko keskitysleirin museon olemassaolon syyn. Juuri tiedostamattomat ilmiöt ovat vaarallisimpia. Se olkoon myös seuraavan vuodatukseni johtoajatus, ja siitä perspektiivistä sitä kannattaa lukea. Taannoinen juttu professori Risto Saarisen tutkimuksesta vahvisti ajatuksiani siinä määrin, että oli istuttava alas ja kirjoitettava tämä.

Tämän kevään eduskuntavaalikampanjasta tihkui pintaan piirteitä ja ilmiöitä, jotka saivat niskakarvani kohoamaan. Ei, en koe olevani erityisen säikky tai vainoharhainen ihminen, itse asiassa salaliittoteoriat tai foliohattuilu eivät ole innostaneet minua sitten kiihkeiden nuoruusvuosien. Tässä on nyt kyse jostain syvemmästä. Ehkä tiedostan liikaa, olen lukenut liikaa.

Olen lukenut esimerkiksi Tarmo Kunnaksen tanakan opuksen ”Fasismin lumous”, joka kuvaa suorastaan puuduttavalla tarkkuudella, kuinka fasistiset tendenssit hiljalleen valtasivat Euroopan politiikan ja kulttuurin näyttämöä maailmansotien välisenä aikana. Mukaan tempautui monessa mielessä hajanainen joukko ateisteja ja uskovia, jotka löysivät yhteisiä nimittäjiä poliittisissa agendoissaan.

Mukana kulki muutakin. Fasistiset perusilmiöt kuten voiman, vihan ja väkivallan ihannointi, empatian halveksunta, vahvan johtajuuden kaipuu, epäluottamus objektiivisiin faktoihin ja tieteeseen sekä kansallinen ja rodullinen itsekorostus ja vähemmistöjen karsastaminen. On toki yleinen harha, että kaikki fasistit olisivat olleet rasisteja. Hitler edusti fasismin yhtä pakanallista haaraa, jossa rotuajattelu sai keskeisen roolin. Esimerkiksi suomalainen fasismi oli osin hyvinkin kristillistä ja keskittyi lähinnä kommunismin vastustamiseen. Monelle heistä natsismin hirmutekojen paljastuminen olikin hirvittävä kriisi. He tajusivat liian myöhään ajautuneensa osaksi jotain kauheaa.

Olen tullut lukeneeksi myös Jonathan Gloverin teoksen ”Ihmisyys; 1900-luvun moraalihistoria”, joka on yöunia häiritsevä kuvaus siitä, miten ihmisessä ja kansakuntien perimässä vaikuttaa mekanismeja, jotka tilaisuuden tullen saattavat meidät kiduttamaan, sotimaan ja tuhoamaan massoittain kanssaihmisiä hyvällä omallatunnolla. Miten se on mahdollista?

Ei se olisikaan, jollei ihmisiä ruokittaisi sopivalla dieetillä. Kun perustaksi otetaan sosiaalidarwinismin kyllästämä maailmankuva, koko maailma alkaa hahmottua kansojen välisenä uhkaavana kilpakenttänä, jossa vahvat kilpailevat resursseista ja heikot joutavatkin sortumaan pois. Yksittäisellä ihmisellä on tässä kulttuurien eloonjäämistaistossa vain välinearvoa.

Tribalismin mekanismit puuduttavat lopuksi omantunnon; Ensin aletaan korostaa oman viiteryhmän erinomaisuutta ja siihen peilaten löydetään yhteiskunnan syntipukki, johon voidaan projisoida kaikki ongelmat. Heistä kerrotaan vitsejä ja luodaan irvokkaita karikatyyreja. He näyttäytyvät yhä laajemmin moraalittomina loisina, joiden läsnäolo on ongelma. He ovat kasvotonta massaa, ihmissaastaa. Heitä ei haluta kohdata yksilöinä, ettei vaivalla rakennettu irvikuva horjuisi. Tätä kautta on helppo kiistää heidän ihmisarvonsa. Lopulta, kun he eivät ole ihmisiä ensinkään, heille voi tehdä mitä vain ja ajatella toimivansa oikein.

