Kuka kelpaa kirkon jäseneksi, piispa Jolkkonen?

Kuopion piispa Jari Jolkkonen piti merkittävän teologisen ja kirkon jäsenyyttä luotaavan linjapuheen Kirkon evankelioimisen päivillä 15.4. Joensuussa. Julkisuuteen puheesta ei juurikaan noussut muuta kuin Jolkkosen vähän outo kiteytys siitä, että evankelioiminen on saastunut sana.

Ei saastumisesta nyt enempää, eikä evankelioimisesta. Kokonaan huomiotta on jäänyt se, että puheessaan – joka muuten sisälsi poikkeuksellinen vahvaa kansantajuista teologista pohdintaa – Jolkkonen linjasi mielestäni hätkähdyttävän tulkinnan kirkon jäsenyydestä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosikymmenet elänyt jatkuvassa jännitteessä sen suhteen, mitä se jäseniltään edellyttää. Avaran kansankirkon puolustus on lähtenyt periluterilaisesta näkemyksestä, että kasteessa tullaan kristityksi. Äärimmillään ollaan oltu sitä mieltä, että kaste riittää – jopa niin että ”sitä on voitu pitää jonkinlaisena pelastusautomaattina”, kuten Jolkkonen toteaa.

Näkemys on ollut niin vahva, että sen turvin on voitu torjua niin evankelioiminen kuin myös kirkon muuttuminen vain tosiuskovaisten tai uudestisyntyneiden ylikarismaattiseksi yhteisöksi, siis niin että luterilainen kirkko ei ole mikään helluntaikirkko tai herätysliikkeiden oman piirin kesäjuhlat. Tai olisi lähdetty perustamaan seurakuntarajat ylittäviä henkilöseurakuntia suosikkipappien ympärille.

Viime vuosina on tuntunut siltä, että kasteen merkitys kirkon jäsenyyden peruskriteerinä on kuitenkin ohentunut, samanaikaisesti kun on vähentynyt puhe kansankirkosta. Entistä enemmän kuuluu äänenpainoja, jossa vaaditaan lakia ja järjestystä, tiukkaa opillista rajanvetoa, oikeassa olemista, juuri tietyn sortin raamatullisuutta, erottautumista pahasta maailmasta.

Ydinkysymys luonnollisesti on se, mitä kirkko edellyttää jäsenyydeltään. Siis henkisesti ja hengellisesti, sillä juridisesti kirkosta ei voi yksittäistä jäsentä erottaa. Nyt tullaan Jolkkosen puheen julkisuudessa sivuutettuun näkemykseen ja rajanvetoon kirkon jäsenyydestä. Otetaan vähän laajempi lainaus:

”Emme voi edustaa sellaista evankelioimista, jossa ihmisen katsotaan tulevan kristityksi vasta oman ratkaisun tai muiden tekojen perusteella. Tällainen olisi ristiriidassa vahvan vanhurskauttamisoppimme kanssa.

Mutta emme voi myöskään tuudittautua siihen valheelliseen uneen, että kaikki kastetut ovat eläviä kirkon jäseniä, jotka seuraavat Kristusta ja pyrkivät elämään hänen tahtonsa mukaisesti. Hengellisesti välinpitämättömiä on heräteltävä lempeästi ja kutsuttava rohkeasti takaisin Kristuksen seuraamisen tielle, kirkon uskon ja lähimmäisen rakkauden tielle.

Evankelioimisen tulee aina johtaa elävään ehtoollisyhteyteen omassa kotiseurakunnassa. Muuten jokin on pielessä.”

Olennaista Jolkkosen päätelmässä on tuo lause: elävä ehtoollisyhteys omassa kotiseurakunnassa. Jos se ei toteudu, jokin on pielessä. Ei Jolkkonen sano suoraan, mutta näin tulkitsen: kirkon täysimittaiseen jäsenyyteen ja kristittynä elämiseen ei riitä sakramenteista vain kaste vaan se edellyttää myös elävää ehtoollisyhteyttä omassa kotiseurakunnassa.

Varmasti tämä on aivan oikea teologinen tulkinta ja tavoite. Onhan sakramenttien eli kasteen ja ehtoollisen jakaminen määritelty yhdeksi kirkon päätehtäväksi jo Kirkkolain 2 §:ssä.

Mutta voi olla hyvä myös vähän tarkemmin katsoa, miten se toteutuu. Se on kirkossa helppoa, koska kaikki on tarkkaan tilastoitu.

Tilasto kertoo, että vuonna 2015 Suomen ev.lut. kirkossa järjestettiin 41 758 pääjumalanpalvelusta. Niihin osallistui kaikkiaan 3,4 miljoonaa henkeä. Viikkotasolle muunnettuna tämä tarkoittaa, että seurakuntien pääjumalanpalveluksiin osallistui viime vuonna viikoittain yhteensä keskimäärin 65 690 henkeä ja yhden yksittäisen messun osallistumajäärä oli keskimäärin 79 henkeä. Kaikkinensa jumalanpalveluksiin osallistui viikoittain 1,6 prosenttia seurakuntien keskiväkiluvusta.

Näissä pääjumalanpalveluksissa ehtoollisella kävi 1,7 miljoonaa henkeä eli yhdessä jumalanpalveluksessa ehtoollisella kävi keskimäärin 41 henkeä. Verrattuna seurakuntien keskiväkilukuun omassa kotiseurakunnassaan aktiivisessa ehtoollisyhteydessä on karkeasti laskien keskimäärin 0,8 prosenttia kirkon jäsenistä.

Kun Jolkkonen asettaa kirkon elävän jäsenyyden kriteeriksi ehtoollisyhteyden kotiseurakunnassa ja tulos on tämä, niin voi todella sanoa, että jokin on pielessä. Ja kun ajatellaan, että jokaista jumalanpalvelusta toimittamaan tarvitaan vähintäänkin neljä palkattua työntekijää tekemään sunnuntaityötä, ollaan vielä enemmän pielessä.

Voidaan toki sanoa, että tilasto ei ole koko totuus. Ja lohduttautua sillä, että ovathan kokonaisluvut kohtuullisen suuria. Ongelma onkin siinä, että luvut ja osanottajat kasautuvat: eivät jumalanpalveluksiin osallistuvat ole joka sunnuntai eri ihmisiä vaan pääosin viikosta toiseen samaa uskollista ydinjoukkoa. Kyllä heistä nopeasti tulee kolme miljoonaa, kun tilaisuuksiakin on yli 40 000.

Seurakunnassa on toki paljon muutakin toimintaa; on hartauksia, piirejä, kerhoja, kuoroja, toimituksia, fb-sivuja, viestintää, , kannanottoja joka lähtöön. Mutta toisaalta, kirkko on strategiassaan asettanut nimenomaan jumalanpalveluksen yhdeksi päätehtäväkseen. Jos kirkon massiivinen koneisto onnistuu päätehtävänsä toteuttamisessa näin huonosti, jokin on todella pielessä.

Jos siis kirkon jäsenyyden tavoitteeksi ja kriteeriksi asetetaan Jolkkosen tavoin ehtoollisyhteys kotiseurakunnassa, mihin sijoittuu kirkon jäsenten valtaenemmistö. Se enemmistö, joka kirkollisveron maksajina kuitenkin rahoittaa pienen ydinjoukon mahdollisuuden kokoontua joka sunnuntai kirkkolain edellyttämään messuun.

Ja jotka veron lisäksi maksavat lastensa päiväkerho- ja rippileirimaksut, kastattavat lapsensa, toivovat avioliitolleen papin aamenen, pyytävät papin hautaamaan omaisensa, luottavat siihen, että kyllä kirkon diakonia auttaa. Ja jotka tulevat kirkkoon nauttimaan musiikista, laulamaan kauneimpia joululauluja, kuuntelevat jumalanpalveluksen radiosta, ottavat somessa kantaa, myöntävät että tässä maailmassa saattaa edelleenkin olla jotain, jota ei voi järjellä loppuun asti selittää.

Mutta jotka eivät ole niin aktiivisia, että heräisivät sunnuntaisin klo 10 kirkkoon ja polvistuisivat vielä ehtoollispöytään. Eli eivät täytä tätä Jolkkosen – ja kirkkolain - kuuluttamaa kotiseurakunnan ja ehtoollisen yhteyttä. Mutta siitä huolimatta maksavat kirkollisveronsa.

