Olen jo pitkään pyöritellyt mielessäni tätä aihetta. Järkyttävä pikku-uutinen Ilta-Lehdessä laukaisi tarpeen kirjoittaa siitä edes jotakin. Jutussa kerrottiin, kuinka vanhempien omin päin gluteenittomalle dieetille laittama vauva kuoli Belgiassa nälkään. Vauvan ollessa jo kuolemassa, vanhemmat veivät lapsen homeopaatin luo eivätkä sairaalaan.

Tässä yksittäisessä tapauksessa lienee pakko olla kyse myös vanhempien vakavasta mielenterveysongelmasta. Mutta tapaus johdatteli kuitenkin ajatukseni laajemminkin siihen, miten ihmiset tekevät hirvittävää pahaa hyvällä omallatunnolla, kun he kuolettavat vaistonsa uskonnollisten tai aatteellisten auktoriteettien ehdottomilla totuuksilla.

Räikeimmin tämä näkyy ehkä Suomessa Jehovan Todistajien tavassa karttaa täydellisesti liikkeestä lähteneitä lähiomaisia. Jokainen äiti tai isä tajuaa syvällä sydämessään, vaistoillaan ja omassatunnossaan, että on äärimmäisen julmaa lakata olemasta missään tekemisissä oman lapsensa kanssa, kun hän uskookin toisin. Silti lukuisat ihmiset tekevät niin, koska oikeaoppiset uskonauktoriteetit ovat saaneet heidät ajattelemaan, että se on ainoa mahdollinen ja vieläpä muka rakastava tapa toimia.

Hienovaraisemmin samaa ilmiötä esiintyy monissa muissakin uskonnollisissa piireissä. Varoitellaan vaikkapa liiasta hempeydestä, jos ihminen uskaltaa kyseenalaistaa tiukat rajanvedot oikean seurakunnan ja pelastettujen ja kadotettujen suhteen, eikä halua tuomita liikkeen tapanormeja rikkovaa läheistään.

Samoin suhteessa seksuaalivähemmistöihin jotkut kuolettavat synnynäiset vaistonsa ja omantuntonsa ja tuomitsevat näiden ihmisten elämäntavan, koska heidän tulkintansa mukaan oikeaoppinen uskontulkinta vaatii niin tekemään. He vetoavat "Jumalan selvään sanaan" vaikka tulkitsevat, kuten kaikki, aina.

Joudun palaamaan myös omaan "oikeaoppiseen" nuoruuteeni. Miten vähällä minäkin olin tulla suljetuksi sisään sellaiseen uskonnollisuuteen, jossa lopulta mikään normaali ei enää ole normaalia ja ihmisiä pelotellaan henkivalloilla ja ties millä tottelemaan hulluja käskyjä sekä kasvattamaan itseään ja jälkikasvuaan täysin kieroon. Viittaan tässä nyt niin kutsuttuun Koivuniemen lahkoon, jonka liepeillä nuorena kasvoin.

Nykyisin minulle on selvää, että mikäli joku tulkinta uskosta, Raamatusta tai oikeasta opista sotii ihmisoikeuksia, omaatuntoa, lakeja, hyviä tapoja, empaattista asennetta tai myötäelämisen kykyä vastaan, se on minulle väärä tulkinta.

Tämä ei tarkoita, että kuvittelisin tietäväni, mikä missäkin asiassa on Jumalan tahto. Ihmisen totuus on aina suhteellinen ja ihmisen ajatukset ovat aina niin kaukana Jumalan ajatuksista kuin taivas on maasta. Tämä ei myöskään tarkoita, että olen valmis vääristelemään "Jumalan selvää sanaa", koska ajattelen, että ihmisen kielellä Jumala ei täydellisen selvästi kenellekään avaudu. Hän pysyy meille tässä ajassa aina salattuna.

Toki on hyvä, että ihminen haastaa jatkuvasti omaa tapaansa toimia ja ajatella pelaamalla sitä erilaisiin oppeihin ja totuuksiin. Silti minulle on nykyään olemassa raja, jota en ylitä: En suostu julmuuteen ajatuksissa tai teoissa, en vaikka "itse Raamattu vaatisi". Olen rehellinen itselleni ja kannan siitä vastuun, vaikka harhaoppiseksi syytettäisiin.

Presidentti Sauli Niinistön ja emerituspiispa Eero Huovisen syvällinen keskustelu Kirkkopäivillä viime viikonloppuna päättyi piispan sanoihin. Herra armahda, Kristus armahda, Herra armahda. "Tuo oli hieno lopetus", Niinistö sanoi häivähdys liikutusta äänessään. Minustakin se oli.