Kun kinkerit eivät enää riitä

Jatkan edellisessä blogissani olleesta kysymyksestä, eli mitä seurakuntalaisen varustamiseen efesolaiskirjeen 4. luvun hengessä voisi kuulua. Millaisia koulutusohjelmia on olemassa ja mitä pitäisi olla?

Melkein ensimmäisenä tuli mieleen Seurakuntakoulut, joita Kansan Raamattusaeura on pitkään järjestänyt seurakunnissa ja tarjoaa edelleen. Niiden sisältö näyttää tulevan ainakin hyvin lähelle. Rohkaistaan oman kutsumuksen tunnistamista ja toteuttamista. Tietämättä kurssien suosiota nyt tai aikaisemmin tulee ajatus että niistä kiinnostuvat sellaiset seurakunta-aktiivit, jotka jo ovat monessa mukana. Toinen ajatus on että miksi koulu? Ei ole kovin houkutteleva kutsua aikuisia ihmisiä kouluun; läksyjähän sieltä tulee ja kun en oikein ole lukumiehiäkään.. Mutta entä kirkossa "virallisesti"?

Yllätyin iloisesti löytäessäni silmiini Seurakuntalaisen käsikirjan. Sehän kuulostaa hienolta. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen. Kun sain kirjan käsiini, näin mitä tarkoittaa se että kirja on tehty 90-luvulla (4. uudistettu painos 2005) ja että se on luokitukseltaan tietokirja. Hyvä ettei nimenä ole sentään Seurakuntalaisen käyttöopas. Kirja on ”seurakuntalaisen näkökulmasta kirjoitettu” tietokirja luterilaisesta kirkosta ja kristinuskosta, ja se sisältää ”ajan tasalle saatettua tietoa kirkon toiminnasta ja palveluista”. Kirjan tavoitteena on ”rohkaista kirkon jäseniä ja työntekijöitä yhteistyöhön ja vahvistaa heitä kirkollisen perinteen ymmärtämisessä”.

Kirkollisen perinteen ymmärtämistä vahvistetaan kertaamalla kirkolliset toimitukset kasteesta hautaukseen sekä uudistunut jumalanpalvelus. Sen jälkeen luku Seurakunta toimii alkaa lupaavasti kirkon jäsenen tehtävillä. Liikkeelle lähdetään reippaasti kirkkolaista ja -järjestyksestä, kun sanotaan että ”kirkkojärjestys määrittää seurakuntalaiselle ihanteita”, kuten että hänen tulee edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista, harjoittaa diakoniaa ja tukea lähetystyötä, osallistua jumalanpalvelukseen, solmia avioliitto ”säädetyllä tavalla”, ja lopulta vielä osallistua varojen hankkimiseen seurakunnan toimintaa varten. Heti sen jälkeen helpotetaan lukijan oloa: ”Kristityn ensisijainen tehtävä ei kuitenkaan ole seurakunnalliseen toimintaan osallistuminen”, ja kerrataan se miten kristitty täyttää tehtäväänsä kirkon jäsenenä tavallisessa elämässään, työssään, kodissaan ja ihmissuhteissaan. ”Jumalan hyväksymäksi ei tulla teoilla ja ansioilla vaan armosta. Sauraakunta on vajavaisten ihmisten yhteisö.” Kaikki hyvin, ole rauhassa.

Tiedän hyvin että tällainen tietokirja ei pyrikään vastaamaan peräänkuuluttamaani tarpeeseen seurakuntalaisten varustamisesta, ja on kai kohtuutonta puhuakin siitä tässä yhteydessä, Kirja vain houkutteli nimellään. Uskon että lukija kyllä vahvistuu kirkollisen perinteen ymmärtämisessä. Näyttää perustuvan kirkkolakiin ja -järjestykseen.

Kysyn edelleen, millaista ajanmukainen ja tietoinen seurakuntalaisten varustaminen kutsumukseensa voisi olla. Jos sellaista on löydettävissä, sen täytyy olla peräisin kirkon kasvatusasiain keskuksesta, jota yhdessä kirkon nuorisotyön keskuksen ja kirkon perheasiain keskuksen kanssa sanotaan nykyisin kirkon kasvatus ja perheasioiksi. Aloitin tutkimiseni perusteista, ja bongasin esille Irja Leppisaaren kasvatusalan väitöskirjan Aikuisen kasvu ja oppiminen kirkossa vuodelta 2000. Kun alaotsikko oli ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käsitys aikuiskasvatuksesta, aikuisten oppimisesta ja opettamisesta vuosina 1958-1990 käydyn asiantuntijakeskustelun pohjalta”, kirja oli nopeasti myyty minulle. Pitäähän minun tietää mikä on kirkkoni käsitys siitä, miten ylipäätään aikuisia seurakuntalaisia kasvatetaan ja opetetaan sekä miten he oppivat.

Vaikka olisin toivonut vähän tuoreempaa tutkimustietoa, niin nopea tutustuminen Leppisaaren teokseen osoitti, että olen tärkeän äärellä. Tutkimusajanjakso sijoittui hyvin analysoimaan keskustelun 1970- ja 1980-luvuilla rakennetusta kuuluisasta K-ohjelmasta, joka tuolloin määritteli kirkon kasvatustoiminnan ns. kokonaisohjelman. Tarkastelussa ei ole kuitenkaan vain tuo ohjelma, vaan laajemminkin se mitä kirkossamme viime vuosisadalla ajateltiin seurakuntien aikuisväestä. Lukija arvaa jo että aihe ei enää mahdu tähän blogiin, ja siksi vain pari anekdoottia.

