Kun sääli ei paljon auta käytännössä

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka istuisi illat katsomassa MM-jalkapalloa ja kun kisat loppuvat parin viikon päästä; koen muiden vastaavien tyyppien kanssa suurta tyhjyyttä – mitäs nyt sitten, kun matseja ei enää tulekaan? Ei ihme, että ihmissuhteet ovat tiukalla muiden paitsi toisten jalkapalloa tuijottavien kanssa. En ihmettelisi yhtään, jos avioerojen määrä kasvaa näinä kuukausina ja kakkostelkkareita ostetaan urakalla.

Samaan aikaan maailmassa kaikki ei kuitenkaan ole yhtä jalkapalloa. Eteläisessä Syyriassa, Daraan maakunnassa moni miespuolinen katsoisi myös mielellään jalkapalloa, mutta edessä on rankka pakomatka hallituksen joukkojen pommitusten edestä. Arviolta 300 000 ihmistä on lähtenyt viime päivinä pakomatkalle. Ja aiemmin lähteneiden määrä on jo itsessään järkyttävän suuri. Syyriassa kotinsa jättäneitä on jo noin puolet kansasta. Ennen sotaa syyrialaisten määrä oli noin 20 miljoonaa, joten puhumme miljoonista.

Syyrian hallitus on lopettamassa vastarintaa etelässä pommittamalla ankarasti kapinallisten ja opposition joukkoja. Valitettavasti siviilit maksavat tästä todella kovan hinnan sillä pommit eivät valikoi vain sotilaita.

Pakolaiset pakkautuvat nyt Israelin ja Jordanian rajoille etsiessään suojaa, ja kumpikin maa on sulkenut rajansa. Israel ei ole käytännössä ottanut yhtään pakolaisia vastaan yli seitsemän vuoden sotimisen aikana, eikä ota nytkään. Silti se on halunnut tehdä itsestään hyväntekijän satunnaisten avustusten kautta.

Jordania taas on osoittanut käytännössä apunsa ja maassa asuu arviolta 1,3 miljoonaa syyrialaista. Nyt Jordania kuitenkin vetoaa siihen etteivät he pysty ottamaan enää yhtään pakolaista sillä heidän kapasiteettinsa on lopussa.

Vielä pari kuukautta sitten työskentelin Jordaniassa syyrialaisten pakolaisleireillä. Suuri osa leireillä asujista oli tullut sitten vuoden 2011 jälkeen juuri Daraasta. Yleinen tarina pakoon lähdön syistä oli jatkuvat pommitukset ja väkivallan uhka. Koti oli pakko jättää, sillä sodan keskellä oli mahdotonta elää. Samalla monelle miehelle olisi ollut edessä armeija ja käytännössä sotiminen oman maan kansalaisia vastaan. Omatunto ei sallinut sitä.

Jotkut työtoverini asuivat Ramthassa, jordanialaisessa pikkukaupungissa ihan Syyrian rajalla. Sen välittömässä läheisyydessä sijaitsee Daraan kaupunki. He ovat jo vuosia seuranneet naapurissa pommituksia. Joskus granaatit ovat lentäneet Jordanian puolelle, tappaen ja haavoittaen.

Katselin itsekkin silloin tällöin Ramthassa rajan yli Daraaseen ja tuntui absurdilta, että sota oli aivan nenän edessä. Ystävieni Jordanian puolelta otetuissa some-postaus kuvissa näkyy nyt pommitukset, jotka tuhoavat rakennuksia ja tappavat armotta myös siviilejä.

Kun luin ja kuuntelin uutisia tästä viimeisestä pakolaisaallosta aamulla, niin kouraisi se taas rinnasta. Lapset äitien kanssa pakenemassa ja kun he eivät edes tiedä minne. Jos vaikka naapurimaat tuovatkin avustustarvikkeita Syyrian puolelle niin ne eivät suojele pommituksilta ja rajan yli ei pääse karkuun. Pakoon on mentävä, mutta mistä pakolainen saa turvan?

Sääli ei tässä tilanteessa paljon auta. Tarvitaan poliittista tahtoa, että pakolaiset pääsisivät turvaan väkivallalta, mutta kuka avaisi päättäjien silmät? Kaiken takana on valtavasti suurvaltapolitiikkaa joka mahdollistaa räikeät ihmisoikeusloukkaukset.

Se, että tunnemme myötätuntoa, on merkki siitä että meillä on vielä empatiakykyä jäljellä. Hyvä niin, mutta emme tee huonosti, jos muistamme rukouksiemme lisäksi Syyrian siviilejä myös käytännössä.

9 kommenttia

  • Marjaana Järvinen sanoo:

    Empatiaa on tietenkin vaikea olla tuntematta, kun näistä erilaisista kansakuntien ja yksilöiden kohtaloista saa lukea.

    Kannattaa kuitenkin aina muistaa todellisuus. Elämme käytännössä maailmanhistorian rauhallisinta ja väkivallattominta aikaa. Ehkä siitä liikenisi rukouksessa kiitos, ei Jumalalle, vaan ihmiskunnalle itselleen?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Olli Pitkänen sanoo:

      Marjaana, paljon on meillä kiittämistä, mutta paljon tekemistä vieläkin rauhallisemman mailman puolesta sillä yksikin kärsivä ihminen on liikaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Marjaana järvinen :”Kannattaa kuitenkin aina muistaa todellisuus. Elämme käytännössä maailmanhistorian rauhallisinta ja väkivallattominta aikaa. Ehkä siitä liikenisi rukouksessa kiitos, ei Jumalalle, vaan ihmiskunnalle itselleen?”

    Varmaankin liikenisi. Onhan “suurin niistä rakkaus” – ja etenkin ihmisen itserakkaus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marjaana Järvinen sanoo:

    Jokaisellahan on omannäköisensä jumala. Pelkästään kristinuskon sisällä Jumalasta on oletuksia ja variaatioita Hangosta Petsamoon. Kaikki vähemmän yllättäen aina kunkin yksilön omien oletustensa mukaisia.

    Puhumattakaan muista uskonsuunnista.

    Saati siitä, onko sitä Jumalaa olemassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tomi Susitie sanoo:

    Sanot että Israel ei ole ottanut käytännössä ketään. Miksi sen pitäisi ottaa?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Tomi Susitie: “Sanot että Israel ei ole ottanut käytännössä ketään. Miksi sen pitäisi ottaa?”

      Käsitykseni mukaan yksi suuri este asiassa on Trumpin ”perheyrityksen” taloudellinen merkItys Israelin valtiolle. Mukana Trumpin “perheyrityksen” toiminnassa ovat mm. Israelin suurin pankki Hapoalim, ja Leumi ja veroparatiisi New Jerseyllä taloudellisia voittoja tuottava Harel -firma.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Olli Pitkänen
    Olli Pitkänen

    Olen kehitysmaa-aktivisti ja maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Mekongin ja Oseanian Aluepäällikkönä. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista.