Kuihtuuko, selviääkö vai herääkö kirkko – mihin sinä uskot?

”Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin?” Oskari Merikannon säveltämä ja Eino Leinon sanoittama laulu herättää monissa suomalaisissa muistoja. Osa lienee kauniita lapsuusmuistoja, osa kenties surun tai ikävän sävyttämiä muistikuvia läheisen ihmisen arkun ääreltä. Kyseistä laulua on nimittäin laulettu usein hautajaisissa, aivan kuten on virttä 377 ”Sun haltuus, rakas Isäni”, johon laulu tiettävästi viittaa.

Laulun herättämistä muistoista riippumatta siinä esiintyvä kysymys on erittäin kiehtova. Se kantaa niin kysyjän kuin keskustelukumppaninkin lapsuuteen ja menneisiin yhteisiin kokemuksiin, tai vähintäänkin maailmaan, jossa he kumpikin ovat eläneet. Kysymys liittää keskustelijat osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta: ihmisiä, jotka ovat jakaneet saman aikakauden, tunnelman ja kenties uskonnollisen kokemuksenkin. Siihen hetkeen ja tunteeseen ei voi ehkä enää koskaan palata. Kysymys kuitenkin riittää, ja kahdesta ”minästä” tulee hetkeksi ”me”.

Ihmisten ja yhteisöjen identiteettejä tarkastelevat tutkijat puhuvat paljon tarinoiden merkityksestä. Jokainen ihminen rakentaa mielessään jonkinlaisen tarinan itsestään, vaikkei sitä välttämättä tiedostakaan. Tarina koostuu menneen elämän tapahtumista ja käänteistä, mutta muistojen ohella se pitää sisällään tulkinnan siitä, millainen ihminen oikeastaan olen ja miksi. Olenko selviytyjä, jatkuvien vastoinkäymisten uhri vai jotain aivan muuta? Tämä sisäinen tarina yhtäältä ohjaa meidän elämäämme ja toisaalta muovautuu sen mukaan, millaisia uusia käänteitä elämä tuo tullessaan.

Myös jokaisella yhteisöllä on oma tai omat tarinansa, joiden avulla määritellään sitä, keitä me olemme ja mihin me yhdessä kuulumme. Tätä tarinaa rakennetaan lukemalla samoja tekstejä ja noudattamalla yhteisiä perinteitä mutta ennen kaikkea keskustelemalla ja kuuntelemalla toisia. Yhteen kokoonnuttaessa palataan samoihin muistoihin, vitseihin ja kertomuksiin, kuten monta kertaa aiemminkin, tai keskustellaan uusista asioista sellaisilla tavoilla, joihin vierustoveri voi liittyä. ”Oi, muistatko vielä sen virren?”

Samassa yksikössä taistelleilla sotaveteraaneilla on yhteinen tarinansa siitä, mitä jouduttiin kokemaan ja miten siitä selvittiin. Urheilujoukkueella on oma luonteensa ja identiteettinsä, sisäinen tarinansa, jonka uudet joukkuetoverit pian oppivat ja jonka todennäköisesti myös monet kannattajat jakavat. Myös suurilla organisaatioilla ja yhteisöllä voi olla yhteinen tarina, mutta niitä voi myös olla enemmänkin kuin yksi.

Jos lähtisimme pohtimaan, millainen on Suomen tai suomalaisuuden tarina, siihen löytyisi varmasti monia selkeitä ja yhteisiä elementtejä. Siihen liittyvät vuosisadat Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa, sotavuodet ja jälleenrakennuskausi sekä elämä nykypäivän Euroopassa. Se, millainen tuo tarina on, riippuu kuitenkin siitä, keneltä asiaa tiedustelee. Yhdelle se on tarina itsenäisyyden voittamisesta ja sen puolustamisesta, kenties osittaisesta menettämisestäkin. Toiselle kyse on kasvusta kansainvälisyyteen ja moniarvoisuuteen. Ryhmiä on monta, ja niin on tarinoitakin.