Kirja sisältää piinallisia esimerkkejä lähihistoriastamme natsismista punakhmerien kautta Vietnamiin ja Balkanille. Kaikissa niissä juuri nämä mekanismit ovat jyllänneet pitkälti samalla kaavalla. Ja aina ne on tunnistettu liian myöhään, kun pahin on jo tapahtunut.

Sitten olen istunut berliiniläisessä teatterissa katsomassa Walter Ruttmannin 1927 ohjaamaa elokuvaa ”Berlin – Die Sinfonie der Großstadt”. Tuossa mustavalkoisessa mykkäfilmissä (löytyy myös Youtubesta) kuvataan tavallisten berliiniläisten silloista elämää – joka on hämmästyttävän lähellä meidän aikamme kaupunkilaisen arkea.

Eniten hätkähdytti kuitenkin oivallus siitä, että kuvissa näkyvillä ihmisillä ei ollut pienintäkään aavistusta tulevasta. 14 vuotta myöhemmin pommikoneet täyttäisivät Berliinin taivaan. Pari vuotta siitä koko heidän kaupunkinsa olisi pommitettuna maan tasalle ja kymmenet tuhannet siviilit kuolleet. Näin viisikymppisenä sitä tajuaa, ettei tällainen aikajänne ole kuin kämmenen leveys.

Jos nuo ihmiset olisivat silloin aavistaneet, millainen katastrofi heillä olisi edessään natsi-ideologian aisankannattajina, Euroopan historiasta olisi jäänyt monta mustaa käännettä välistä. Miljoonia ihmishenkiä ja satoja upeita kaupunkisiluetteja olisi säästetty jälkipolvien iloksi. Oświęcimin pikkukaupungissakaan ei olisi keskitysleirimuseota muistuttamassa meitä karusta historiastamme.

Entä tänään?

Olemmeko me tilanteen tasalla? Onko maassamme kyetty näkemään julkisessa keskustelussa yhtymäkohtia kaikkeen edellä kuvaamaani? Jos katsotaan puhtaasti niillä kriteereillä, fasismi on hiipinyt poliittiseen keskusteluumme, ja nahkansa luoneen Perussuomalaisten taustalla olevat voimat ovat siitä pitkälti vastuussa. Ihan ilman sarvia ja hampaita. En väitä tässä ketään natsiksi, mutta tunnistan, mikä odottaa sen polun päässä, mille jotkut ovat astuneet.

Mitäkö tarkoitan? Vihan ja katkeruuden tietoinen lietsonta on ollut silmiinpistävää. Poliittinen koneistomme on valheellisesti leimattu läpeensä korruptoituneeksi. Rötösherroistahan on puhuttu jo vuosikymmenet, mutta nyt mukana on sellaista mustaa energiaa, joka saa minut levottomaksi. Kansan katkeruutta ja aggressiota ruokitaan täysin tietoisesti Jollei ketutusvideosta sitä tunnista, niin sitten ei mistään. On ruvettu puhumaan valtamedian salaliitosta ja valeuutisista. Näillä voidaan aukottomasti kuitata kaikki häiritsevät signaalit. Maahanmuuttoon liittyvä keskustelu on oma lukunsa. Tribalismin mekanismit jylläävät jo pitkällä, huolestuttavan pitkällä. Se iva ja epäluulo, mitä romanien kanssa on harjoiteltu sukupolvet, voidaan nyt kohdistaa täydellä voimalla maahanmuuttajiin.

Perussuomalaisten puheenjohtaja, jota myös Mestariksi kutsutaan, on joutunut vaalien jälkeen tilille vanhoista kirjallisista tuotoksistaan. Niissä hän ilmoittaa liittyvänsä juuri edellä kuvattuihin tendensseihin; instrumentaaliseen ihmisarvoon, sosiaalidarwinistiseen maailmankuvaan, maahanmuuttajien käsitteelliseen operointiin massoina, vihan ja väkivallan näkemiseen myönteisenä voimavarana. Jostain syystä hän on systemaattisesti kieltäytynyt kommentoimasta kirjoituksiaan. Tilanteesta selviäisi helposti irtisanoutumalla niistä ja julistamalla ne nuoruuden aivopieruiksi, joiden sisältöä ei enää hyväksy. Mutta hän ei nimenomaan ole halunnut tehdä niin. Sen sijaan hän haluaa ottaa asiasta kysyvältä toimittajalta mikin pois.

