Kukat nousevat maasta

helluntai4

Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut… Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat… Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla.

Hetkinen, ei se niin mene, tarkkaan ottaen! Raamatun teksti uudistettiin viimeksi jo 1992. Jos lähtee ulkomuistista runoilemaan, sanat eksyvät tutuille poluille. Otan Kirjan käteeni ja tarkistan.

Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut… Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta… Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa. (Laul.l. 2 , Mt 6, Ps 103)

Helluntaiksi puhkesivat pihani kukat ja siitä tämä runolliseksi heittäytyminen. Kun vanhojen ruohojen ja risujen ryteiköstä pukkaa uutta vihreää ja väriä, se on aina uusi ihme, tapahtukoon kuinka monetta kertaa jo. Ei ihme että Raamatun kuvakielikin kulkee samoja polkuja. Luonto asettuu vertaistueksi ihmiselle kasvun maisemissa niin ulkona pihassa kuin sielun salaisissa ryteiköissä.

Kukkien vuosittain uudistuvassa kasvussa minua puhuttelee erityisesti sen yhteys aikaan. Niin ihmiselle kuin ruusulle kukoistusaika on rajallinen. Joskus mielessä häivähtää kateus: mikäs kukkien on kukkiessa, kun lakastumisen jälkeen saavat odottaa taas uutta kevättä ja uutta kasvua. Ihminen sen sijaan – kun alkaa havaita itsessään lakastumisen merkkejä, pitää(kö) odottaa peräti iankaikkisuuteen asti, jossa luvataan uusi ruumis. Jos kukka tietäisi huomenna kuolevansa, uskaltaisiko se tänään kukoistaa? Ihminen tietää. Tuli syötyä hyvän ja pahan tiedon puusta.

Aika on kummallinen ilmiö. Ihmisen ikääntyessä se toisaalta venyy, toisaalta lyhenee. Yksinäinen iltahetki saattaa tuntua uuvuttavan pitkältä. Mutta vuoden kierrossa uusi kevät tulee entistä nopeammin. Siinä on oma lohtunsa. Vaikka kroppani ei työstäkään uutta versoa samaan tapaan kuin tulppaani tai juhannusruusu, ilo lisääntyvästä valosta ja luonnon kauneudesta uudistuu. Jotakin kasvua siis kuitenkin sielun ryteiköissä. Luonto asettuu vertaistueksi ihmiselle. Luomistekojen visuaalinen ilme löytää sanoituksen Raamatun lehdiltä:

Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti. Otetaan uusiksi: Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti. (Jes. 40:8).

Oma uuden kasvun ihmeensä on sekin, kun jokin lakastunut sana, jokin kuivaksi kaluttu raamatunlause alkaa elää. Helluntain tuulenpuuska puhaltaa monikielisesti.

 

 

3 kommenttia

  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Ihana teksti. Elän sen tunnelmissa juuri nyt pikkumökilläni. Kauneus on niin vaukuttavaa, etteä tuntuu, ettei enempää enää kestäsikään! Linnut, Jumalan laulajat, pitävät seuraa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Luonnon kauneutta saatetaan joskus väheksyä. Kuitenkin sitä kautta voi nähdä pilkahduksen paratiisin puutarhasta. Eikä vain nähdä vaan käyttää sitä luovana työkaluna. Vaikka runoissa tai maalauksissa tai sävellyksissä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Liisa

    Todella kauniisti osaat sanasi sovittaa

    mieltä virvoittaa

    kevään kukkaan kirvoittaa

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Liisa Järvinen
    Liisa Järvinen

    Olen nykyisin vapaaherratar (hienompi nimitys eläkeläiselle), mutta edelleen pappi ja samalla freelance-kirjailija. Tärkeimpiä harrastuksiani on kirjoittaminen ja lukeminen sekä Kreikan matkailu ja nykykreikan huvin-vuoksi-opiskelu. Luonto kaikessa vaihtelevuudessaan on myös tarkkailuni kohteena. Asun Helsingissä Oulunkylässä. Moni juttu mietityttää ihan uudella tavalla sitä mukaa kuin ikää lisääntyy. Jotakin näistä mietteistä taritsen myös sinulle näissä blogeissa.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit