Kun kansa nousi joukolla rasismia vastaan

Syksyisen Suomen matkani ajalle sattui ”Peli poikki” mielenosoitus Helsingissä. Sinne oli mentävä kun kerta kulmilla pyörin. Yli 15 000 ihmistä osoitti mieltään rasismia ja fasismia vastaan yhteisrintamassa. Mielenosoitus järjestettiin sen johdosta, kun 28 vuotias Jimi Karttunen oli menettänyt henkensä Suomen vastarintaliikkeen tapahtumassa tapahtuneen pahoinpitelyn seurauksena.

Halusin olla mukana sillä halua Suomen olevan turvallinen paikka meille kaikille, ja erityisesti lapsilleni ja lastenlapsille. En halua, että Suomi antaa periksi väkivallalle ja anarkialle; ja toivon todella, että suomessa voisi turvallisesti elää jatkossakin ja ilmaista mielipiteensä – huolimatta siitä olimmepa me sitten suomessa syntyneitä tai maahanmuuttajia. Suomi kuuluu meille!

Narikkatorilta Senaatintorille kulkeneilla mielenosoittajilla oli voimakas sanoma: ”emme anna periksi väkivallalle”. Siinä porukassa oli hyvä olla mukana vaikka olimmekin monenkirjava väki erilaisuudessamme. Erityisesti monien maahanmuuttajien läsnäolo lämmitti. He kuuluivat hyvin joukkoon.

Tapahtuma oli ainutlaatuinen, kun erilaisista taustoista tulevat tavalliset ihmiset ja päättäjät osoittivat yhdessä mieltä. Siinä oli jotain elämää suurempaa.

Olisi luullut, että Suomen kansa on nyt yhdessä rintamassa, mutta ei se niin helposti mennytkään.

Oli yllättävää, että joidenkin tahojen kommenteissa haluttiin aliarvioida koko kuolemaan johtanut tapaus tai siitä haluttiin vaieta. Siksi mielenosoituksen motiivejakin kyseenalaistettiin. Ilmassa oli taas paljon selittämisen makua.

On ihan selvää, että rasismia ja fasismia vastustavissa tahoissa on erilailla ajattelevia ihmisiä, organisaatioita ja taustajärjestöjä. Samalla kuin monet meistä kokivat sen rikkautena, kaikille se ei kelvannut. Olisi luullut, että huoli väkivaltaisuuden ja ääriryhmien kasvusta yhdistäisi.

Olimme kuitenkin ensisijaisesti mukana aktiivisina kansalaisina – isinä ja äiteinä, jotka kannamme huolta Suomen tulevaisuudesta.

Sosiaalisessa mediassa jotkut kristityt paheksuivat ja kyseenalaistivat uskovien osallistumista muun muassa sen takia, kun mukana oli monenlaista porukkaa erilaisista taustoista ja ideologioista. Joillekin somettaville kyseessä oli salaliitto teoriat ja muutenkin maallistumista edistävät elementit sekä kristillisten arvojen häviäminen.

Jotkut taas kokivat, että vasta taivaassa kaikki on hyvin, joten turha haaskata aikaansa kaikenlaiseen mielenosoittamiseen tässä ajassa.

Jotenkin näitä kommentteja lukiessa tuli mieleen, että joillekin kristityillekin illuusio on elämän parasta aikaa. Jos ummistaa todellisuudelta kasvonsa ja nostaa itsensä ylemmälle tasolle kuin muut, niin se jotenkin ruokkii omaa epävarmuutta ja pönkittää uskoa, joka perustuu ensisijaisesti omille näkemyksille. Siinä kyydissä ei ole sijaa hauraudelle, kysymyksille ja nöyryydelle vaan pelkille valmiille vastauksille.

Eräällä kristillisellä järjestöllä on logossa mielenkiintoinen teksti; ”Uskomme elämään ennen kuolemaa.”