Tämä on erittäin merkityksellistä.

Mikä on itselleni vielä ravistavampaa, on tiettyjen kristillisten piirien into lähteä kantamaan tätä vierasta iestä. Jotkut konservatiivikristittyjen piirit ovat nähneet yhteisiä intressejä, samoja vastustamisen kohteita, mitkä ovat toki ilmeisiä. Näin on löydetty myös yhteiset keinot. On perustettu yhteisiä foorumeita ja uutissivustoja, tehty julkilausumia ja lanseerattu kampanjoita. Mukaan on saatu kokoelma kristillistä intelligentsiaa ja hengellistä mediaa, mikä tekee tilanteesta entistä vaarallisemman. Liimaksi on otettu sotavuosilta tuttu kristillinen isänmaallisuus. Koti, uskonto ja isänmaa ovat nousseet muotiin.

Minusta tämä on järkyttävää. Keinot eivät pyhitä tarkoitusta. Eri puut tuottavat eri hedelmiä. Sydämen usko on eri asia kuin kansallisaatetta pönkittävä ”uskonto”. Miten sopivat yhteen Kristus ja Belial? On aivan eri asiaa vastustaa islamia tai liberaalia seksuaalietiikkaa kristillisistä kuin kansallismielisistä syistä. On aivan eri asia puolustaa vapautta julistaa Jumalan Sanaa kuin vapautta sanoa rumasti. Hengen hedelmänä ei koskaan voi olla vihan lietsonta, panettelevat puheet ja mustamaalaaminen. Herra on heikoissa väkevä. Jeesuksen fokuksessa on aina kärsivä yksilö, eivät kansat ja massat.

Juuri tämän unohtivat 30-luvun kristityt, jotka löysivät fasisteista vipuvarren kommunismin vastustamiseen. Se on kristitylle väärää dopingia, kuin kuningas Saulin veljeily okkultismin kanssa. Miten kristitty voi lähteä aisankannattajaksi pimeyden voimille? Silloin suola käy mauttomaksi ja pasuunan ääni epäselväksi. Kaikista pahinta on, jos tätä kautta moni avainasemassa oleva kristitty ajautuu vääriin ympyröihin. Heidän rakkautensa kylmenee, he lakkaavat kysymästä ”What would Jesus do”.

Tiedän, että kaikki eivät lue tätä tekstiäni hyvillä mielin. Mutta en voi olla jakamatta tätä huoltani. En tietääkseni omista henkien erottamisen armolahjaa, mutta Sauronin voimien hahmottaminen päivänpoliittisessa keskustelussamme onnistuu jopa tällaiselta peruslaimealta kristityltäkin ihan vaivatta. Kyse on vain siitä, että tohdimme katsoa totuutta silmiin ja sanoa julki sen, mikä on sanottava. Vain sitä kautta voimme tehdä voitavamme sen eteen, että välttyisimme menneisyyden virheiltä.

On aika herätä. Se on velvollisuutemme Kristuksen seuraajina.

79 kommenttia

  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Piispa Seppo Häkkinen näyttää poikkeavan virkistävän positiivisesti yleisestä mielipiteestä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Jos palattaisi takaisin blogistin teemaan , pelkoon siitä että fasistiset tendenssit yhteiskunnassa muistuttavat 30-luvun tilannetta ennen sodan puhkeamista. Niin kuin blogisti kirjoittaa , niin joitakin samankaltaisuuksia on. Mutta on paljon mikä eroaa myöskin. Tärkeintä on se että demokratia on hallitusmuotona kypsynyt. Ei ole samanlaista ulkoista vihollista mitä valtiokommunismi todellakin oli.

    Kuitenkin demokratiaa tulee puolustaa , fasismi nykymuodossa ei tule itsestään häviämään. Menee harhaan jos luullaan että pelkkä vastustaminen riittää. Ei riitä että joitakin ilmiöitä leimataan fasistisiksi .On yritettävä analysoida sitä mikä on herättänyt fasistisen reaktion.

