"Kuin olisin tullut ulos valtavan pressun alta"

Enpä olisi koskaan uskonut ajattelevani tällaisia ajatuksia, minä, vanhoillislestadiolaisen suurperheen äiti. Uuvuttuani perheen kasvaessa ja saadessani ehkäisykysymykseen vuosien varrella niin hämmästyttävän erilaisia vastauksia, jouduin uskonkriisiin. Se on ollut kamalaa.

Ensin sanottiin loppuun palaneelle sairaalassa makaavalle pikkulasten äidille, että uskovaisia ei ole koskaan neuvottu ehkäisemään. Luotamme että Taivaanisä antaa voimia jokaiseen hetkeen. Tällainen neuvo tuntui minusta, sairastuneesta ihmisestä nyrkin iskulta päin kasvoja. Pelkäsin ja rukoilin, etten tulisi raskaaksi. Toisin kävi.

Synnytin ja imetin ja synnytin ja imetin ja taas synnytin ja imetin ja vielä. Ja taas makaamassa osastolla uupuneena. Muutamassa vuodessa oli tapahtunut jotain merkillistä. Yhtäkkiä sainkin yhteisön piiristä ohjeeksi käyttää ehkäisyä, terveydellisistä syistä.

Tämä oli se ratkaiseva hetki, jolloin koko tämän vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen todellisuus minulle avautui. Kaikki alitajunnassa piilottamani ajatukset tulvahtivat ryöppynä mieleeni ja pystyin vihdoin toteamaan itselleni, että olen uskonnon, vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen uhri. Minut on kasvatettu olemaan kuuliainen ja uskomaan kaikki opetukset mitä tässä herätysliikkeessä saarnataan viikko toisensa jälkeen saarnatuoleista. Minulla ei ole ollut mahdollista kuunnella mitkä ovat voimavarani, koska kaikkia väsymyksiä ja epäilyksiä on sanottu sielunvihollisen ääneksi.

Pikkuhiljaa uskalsin katsoa silmiin karua todellisuutta ja aloin tajuta, että nämä uskovaisten opillisina ja muuttumattomina pidetyt asiat eivät olekaan opillisia alkuunkaan, vaan ihmismielen tuottamia elämäntapanormeja, joilla hallitaan toisia, kontrolloidaan, pidetään lauma kasassa. Ollaan kestämättömällä pohjalla. Uskallatko sinä vanhoillislestadiolainen katsoa tätä minun todellisuuttani, vai tekeekö mielesi kääntää katse toisaalle?

Minulle on ollut järkytys tajuta, että olen ollut uskomassa tähän vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön. Olen pitänyt sitä erehtymättömänä Jumalan valittuna joukkona. Ja nämä ulkonaisesti erottuvat asiat, kuten suurperheet, oikein sen todistavat. Miten omavanhurskas olenkaan ollut. Yhtäkkiä eteeni avautuu toinen todellisuus, jossa Jumalan poika, Jeesus Kristus sovittaa koko maailman synnit, ja minä pieni raukka armosta vaan voin uskoa. Enkä minä pystykään sitä sanomaan, kuka täällä maan päällä on uskomassa. Minä en voikaan tehdä sitä päätelmää siitä onko korvakorut vai ei, onko meikkiä vai ei, kuunteleeko iskelmämusiikkia vai ei jne.

Kaikki nämä vuodet olen synnyttänyt synnyttämästä päästyäni, terveyttä uhmaten ja lasteni tarpeet unohtaen ja kuvitellen, että näin Jumala tahtoo. Tällä tavalla uskoen, olemalla KUULIAINEN, pysyn tässä joukossa ja pääsen perille. Olen järkyttynyt. Kuinka monesti olen unohtanut ja kääntänyt katseeni pois lasteni tarpeista ajatellen, että en minä nyt vaan pysty, kun Taivaanisä on halunnut antaa meille näin paljon lapsia.  Tunnen itseni todella höynäytetyksi. Tuntuu, että minun äänelleni ja kysymyksilleni ei ole ollut tilaa tässä yhteisössä. Korvissani soi vain se julma paatos puhujankorokkeelta, että uskovaiset haluavat ottaa kaikki lapset vastaan ja kuinka meille voi tulla kiusauksia aivan sinne aviovuoteeseenkin, että jaksanko vielä ottaa lapsia vastaan. KOSKAAN, EI YHTÄÄN AINUTTA KERTAA, en ole kuullut VIELÄKÄÄN, että ehkäisystä puhuttaisiin seurapuheissa muulla tavalla. Ei edes sitä, että terveydellisistä syistä voisi olla joskus tarpeen käyttää ehkäisyä.

Juuri tälläkin hetkellä sadat ja tuhannet äidit kamppailevat tässä Suomen maassa samanlaisessa ahdingossa. Monta naista tiedän salaa mieheltään lukeneen Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Salaa.