Mielenosoituksessa mukana olleena, tuo slogan tuli elävästi mieleeni; siinä missä uskon iankaikkiseen elämään kuoleman jälkeen, uskon myös elämään ennen kuolemaa!

Ja ehkäpä juuri siksi tahdon rakentaa parempaa maailmaa jo tässä ajassa.

  1. Mielenosoitukset hyvienkin asioiden puolesta heikentävät yhteiskuntarauhaa. Usein niiden yhteydessä tapahtuu mellakoita, joissa tuhotaan viattomien sivullisten omaisuutta tai käytetään suorastaan väkivaltaa, kuten surullisessa asema-aukion tapauksessa. Demokratiassa mielenosoitukset ovat tarpeettomia, koska todellinen kansan tahto ilmenee vapaiden vaalien tuloksessa, johon vähemmistöryhmittymien tulee alistua ja pyrkiä valtasuhteita uuttamaan seuraavissa vaaleissa. Mielenosoitusoikeutta toki pidetään demokratiaan kuuluvana kansalaisoikeutena, mutta tätä oikeutta tulisi käyttää hyvin harkiten. Toki on historian kokemuksia siitä, että diktatuureja on kukistunut mielenosoitusten avulla, tosin on yleensä jouduttu myös käyttämään väkivaltaa. Mutta vähintään yhtä yleistä on se, että diktatuuria on pystytetty mielenosoitusten avulla.

  2. Taisin tuossa edellä muotoilla huolimattomasti ja altistua väärinymmärrykselle. Täsmennän siis: Asema-aukion mielenosoitus oli mielenosoitus totaalisesti väärän asian puolesta, kun taas rasisminvastaisen mielenosoituksen taustaideologian toki täysin hyväksyn. Silti en olisi osallistunut tuohonkaan mielenosoitukseen, koska mielenosoitukset ylipäänsä ovat haitaksi demokratialle

    • Aika erikoinen näkemys että mielenosoitukset ovat haitaksi demokratialle. Tähän asti demokratian yhtenä edellytyksenä on pidetty sitä että jokainen saa ilmausta kantansa.

    • Kerrankin samaa mieltä Juhanin kanssa. Sahaman kannattaa lukea Suomen perustuslain pykälä 13.

    • Tässä tapauksessa uskoisin, että mielenosoitus paransi yhteiskuntarauhaa, kun se antoi kansalle mahdollisuuden osoittaa mieltä rasisimia ja fasisimia vastaan. Pidän sitä demokratian merkkinä, kun saimme viranomaisvalvonnassa kertoa mitä mieltä olemme.

  3. Jotenkin naivia. ”Kansa” nousi joukolla mitä vastaan? Suomen Vastarintaliikkeeseen kuuluu maksimissaan muutama kymmenen jäsentä, ja se on edelleen lähinnä vitsi, joskin nykyään hiukan makaaberi sellainen. Jos todellista rasismia vastaan haluttaisiin nousta, niin mikä olisi oikea kohde? Epäinhimillisiä lakeja väsäävä hallitus?

    SVL järjesti etukäteen viranomaisille ilmoitetun mielenosoituksen. Ohikulkija huuteli ja sylkäisi laillisia mielenosoittajia kohti, jolloin yksi mielenosoittajista potkaisi sylkäisijää rintaan, jonka seurauksena( ilmeisesti?) ko. henkilö kuoli. Äärimmäisen ikävä tapahtumasarja. Ja surullinen.

    En kannata äärioikeistoa, en sinnepäinkään. Silti: eikö kaikille ole parasta, että jokin SVL saa järjestää julkisesti ja laillisesti mielenosoituksensa kuin, että se alkaa salaa viskomaan palopommeja tms. sinne tänne?

    • Naivia ehkä, mutta jotain oli tehtävä. Mielenosoitus oli mahdollisuus meille tavallisille suomalaisille ettemme hyväksy edes pienen ääriryhmän väkivaltaa.

Kirjoittaja

Pitkänen Olli
Pitkänen Olli
Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.