Toivon - ja itse asiassa uskon - että Jolkkonen ei ole näyttämässä tälle kirkon jäsenkunnan enemmistölle ovea tai muutenkaan epäilemässä heidän jäsenyytensä vilpittömyyttä ja aitoutta. Tai leimaamassa heitä suoralta kädeltä hengellisesti välinpitämättömiksi.

Enkä yhtään kiellä, etteivätkö messu ja ehtoollinen voi olla jopa itseisarvo, jonka arvoa ei viime kädessä mitata rahalla ja osanottajien määrällä. Kyllä jumalanpalvelukseen kiteytyy jotain luovuttamatonta kirkon ainutlaatuisuudesta, kyvystä tuoda häivähdys ylimaallista mystiikkaa ja selittämätöntä pyhyyttä arjen kylmyyteen. Vaikka kuulijoita ei olisi kuin kaksi tai kolme.

Mutta tässä kovenevien äänenpainojen todellisuudessa ja taloudellisten realiteettien puristuksessa ei ole kaukana ajatus, että kirkko olisi henkisesti kiristämässä jäsenyytensä ehtoja ja lipsumassa avaran kansankirkon mukaisista linjauksista, siitä että jokainen kastettu seurakuntalainen on täysivaltainen kirkon jäsen. Ja antamassa vähän periksi sille, että joku ulkopuolinen pystyisi toisen ihmisen sielun tilan tai hengellisyyden asteen määrittelemään ja arvioimaan hänen kelpoisuuttaan kirkon jäsenenä.

Kun tämä tapahtuu samanaikaisesti, kun kirkon raskaita rakenteita pitää purkaa ja haikailu jumalanpalvelusyhteisöihin, henkilöseurakuntiin, Tuomasmessuihin, lähetyshiippakuntiin ja muihin saman mielisten kokoontumisiin voimistuu, joutuu kysymään, tähänkö suuntaan halutaan todella mennä. Kohti kirkon kääntymistä entistä enemmän sisäänpäin, pienten oman totuuden sisäpiirien keskinäiseksi kivaksi puuhasteluksi.

Vai pitäisikö kirkon jäsenyyden mittarit asettaa ihan kokonaan uuteen asentoon. Asentoon joka vastaisi paremmin sitä todellisuutta, missä kirkon jäsenistön valtaenemmistö elää. Siis se valtaenemmistö, jonka kuva kirkosta ja yhteys kirkkoon muodostuu yhä enemmän siitä, miltä kirkko julkisuudessa näyttää: miten ja minkälaisilla äänenpainoilla kirkon johto esiintyy tiedotusvälineissä, minkälaista keskustelua kirkosta käydään somessa, minkä kuvan kirkon työntekijät itsestään antavat satunnaisissa kohtaamisissa, minkälaisella korvalla kirkko kuuntelee jäseniään.

Siellä ja siinä kirkko kohtaa jäsenensä. Ja siellä ratkaistaan, miten löyhä tai kiinteä yksittäisten jäsenten side kirkkoon on – niin henkisesti, hengellisesti kuin taloudellisesti. Se maailma on paljon suurempi kuin 1,6 tai 0,8 prosenttia.

Historialla ja perinteillä on arvonsa. Mutta arvonsa on myös sillä, miten niitä osataan soveltaa muuttuvassa maailmassa.

36 kommenttia

  • kimmo wallentin sanoo:

    Roto: ”Ehtoollinen antaa iankaikkisen elämän. Joh. 6: 51 – 54 Näin suuri on ehtoollisen anti, eikä yhtään vähempää.”

    Martti: “Ilman Jumalan sanaa vesi on vain vettä ja viini ja leipä vain viiniä ja leipää.”

    Jos se iankaikkinen elämä on siitä kiinni, että syö ihmisen lihaa ja juo ihmisen verta, niin saa minun puolestani ollakin. Eikä moista kannibalismia voi mielestäni ainakaan alle 15 vuotiaille suositellakaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    kimmo wallentin :”Jos se iankaikkinen elämä on siitä kiinni, että syö ihmisen lihaa ja juo ihmisen verta, niin saa minun puolestani ollakin. Eikä moista kannibalismia voi mielestäni ainakaan alle 15 vuotiaille suositellakaan.”

    Niinpä. Piispa Juha Pihkalaa lainaten: “Jos joku ei usko Jumalaan, hän ei mitenkään voi nähdä maailmassa Jumalan vaikutuksia.” Joten “pitäkää tunkkinne”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen
    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.