Olen kuin olisin tullut ulos valtavan pressun alta. Pressun alla lauletaan virsiä kovalla äänellä ja hoetaan, usko vaan, älä ajattele, älä mieti, älä sure lapsiasi, kyllä ne pärjää, älä ajattele omia tunteitasi, älä lue mitään internetistä, älä lue Kotimaan palstoja, voi usko mennä, tärkeintä, että uskot kaiken mitä täällä sanotaan, äläkä ala kyselemään perusteluja, äläkä nyt tähän Raamattua ala sotkemaan, nämä asiat on jo kauan ymmärretty näin, onko sielunvihollinen saanut sinut eksytettyä.

Pressun alla pätee samat pelisäännöt kuin suuressa perheessä. Se joka on vahva, puhuu kovalla äänellä, että meillä on täällä kaikki hyvin, media vain meitä vainoaa. Pienten, heikkojen ja loukattujen pieni ääni ei kuulu. Ei kuulu. Sillä särjettyjä olisi kuunneltava hiljaa, jotta ääni kuuluisi. Pienten ääni kiittää Taivaanisää, että media nostaa esiin aihe aiheen perään heikkojen asiaa esiin. Pieni ja heikko haluaisi kuulla Hyvän Paimenen ääntä ja karkaa etsimään sitä sieltä missä on tilaa hänen heikkoudelleen. Kovaäänisimmät jäävät puhisemaan, miten niin paljon nykyään ihmiset kieltävät uskonsa. Ai kieltää? Vai löytää? Riippuu katsojan näkökulmasta. Usko on lahjaa. Sinulle. Ja minulle. Sieltä mistä kuuluu Hyvän Paimenen ääni, sinne tahdon mennä.

Kyyneleet kirvelevät poskiani. Kristuksen kasvot näyttäytyvät minulle uudenlaisessa valossa. Minä uskonkin Jeesukseen, enkä näihin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksiin. Vihdoinkin tunnen syvää iloa, rauhaa ja vapautta. Saan kaltaisenani uskoa.

Minä rukoilen, että tämä minulle edelleenkin rakas herätysliike ja kaikki sen piirissä elävät rakkaat sisaret ja veljet saisivat voiman avata silmät ja rohkeuden nähdä. Ja uskon synnyttämän rakkauden pohjalta halun tutkia asioita, ihmetellä ja hämmästellä, milloin on menty harhaan, miten se kävi, miten siltä jatkossa vältyttäisiin. Mihin Raamattu meitä ohjaa? Tarvitseeko minun ja sinun pelätä eriseuraa, mistä se pelko juontaa juurensa? Mikä merkitys oli hoitokokouksilla minulle ja sinulle? Saako sanoa, että pelottaa. Saako kertoa miltä tuntui tulla hoidetuksi kovilla sanoilla ja pakkoparannuksella? Saako tuntea ja käsitellä vihaa yhdessä matkaystävien kanssa, jotta traumojen ote heltiäisi? Miten kohtaan lauman ulkopuolelle heitetyn syystä että katsoi uutisia televisiosta? Miten estetään lisätraumatisoitumiset? Miten kollektiivinen trauma ylipäänsä puretaan? Entä lapset jotka vielä viime päivinä ovat olleet todistamassa yksittäisen aikuisen ihmisen kiusaamista? Tuollaistako saa tapahtua, kysyy lapsen mieli? Saako kysyä miksi mies ajaa kiiltävän hohtavan punaisella audillansa, mutta nainen ei voi laittaa huulipunaa? Etsitäänkö yhdessä raamatusta se kohta jolla nuorille opetetaan itsetyydytys synniksi? Luettaisiinko se kohta uudestaan ja pohdittaisiin mistä siinä onkaan kysymys. Löytyykö tilaa yhdessä rakkauden ilmapiirissä etsiä vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin Jumalan sanan pohjalta? Mihin sinä uskot? Mihin sinun uskosi pohjautuu? Mitkä ovatkaan uskon hedelmät?

Uskallatko lukea tutkimustietoa rakkaasta herätysliikkeestämme? Pelkäätkö että sinulla herää epäilyksiä ja usko menee? Ei kai usko Jumalan Poikaan ja syntien sovitukseen mene, vaikka tiedostaa ja oppii uusia asioita. Tiedän että kollektiivisessa harhassa on hyvä olla. Se tarkoittaa että kaikki pysyy ennallaan eikä mikään muutu. Miten helpottavaa! Kenenkään ei tarvitse ottaa vastuuta ja ryhtyä muutokseen. Voi kääntää selän tai katsoa sormien lävitse niin kuin tähänkin asti. On kuitenkin mahdollista tuoda asioita valoon ja ymmärtää mitä hyvää se voi tuoda sekä koko yhteisölle ja henkilökohtaisesti itselle.

Saako kysymyksiä esittää? Vastaako näihin kysymyksiin se vahva ja kovaääninen, joka luulee, että kaikkiin kysymyksiin on löydyttävä vastaukset tai muuten usko menee ja lampaat karkaa.