Myös kirkossa on monta tarinaa, joiden kautta pohditaan ja ilmaistaan sitä, millainen kirkko on, mikä on sen tehtävä ja miltä sen tulevaisuus näyttää. Kirkon tulevaisuuskomitean työssä saa keskustella erilaisten ihmisten kanssa ja kuulla, millaisena kirkon työntekijät, vastuunkantajat ja seurakuntalaiset näkevät kirkon tulevaisuuden. Näiden äänten joukosta on noussut esiin ainakin kolme erilaista tarinaa kirkon tulevaisuudesta.

Kuihtuva kirkko. Pessimistisimmät näkevät kirkon olevan väistämättömällä köyhtymisen ja kuihtumisen tiellä. Kirkon jäsenmäärä laskee ja rahat hupenevat, mutta kirkko ei kykene muutokseen. Muutoksen esteitä saatetaan nähdä joko sekularisoituvassa yhteiskunnassa tai kirkon sisäisissä tekijöissä. Jälkimmäisessä tapauksessa syyttävä sormi kohdistuu joko hallintoon, jota moititaan byrokraattiseksi ja konservatiiviseksi, tai kirkolliseen kenttään, jota pidetään liian ristiriitaisena. Yhtenäistä linjaa ei synny eikä tarvittavia päätöksiä voida tehdä, jos jokainen toimija ja ryhmä pyrkii eri suuntaan.

Kirkon kuihtumiseen uskovat näkevät sen tulevaisuudessa muinaismuistona, johon vain kaikkein sitoutunein tai traditionalistisin vähemmistö jää. Uskonnollisuus ei näissä arvioissa kuitenkaan katoa, sillä se kanavoituu muihin olemassa oleviin hengellisiin yhteisöihin tai kenties johonkin uuteen kirkkoon, joka syntyy sen jälkeen, kun vanha käy elinkelvottomaksi.

Heräävä kirkko. Mielenkiintoisen rinnakkaistapauksen muodostavat ne, jotka näkevät kehityskulut yhtä negatiivisina, mutta ovat silti tulevaisuuden suhteen optimistisia. Heille jäsenmäärän laskeminen ja rahavarojen hupeneminen ei merkitse kaiken loppua vaan uuden alkua. Kun talous ei riitä enää ylläpitämään nykyisen kaltaista kirkkoa, seurakuntalaisten on otettava vastuu kirkostaan. Tämä tuo seurakuntiin uutta elämää, sitoutumista ja hengellisyyttä, joka lähtee ruokkimaan kirkkoa ja osoittautuu lopulta siunaukseksi.

Uuteen heräämiseen uskovien visioissa kirkko säilyy, uudistuu ja nousee eloon, mutta se ei tapahdu uudistusprosessien myötä vaan ainoastaan kriisin ja pakon kautta. Heidän puheenvuoroissaan korostuu usein se, ettei suurta muutosta ole ylipäätään mahdollista toteuttaa niin kauan, kun mukavuusalueella pysyminen on mahdollista.

Pessimistisesti ja optimistisesti kirkon tulevaisuuteen suhtautuvat piirtävät suomalaiselle kristillisyydelle samankaltaisen elinkaaren, joka ensin laskee ja sitten nousee. Ensimmäisessä vaihtoehdossa lasku on vain niin syvä, ettei kirkko sitä kestä ja ettei uuden nousun myötäkään ole paluuta entiseen. Jälkimmäisessä tapauksessa kirkon tulevaisuus saattaa näyttäytyä nykyistä valoisammalta ja elinvoimaisemmalta, vaikka sinne kuljettaisiinkin raskasta tietä.