Aikuiskasvatuskeskustelu käynnistyi 1950-luvun lopulla, ja mm. eräs Erkki Kansanaho kirjoitti Kristillinen Kasvatus -lehdessä vuonna 1960, että kinkerit eivät parhaimmillaankaan voi enää tyydyttää ”ajankohtaista aikuiskasvatuksen tarvetta”. Myöhemmin vuonna 1972 Veikko Pöyhönen puhui profeetallisesti. ”Kirkko, joka tarvitsee vapaaehtoisia työntekijöitä yhä enemmän, ei voi yttää heitä, ellei kykene antamaan heille tarkoitusta vastaavaa koulutusta.”(Pakko sanoa, että ilmaus ”käyttää heitä” on asiaton ja edustaa aikansa ajattelua.)

Olen tietoinen siitä, että työ- ja muu kokemukseni nousee kokonaan muista kirkollisen toiminnan siiloista kuin kristillinen kasvatus, ja siksi olen avoin sille että joku siltä puolelta oikaisee ja täydentää esitystäni. Siksi myös päätän tällä kertaa kirkon kasvatus ja perheasioiden yksikön johtajan Jarmo Kokkosen näkemyksiin vuodelta 2014. Niissä näkyy jotakin niistä vaikeuksista, joiden kanssa kirkon kasvatustoiminta joutuu etsimään tietä eteenpäin. ”Kasvatustyössä ei voida kaavamaisesti määritellä, miten ihmistä tulisi kasvattaa. Koska jokainen ihminen tuo esille jotakin ainutlaatuista Jumalan äärettömästä persoonasta, on kasvatustyön välttämätöntä säilyttää avoin luonteensa. Ihmistä ei voida koskaan tyhjentävästi määritellä. Luomisen perusteella jo pieni lapsi on paitsi persoona, myös täysi-ikäinen... kasvatus, joka tähtää vain aikuisuuteen ja pitää lasta vain potentiaalisena aikuisena, on kristillisen näkemyksen mukaan kestämätön... Suomalaisessa luterilaisuudessa on haluttu tehdä oikeutta sekä teologialle että pedagogiikalle. Molemmilla on oma autonomiansa ja erityispiirteensä. Kasvatuksessa on tärkeää hyödyntää kaikkea sitä tietoa, mitä kasvatustieteissä ihmisestä tuotetaan, mutta yhtä tärkeää on muistaa, että uskon syntyminen on aina Jumalan lahjoittama ihme. Raamattu tai teologia ei sisällä mitään omaa pedagogista teoriaa tai kasvatuksen mallia. Tässä mielessä kasvatus kuuluu luomisjärjestykseen ja sillä on yleisinhimillinen tehtävä.” (Kasvatus & Aika 8 (3) 2014, 85–89)

Kysyn siis edelleen: mitä seurakuntalaisen varustamiseen efesolaiskirjeen 4. luvun hengessä – ei kirkkolain hengessä - voisi kuulua? Muistaen, että uskon syntymisen lisäksi myös uskon mahdollinen vahvistumisen ja kristityn mahdollinen aikuiseksi kasvaminen ovat Jumalan lahjoittamia ihmeitä.

6 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Yhtäkkiä ja nopeasti; vaikuttaisi olevan ristiriita kirkon toimijoiden kesken. Lapsityö, nuorisotyö haluaisivat kasvattaa, ja kirkon papit edellisestä pelastaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Jaatila sanoo:

    Erittäin hyviä kysymyksiä!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Tiedän että kysymykseni on melkein liian vaikea että siihen voisi joku noin vain vastata. Haluaisin vain nähdä että asia edes vaivaisi meitä. Mitä seurakunnalla voisi olla annettavaa aikuisille jäsenilleen sellaista mikä ns. voimaannuttaisi heitä ja rohkaisisi ottamaan oman paikkansa Valtakunnan rakennustyömaalla?

    Pakko oli lukea netissä oleva luonnos vuoteen 2026 ulottuvasta uudesta strategiasta, olisiko siellä tiedostettu tätä asiaa. Siellä on kyllä Ovet auki yhteiselle työlle -kohdassa maininta, josta saa vähän ristiriitaisen kuvan “Seurakuntien elämä rakentuu entistä enemmän seurakuntalaisten osaaminen ja osallisuuden varaan. Työntekijät tukevat toimintakulttuuria, joka liittää kirkon vahvemmin muun yhteiskunnan toimintamalleihin.” – Elämä toisaalta rakentuu enemmän seurakuntalaisten varaan, mutta työntekijät suuntautuvat yhteiskuntaan päin!? Voisivathan he suuntautua viimein myös seurakuntalaisten varustamiseen päin?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Stragialuonnoksessa on kyllä positiivisia elementtejä, vaikka kovin selvää suuntautumisvalintaa siitä ei mielestäni näy. Seuraako kansankirkkoa vielä yhteiskuntakirkko ennen kuin löytyy kirkko?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Koneen johtajana toiminut M. Alahuhta kertoo kirjassaan strategioista ja niiden toteututtamisesta käytännössä. Hän kertoo siinä, miten tietyn strategiapalaverin jälkeen hänelle sanottiin, että kilpailijalla on tämä sama strategia. Hän vastasi siihen , että, ei se mitään. Tärkeintä on saako sen toimimaan.

    Nyt kirkko rakentaa kovalla vaivalla omia srtategioitaan, mutta uskoo toteutumisen tapahtuvan itsestään. Nyt moni kirkkoerrakaan ei edes tiedä mitä hänen seurakuntasa strategia sisältää saatikka kykenisi johtamaan sen toteuttamista käytännössä. Kirkossa strategian luomisesta on monipaikoin tullut itsetarkoitus. Toetumista ei edes seurata mitenkään. Tai sitten strategia käsittää vain niitä asioista, joita on tehty aina ennenkin ja aiotaan tehdä samoin jatkossa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola
    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.