Minä rukoilen, että minäkin, nainen korvakoruissani, uskaltaisin tulla seurapenkkiin istumaan ja sinä sisareni uskaltaisit minua tervehtiä Jumalanterveellä. Etkä puhuisi ja kauhistelisi takanapäin, että kun tuokin rouva on noin eksynyt. Niin, en minä ole eksynyt. Minä olen löytänyt. Löysin aarteen, omakohtaisen uskon Herraan Jeesukseen. Onko minulla tilaa kertoa tästä aarteesta? Vai hämmennytkö koruista, jotka kertovat naiseudestani? Saanko olla nainen? Vai torjutko minut? Pitääkö minun mennä pois?

P.S. Jos tämä kirjoitus saa sinut tuntemaan häpeää siitä, että mitä ne muutkin meistä nyt ajattelee, olet tärkeän asian äärellä. Kohtaa se häpeän tunne. Kysy siltä, mitä haluat häpeä minulle kertoa. Kuuntele rauhassa. Ole armollinen itsellesi ja toisille. Sitä minäkin yhä opettelen joka päivä.

Nimimerkki ”Uskovainen”

43 kommenttia

  • jorma ojala sanoo:

    Hyvä oli tuon väsyneen, etsimään lähteneen naisen kirjoitus. En pidä itseäni kyynikkona. mutta vaikea on uskoa mihinkään muutokseen. Sen näkee jo siitä, että kunnon keskustelua ei vielä 3 vuoden jälkeenkään synny.

    Vuokko Ilolalla on täällä toinenkin palsta, ja liikkeen uskollisten ja siitä lähteneiden uskollisten veljien kirjoitukset sillä näyttävät olevan lähinnä ns. liturgiaa ja asioiden väistelyä.

    Nyt puheena oleva äiti on joutunut henkkoht. uskonkriisiin. Olen kokenut saman. Vasta kriisi kaataa väärät kotijumalat sijoiltaan. Siihen tarvitaan Jumalan johdatusta. Kokonaisen liikkeen kohdalla en usko sellaista mahdolliseksi. Liturgiamiehiä pesemässä mustaa valkoiseksi on aivan liian paljon.

    Sorry, pessimismini.

    Ei voi mitään, mutta mieleeni tulee 1970-luvun Suomen keskustelu ulkopolitiikasta. Erään vesselin piti täällä aloittaa kriittinen keskustelupalsta lestadiolaisuudesta. Lyhyeksi jäi sen historia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Tynkkynen sanoo:

      Todella hyvä kirjoitus, Jorma! Ei vain siksi, että olen täysin samaa mieltä.

      Kaikki pelkäävät, koska on opetettu pelkäämään ja pelko on juurrutettu niin syvälle sielujen sopukoihin. En tiedä kuinka ja kuka tämän “pandoran lippaan” kannen saisi avatuksi, vaikka sieltä ponnahtaisi riviuskovaisille vain hyviä ja positiivisa asioita, vapautta, rauhaa ja iloa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Harmi, että ‘liturgia’ merkitsee joillekin tyhjää puhetta. Sanahan tarkoittaa alttaripalvelusta, toisin sanoen Herran ateriaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • jorma ojala sanoo:

      Ei se minua haittaa, jos liturgia jollekin merkitsee tyhjää puhetta. Onneksi ei meikäläiselle.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Susanna Manninen sanoo:

    Minun Henkeni ja sieluni iloitsee ja riemuitsee niin suunnattoman suuresti, kun yksikin Jumalan lapsi kääntyy Hänen puoleensa! Jumala vetää puoleensa jokaista lastaan, mutta suurin osa ei halua kuulla tätä ääntä. Mutta kiitos ja ylistys Jumalalle, tämä nainen kuuli Jumalan äänen ja mikä tärkeintä, hän TOTTELI kuulemaansa ääntä!

    Jumalan ääni ei ole korvin kuultava ääni, vaan se on hiljainen tunne sydämissämme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuomo Hirvi sanoo:

    Täällä kannetaan kovasti huolta, ettei vl-liike tule muuttumaan. Olkaa huoleti Herramme on luvannut, että hoitaa ajallaan. Niin myös tätä onnettomien yhteisöä nimeltään SRK, jonka hoitokokoukset ja ihmiset lait toinen toisilleen ovat seurakuntaopista periytyvää täydellistä harhaa. Luoja hoitaa tämänkin liikkeen ajallaan ja se aika on jo alkanut täällä ruohonjuuritasolla. Sen tiedän ihan henkilökohtaisesti. On vain niin, että vallasta luopuminen on ihmiselle kovin vaikeaa – niin myös hengellisestä ja henkisestä vallasta ja sen ylläpitämiseen on tarvittu jo vuosia pelonilmapiiriä, jota ruokitaan muka Jumalan Sanalla. Toivoisin, että rohkeutta löytyisi paljon enemmän sanoa ääneen. Ei se, että joutuu hoidettavaksi ole häpeä muille kuin hoitajille.

    Ilmoita asiaton kommentti