Selviävä kirkko. Kolmas tarina muistuttaa edellistä siinä, että kirkko selviää koettelemuksistaan. Tämä tarina ei kuitenkaan pidä sisällään syvää laskua ja nykyjärjestelmän romahtamista, eikä välttämättä myöskään uutta heräämistä ja kukoistusta. Kirkon selviämiseen uskovat, että kirkon jäsenmäärä toki laskee, mutta lasku todennäköisesti tyrehtyy ja jäsenmäärä vakiintuu siedettävälle tasolle. Heidän visioissaan kirkko on toki nykyistä pienempi mutta siitäkin huolimatta edelleen merkittävä toimija suomalaisessa yhteiskunnassa sekä ennen kaikkea hengellinen koti sadoille tuhansille, kenties yhä miljoonille suomalaisille.

Tämä tarina ei ole luonteeltaan dramaattinen, sillä vaikeuksista selvitään hyvällä ja vastuullisella asioiden hoidolla. Sen kannattajat myös uskovat, että tiukkoja aikoja seuraavat paremmat ajat, kuten on aiemminkin käynyt, sillä historia on heiluriliikettä. Nuoret polvet ovat kenties kriittisiä ja irrallaan, kuten aina, mutta osa heistä löytää myöhemmin takaisin kirkkoon ja useimmat tyyntyvät niin, etteivät koe enää tarvetta keinuttaa kirkkolaivaa. He uskovat, että kirkon täytyy toki uudistua, mutta uudistukset voivat olla hillittyjä ja hallittuja, sillä mihinkään kauhuskenaarioihin tai paniikkiratkaisuihin ei ole tarvetta.

Edellä kuvatut tarinat ovat toki yleistyksiä, mutta ne pyrkivät kuvaamaan nykyistä ilmapiiriä, jossa tulevaisuuteen katsotaan vaihtelevien toiveiden ja tunteiden vallassa. Tarinoiden välittämillä tulevaisuudenkuvilla on myös konkreettista merkitystä tässä ja nyt.

Ensinnäkin ne voivat luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta samalla tavalla ajattelevien välille mutta myös rakentaa eri ryhmien välisiä raja-aitoja, kuten identiteettiä vahvistettaessa helposti käy. Tällöin radikaaleja ehdotuksia tekeviä ei enää kuunnella siksi, koska he ovat radikaaleja, vaikka heillä voisi olla tärkeää sanottavaa. Vastaavalla tavalla rauhalliseen ja hallittuun muutokseen pyrkiviä pidetään lähtökohtaisesti byrokraatteina ja kehityksen jarruina, eikä heidän uskota katsovan eri vaihtoehtoja avoimin mielin. Raja-aitojen vahvistuessa yhteisymmärryksen ja kompromissien mahdollisuudet heikkenevät.

Jatkuvasti toistetut tarinat voivat myös ruokkia itseään, kasvaa tarpeettoman pessimistisiksi tai katteettoman luottavaisiksi ja lopulta alkaa toteuttaa itse itseään. Kyynisyys ja naiivius eivät kumpikaan ole erityisen hyödyllistä käyttövoimaa uudistusta tehtäessä.

Kolmanneksi ne voivat ohjata päätöksentekoa. Jos paine kasvaa liian suureksi, se voivat johtaa harkitsemattomiin päätöksiin ja hallitsemattoman rohkeaan uudistamiseen, jos kohta kirkossa on kovin harvoin sorruttu tähän ansaan. Useimmiten riski on ollut päinvastainen. Päätöksenteko on lamautunut joko siksi, ettei muutoksen tarvetta ole otettu vakavasti, sen mahdollisuuksiin ei ole uskottu, vastuun ottamiseen ei ole riittänyt rohkeutta tai uudistusta ei vastustuksen pelossa ole uskallettu edes ehdottaa. Vastuun kantamiseen liittyvät pelot ovat ennen kaikkea päätöksen tekijöiden taakkana, kun taas uudistusten suunnittelijat ovat saattaneet sortua itsesensuuriin ja turvallisuusalueelle jäämiseen.