    Mitä yhteiskunnassa ja laajemmin globaalisessa yhteiskunnassa voi luoda sellaista tyytymättömyytä mitä nämä nationalistiset ja populistiset puolueet julistavat? Onko tyytymättämyydessä oikeutuksensa. Todennäköisesti on.

    Sitten 90-luvun olemme läpikäyneet kaksi suurta lamaa jotka erityisesti ovat koetellet väestön heikointa osaa . Laman korjausyritykset ovat vielä heikentäneet heidän sosiaalista turvallisuuttaan. Kansainvälisyys ja siihen kuuluva riippuvuus toisista valtioista on katsottu syyksi nykytilanteeseen ja siksi nationalistiset tunteet heräävät. Samalla omat vallanpitäjät katsotaan yhteisen kansan pettureiksi joihin ei voi luottaa. Entiset puolueet eivät ole osanneet ottaa kiehuvaa tyytymättömyyttä tosissaan vaan ovat yrittäneet kuvata sitä harhaluuloksi.

    Yhtenä tilannetta pahentavana tekijänä on uusliberaalinen taloussysteemi joka romuttaa hyvinvointivaltion sekataloussysteemiä joka loi hyvinvointivaltion. Fasismin vastustamisen on lähdettävä yhteiskuntan taloudellisen systeemin analysoimisesta. Asenteet eivät muut ilman sosiaalisten olosuhteiden muutosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mikko A. Himanka sanoo:

    Olet oikeassa, Markku.

    Siksi en näe ollenkaan hyvänä tätä tendenssiä, jossa yritetään eristää Perussuomalaiset johonkin vakuumiin – esimerkiksi kampanjoimalla heidän puheenjohtajansa esiintymistä kirkkopäivillä.

    Sehän on, kuin laittaisi märkivän haavan päälle pelkän laastarin. Sen alla pääsevät sitten kehkeytymään vielä paljon vaarallisemmat pöpöt. Ei, haava pitää tutkia, avata ja puhdistaa liasta, sitten pitää sitä valolle ja raittiille ilmalle alttiina, että haava alkaa umpeutumaan. Siksi avoin, suora ja analyyttinen keskustelu on avainasemassa. Olen tässä piispa Häkkisen linjalla: yhteydet on pidettävä joka suuntaan. Se ei tarkoita itsessään kaiken hyväksymistä – tietenkään. Ei keskustelu tarkoita hymistelyä ja kritiikittömyyttä. Se tarkoittaa vuorovaikutuskontaktin pitämistä, koska sen avulla kuplan kalvo ei pääse sitkistymään. Kontaktin avulla voi myös saada joitakin pointteja jopa läpikin.

    Siksi lähdin itsekin tätä sanan säilää hosumaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kuosmanen sanoo:

      Nyt ollaan tämän pöyristyttävät mittasuhteet saaneen absurdin keskustelun ytimessä. Ei tämä todellakaan laastarilla parane. Tai pistämällä pään pensaaseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Mikko A. Himanka
    Mikko A. Himanka

    Kirjoittaja on työkseen projektihaukka digitalisaatiopuolen tutkimus- ja kehitystehtävissä, muina aikoina aviomies ja perheenisä, vakionaama Ylivieskan seurakunnan jumalanpalveluselämässä, mutta myös kirkolliskokousedustajana ja kirkollisessa diskurssissa laajemminkin. Tämän lisäksi takkiin on kertynyt vuosien mittaan laulajan ammattitutkinto erikoisalana barokin kirkkomusiikki, teologian apro ja laaja spektri kiinnostuksen kohteita historiasta, apologetiikasta ja yleisestä maailman parantamisesta. Olen kipeän tietoinen maailman ongelmien kompleksisuudesta ja samaan aikaan toivorikas Jumalan mahdollisuuksille siinä kaikessa. Lapsuuden kasvupohjani on rauhansanalaisuus, jota en ole koskaan mieltänyt rajoittavana tekijänä hengellisessä elämässä ja ihmissuhteissa.