Oleellista on, ettei positiivisesta tai negatiivisesta tulevaisuudenuskosta huolimatta tyydytä kulkemaan tahdottomina muutosvirrassa. Oppia voi etsiä Suomen koripallomaajoukkueen menestyksekkäältä päävalmentajalta, Henrik Dettmannilta, joka on sanonut uskovansa tuurin merkitykseen urheilussa. Sillä hänen mukaansa tuuri ei synny makaamalla vaan tekemällä.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Terveisiä vain KIRKON TULEVAISUUSKOMITEALLE:

    Mitäpä tuota entistä korjaamaan! Tehkää kerralla uusi! Mitat ja kengänkoot voi säilyttää entisellään, mutta homma kokonaan uusiksi! Tai remontoikaa ensi hätään edes nykyiset voimassa olevat tunnustuskirjat!

    Mielessäni on entisen alokkaan vastaus vääpelin karjaisuun: ”Alokas, korjatkaa asentonne!” ”Mitäpä tuota vanahaa korijaamaan, tehhään kerralla ihan uusi”, kuului vastaus!

  2. Otsikon kysymys herätti minussa seuraavan spontaanin reaktion: Kuihtuuko kirkko? Sikäli kyllä, että veroamaksavien määrä tulee edelleen pienenemään. Riittävästi ei ole valmistauduttu kohtaamaan taloudellista niukkuutta. Selviääkö kirkko? Varmasti selviää, sillä kirkko ei perimmältään ole ihmisten varassa. Mutta kirkko voi olla perin erinäköinen meidän lastenlastemme aikana kuin nyt. Herääkö kirkko? Toivon ja rukoilen kirkon heräävän nykyistä paremmin todistamaan Jumalan armosta Kristuksessa, sillä se on kirkon kaikkein luovuttamattomin perustehtävä.

  3. Juha, muuten hyvä, mutta mun mielestä Kuihtuvassa kirkossa ei ole mitään pessimististä. Päätitkö etukäteen, että Selviävä kirkko olis niinku hyvä?

    Tällä hetkellä näyttää, että kirkko on kuihtuva. Ja jos/kun mitään ei tehdä, niin on mielestäni täysin realistista (ei pessimististä) uskoa ja ajatella, että kuihtuminen myös jatkuu. Tarkemmin ajatellen hahmottelemasi Selviävä kirkko on kolmesta vaihtoehdosta eniten uskon asia. Näin uskon.

    • Sami, kommenttisi sisältää perustavanlaatuisen ongelman, josta seuraa uusia ongelmia. Oletat, että minun tarinani kirkosta olisi selviävän kirkon tarina. Sen oletuksen perusteella luet rivien välistä asioita, joita siellä ei ole.

      Sanot, että Kuihtuvassa kirkossa ei ole mitään pessimististä, mutta heti sen perään paljastat juuri sen syyn, miksi minä kutsuin vaihtoehtoa pessimistiseksi. Lauseesi ”tällä hetkellä näyttää, että kirkko on kuihtuva”, voisi olla osa sekä ensimmäistä että toista tarinaa, sillä se sisältää mahdollisuuden sekä negatiiviseen että positiiviseen. Sen sijaan ”kun mitään ei tehdä” on pessimismiä. Sen viesti on, että suunta näyttää olevan alaspäin, eikä se siitä miksikään muutu.

  4. Dettmannin toinen periaate on ” Syötä pallo vapaalle pelaajalle”. Sitäkin voi soveltaa kirkkoon. Periaate pitää sisällään ajatuksen luottamuksesta ja siitä, että jokainen on arvokas pelaaja. Siis kaikki ovat mukana ja tarpeellisia – eivät vain ns. ”huiput” tai kirkkoon sovellettuna erityisen aktiiviset, näkyvät tai vaikutusvaltaiset. Tärkeää olisi saada mahdollisimman laajasti esim. vapaaehtoisia tuomaan mielekästä ja tärkeää panosta kirkon ja seurakuntien toimintaan. Jokaisessa organisaatiossa vaanii suosikkijärjestelmän vaara sekä osaoptimoinnin uhka mikäli pääsee vallalle klikkiytymistä ja vahvojen ylivaltaa.

  5. Mkä on kirkon tarina? Ei taida olla yhtä tarinaa, ei kolmea, vaan lukematon määrä. Mutta mitä ev.-lut. kirkko haluaa olla vuonna 2025 tai 2050? Siitä pitäisi vallita riittävän suuri yksimielisyys. Sen ei tarvitse liittyä johonkin ns. opilliseen yksimielisyyteen. Sellaista ei voida saavuttaa. Käytännölliset linjat virkarakenteesta, primäärisistä ja sekundaarisista tehtävistä ja kirkon yhteiskunnallisista vastuista pitäisi pystyä luomaan. Kirkon tarina on joka tapauksessa paljolti siihen kuuluvien ihmisten tarina. Niin kauan kuin on ihmisiä, jotka haluavat kuulua kirkkoon, myös kirkolla on tarina.

  6. Mitään olennaista ei ole tarvinnut aikoihin kirkossa muutaa. Muutenkin on mennyt ihan mukavasti. Kaikki kirkon ympärillä on kyllä muuttunut. Kirkko on saanut tähän asti elää ihan omaa elämäänsä. Ei ole tarvinnut välittää kaiken muun muuttumisesta mitään. Nyt tähän on herätty, mutta muutoksen suuntaa ei enää kyetä kääntämään.

    Oletteko kuuleet uusimman määritelmän pessimismin ja optimismin erosta? Pessimisti sanoo: ”ei voi enää mennä huonommin”. optimisti tähän: ”kyllä voi”.

    • Ha ha. Masokisti sanoo: – Lyö minua. Sadisti vastaa: – Enpäs lyökään.

      Parempi kuvaus optimismista on Lauri Viidalla runossa:

      On ja ei

      On sanoo: Onko, onkohan?
      ja epäily masentaa maailman.
      Ei sanoo: Eikö, eiköhän!
      ja näemme vuorien siirtyvän.

  7. Uskon, että on paras jatkaa samaan malliin, koska Jumalan Sana pysyy ja kirkko on ihmisten kirkko. Äitikirkko sallii helmassaan kaikenlaista, rakastaa, antaa anteeksi.
    Kastettu on puettu, pukenut ylleen Kristuksen (piispa emeritus Eero Huovinen aamuhartaudessa tänään). Paavali on näin todennut.
    Kirkon historiasta, kirkkohistoriasta ja kaanonista, voi ammentaa loppuiäkseen. Suuret katedraalit todistavat kaipuustamme totuuteen ja kauneuteen, kauneuden totuuteen, harmoniaan ja totuuden kauneuteen.
    Älkäämme siis epäröikö. Älkäämme pelätkö, sillä Herra on kanssamme. Yön jälkeen aamu taas sarastaa, ja onhan Kristus meille taas syntyvä tänäkin jouluna. Amen.

    • Väätäinen: ”Suuret katedraalit todistavat kaipuustamme totuuteen ja kauneuteen, kauneuden totuuteen, harmoniaan ja totuuden kauneuteen.”

      Pikemminkin pömpöösiin mahtailuun ja kilpailuun siitä, kenen kirkolla on komeimmat seinät ja korkeimmat tornit. Niitten tornien ja seinien pystyssäpitämisen kustannuksiin ja uusien rakentamiseen kirkko taitaa sitten kuihtuakin, kun varallisuus hupenee vääjäämättä ja jäsenvankkurien perälauta vuotaa pahasti.

Kirjoittaja

Meriläinen Juha
Meriläinen Juhahttp://sakasti.evl.fi/tulevaisuuskomitea
KIRKON TULEVAISUUSKOMITEA Blogissa keskitytään komitean työhön sekä kirkon tulevaisuuden näkymiin; menneisyyttä ja nykyisyyttä unohtamatta. Kirjoittaja on tulevaisuuskomitean sihteeri, pastori ja teologian tohtori.